Härkätaistelu

Edellisistä Katri Tapolan kirjoista ymmärrän, että hän pitää äitiyttä naisen elämän suurimpana muutoksena. Mitä me tiedämme niistä monimutkaisista poluista, jotka erilaisten ihmisten pitää kulkea selvitäkseen vastasyntyneen kanssa hoivaajana, kasvattajana ohjaajana ja yhteistyökumppanina? Katri Tapola valottaa tätä matkaa, matkaa jossa aikuisten tietämättä ”lapset kantavat pimeää, näkymätöntä ja painavaa.” Vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan Näiden seinien sisällä me emme näy Tapola pyrkii kuvaamaan vanhemmuutta aikuisen näkökulmasta. Härkätaistelijassa hän käsittelee kehityskriisiä kattavammin ja rohkeasti päähenkilön sisäistä maailmaa seuraten.

Aikuisella on velvollisuus ja henkilökohtainen tarve kertoa, miten elämän pitää oikeasti mennä. Lapsella on omat keinonsa selvitä aikuisen rakentaman suojamuurin ohi.  Silti Härkätaistelijan keskushenkilö Taina-äiti toteaa: ”Pienet pääsee muuten liian helpolla, aivan liian, aina niitä pitää hoitaa ja silti ne sen kun tyrii ja toheloi.” (s.143) Tästä asenteesta lähdetään, mutta tarinasta kehittyykin äidin ankara muutoskuvaus. Kirjan lopussa Taina myöntää, että vaikka elämässä pitäisi nähdä, ei kuitenkaan näe. Oppiakseen näkemään on suostuttava pitkään, kipeään matkaan omaan lapsuuteen.

Elämä on velkaa

Tainaa ärsyttävät pienesineet, pinnit ja muut nippelinappelit. Tällaista elämää hän ei halunnut! ”Elämällä täytyy olla hänelle jotain mittavampaa. Elämä oli sen hänelle velkaa. Oli aika periä saatavia, astua viimein varjoista leiskuvaan valoon.” Hän keksii pystyttää monumentin rauhanajan Suomen naiselle ja tilaa taiteilijalta härkäpatsaan. Mutta Tainalle ei taidakaan tulla elämän palkintoa. Tulee mustasukkaisuus, ihmiset eivät hyväksy ja tulee se kaikkein pahin, eroaavistus?

”Jotain oli nyt oltava ja saatava. Otettava. Mitä sitä seuraavaksi. Lääkekaappi, täysillä kaapille ja sitten jarrut kolmiolla pohjaan, STOP! Sitä ovea ei kyllä lähestytty, se oli vihoviimeinen suo siellä ja vetelä täällä. Paitsi silloin kun oli liikaa painetta ja paine puski läpi… ja siellä se käsi jo olikin, pillereitä pyöritti, ilopillereitä.” (s. 59)

Tainan ovessa lukee Toro. Oma sukunimi on Hanhela, ei sellaista voi oveen laittaa.

Taina on sitä mieltä, että hänen pitäisi osata ja ehtiä kaikki, ja kun ei ehdi, hän on jo valtataistelussa: ”Mies ei vieläkään huomaa häntä. Ei puhua pukahtanut. Pilkkoi kurkkua. Teki mieli käydä kurkkuun kiinni … Mies oli hylännyt hänet ajat sitten.” Ajatus saa vahvistusta: vielä minä näytän, vielä minut huomataan! Ja jos ei huomaa, on mies se, joka saa mennä! Ajatus on ensin helpottava, mutta sitten siitä jo tulee pelko ja kauhistus: erorouva!

Kuvitteellinen koti

Pohjanmaalta kotoisin oleva Katri Tapola luo Härkätaisteluun hallitsevan naistyypin, Tainan, jonka ovessa lukee Toro. Tainan oma sukunimi on Hanhela, ei sellaista voi oveen laittaa. Heidän yhteisen lapsensa nimi on Tex Willer. Tex elää omaa mielikuvituselämäänsä, yrittää ymmärtää isäänsä, joka on muuttunut puhumattomaksi sitä mukaa kun vaimo tarvitsee tilaa uusille hankkeilleen. Tex alkaa leikkiä vaarallisesti tulen kanssa. Lämpöäkö hän havittelee perheen ilmapiiriin?

Tex näkee aikuisten muurin läpi. ”Valkopään ajatukset ovat paksua massaa, muurilaastia, vahvaa, vaivattua taikinaa. Valkopään ajatusten pohjalle ei voi nähdä. Se herättää epäilykset. Sen vain vainuaa: kaikki ei ole miltä näyttää.” Tex ei pelkää mitään, ei edes omia kykyjään, mutta muut kyllä pelkäävät häntä, jopa omat joukot. Taina on puristuksissa toisaalta kuvittelemiensa kykyjen kanssa, toisaalta yksinjäämisen pelossaan. Saisi edes sen massiivisen härkäveistoksen kotitontille, niin saisi arvostusta. Mutta patsaan hankkiminen on jumissa, miehen kun pitäisi maksaa härkä ja sen kuljetus. Patsas on saatava, se pelastaisi hänet.

Elämästä tulisi veistoksen kautta vielä kerran voitokas. Loppuisi näiden ihmisten kiusa. Takana on isä-keisari, kyseenalainen saarnaaja, edessä on oma poika, joka elää kummallista todellisuuttaan. Ja tuossa on tuo puhumaton mies, joka katsoo vieraasti ohi. Ero tästä vielä tulee! Mutta hän selviää! Hän on imenyt isänsä säteilyn itseensä. Hän tuntee kyllä sen miehen valheen, mutta ei piittaa!

Kylmä koti

Tämä aviomies on toista maata kuin Tainan isä, se mies osasi puhua. Kansaa kaatui ja puhuttiin kielillä. Tapola kuljettaa tekstiä Tainan puheen lisäksi vuoroin aviomiehen ja vuoroin pojan ajatuksissa. Syntyy surullinen kuva perheestä, jossa vain poika pyrkii etsimään iloa. Pojalla on oma mielikuvitusmaailmansa. Aviomiestä kylmää. Hän ei saa yhteyttä sen enempää lapseen kuin vaimoonkaan.

Mies menee kotiin kuin metrotunneliin: ”Talo oli hänen ikiomansa. Se kylmäsi niin. Ovensuussa se tuuli vasta niin kovana kohti kävikin. Sama viima kuin metrotunneliin mennessä, kylmää ja kalsaa koditonna kuljeskelua. Avain oveen, aina sama kolea ääni ja oven lonksahdus, liian kimeä hei tirahti pakotettuna suusta, tapana kun oli, tervehtiä ja hyvästellä, hyvät huomenet ja yöt. Vastasiko vai eikö vastannut? Kuulivatko ne hänet vai oliko hän pelkkää tuulen huminaa. Pelkkää tuulen huminaa. Hän arvasi sen, hylättyjen hormien vonkua vain, vihmovaa viimaa.” (s. 148)

Perinteen purkaja

Tuli päivä, jolloin Taina huomaa kielensä haurastuneen. Hän ”katsoi ulos pimeään. Seisoi kauan ja hiljaa, aloillaan. Kertoi kuinka oli kotiin palatessaan levittänyt siipensä, lentänyt taksin takapenkillä takaisin.” Aviomies ja poika asettuvat uuteen tilanteeseen: ”Uppoamme Texin kanssa uutisiin. Siellä on meidän turvapaikkamme. Me olemme hiljaa, hiljaa.”

Samaan aikaan Taina ponnistelee ulos oman lapsuudenperheensä jättämistä kokemuksista. Jonkun ne on käytävä läpi. Kantaja on nyt hän. ”Kantamus oli kerta kaikkiaan kasvanut liikaa, se oli puhjennut paise … Hän ei pannut vastaan, ei kävellyt lääkekaapille, hän asettautui vuoteelle, makasi siinä ja loi nahkansa, kivuliaasti, se oli niin tiukka, niin paljon hän joutui vääntelehtimään eikä aamu valjennut, eikä hän nukkunut silmällistäkään. Sinä yönä musta aurinko sammui.” (s.168)

Perhe joutuu tapahtumiin, joita Taina ei murtumatta kestä. Murtumisesta lähtee hänen selviämisensä.

Aamulla arki ja tahdonalaiset asiat pitää hoitaa: Eroasiat. Pankkiasiat. Patsasasiat. Pojan sytyttämä tulipalo, riidat. Mutta jossain Tainan sisällä on jo syttynyt valo. Mitä niin hirveää ja samalla valoisaa ja lämmittävää oli lapsuudessa tapahtunut, että oma nimikin piti muuttaa Ainasta Tainaksi. Keisari-isän salaisuudetko ovat tehneet hänet yksinäiseksi ja keinotekoisen vahvaksi? ”Yksin pitää olla. Mahdotonta sanoa miksi. Pitää olla, kun kukaan ei sano hei mitä kuuluu. Pitää pärjätä ja aina sitä pärjää. Aina tekee päätökset, sulkee ovet ja luukut.” (s. 209)

Loppuun saakka Taina tahtoo härkäpatsaan tontilleen. ”Hän tahtoi kertoa itsensä, moninkertaisesti. Hän tekisi ratkaisun. Rivakasti ja toppa kahisten hän nousee ylös tarkistamaan olohuoneen tilanne ja mies.” Kohta se kääntyisi ja näkisi hänet kuin Isä-Keisari, näkisi että hän oli kukka, aivan juuri puhkeamaisillaan. Taina vaatii härkäpatsasta ja odottaa, mitä mies vastaa. Lopultakin mies saa ”sohvan pohjalta äänensä auki ja kajahti niin, että hän säikähti: – Ei  kai tämä mikään humiseva harju sentään ole! Sentään ole, sentään ole, sanoi kaiku, ainut, joka siinä tilanteessa enää jaksoi vastata.” (s. 114)

Pinnan alta, sanojen takaa

Tainan puhe liukenee henkilön pään sisäiseen pörinään. Se pörinä pitäisi lukijan löytää, että pääsisi kunnialla kirjan loppuun. On selvää, että Tapola ottaa tosissaan taiteen merkityksen ihmisen elämässä. Ei tämä ole dekkari, tämä on ihmisen sekoilua hetkinä, jolloin ei saa pörinästään tolkkua. Taiteilija lukee elämää pinnan alta, sanojen takaa, naurun takaa. Onko tässä osviittaa uudelle ilmaisulle?

Tapola käyttää paljon metaforia. Tainan ajatukset saavat monimielisiä merkityksiä, polkuja, joita on etsittävä. Tai sitten pitää antaa vain tunnelman kuvittaa. Tässä Taina ennustaa härkäveistoksen tuloa:

”… hän tarttui lasiin, nosti sen kuin Graalin maljan ensin huulilleen, sitten yhä ylemmäs, pään yläpuolelle, kukaan ei katsonut häneen kun hän tarttui hetkeen, kun hän hajotti sen säpäleiksi pitkin lattioita ja ainoana näki, miten taivas aukesi aina vain lisää, pilvet repesivät, linnut karjuivat ja huusivat ja vesi ärjyi kun se putosi maahan. Ja silloin vasta ne molemmat katsoivat, näkivät sen hetken verran, hänet, siinä valossa, ja hän huusi sen lapsen kuullen vaikkei pitänyt, että kaikki oli ohi, loppu, järjestetty, ja että pian, hyvin pian tapahtuisi jotain suurta, jotain elämää suurempaa, sellaista, josta he eivät tajunneet tuon taivaallista.” (s.160)

Muuri raottaa salaisuuttaan

Perhe joutuu tapahtumiin, joita Taina ei murtumatta kestä. Murtumisesta lähtee hänen selviämisensä. Kyllä hän selviää! Kaikesta! Ihmiset kaihtavat Texiä tuhopolttajana. Isä-Keisarin salaisuudet paljastuvat. Taina ei ole enää katsottavana, nähtävänä. Hän alkaa nähdä itse. Hän mursi torjunnan muuria nyt vähän. ”Pienillä, terävillä pistoilla. Ihan vain siksi, että saisi edes pienen aukon aikaiseksi, saisi itsensä kulkemaan rivien väliin, hortoilisi sanan varassa, askel ritisevälle jäälle, aikaa kuulla se ihana ääni, kun jokin särkyy.”

Kirja on kuvaus kriisinsä kohtaavan ihmisen hiljentymisestä.

Muuri rakoilee, siitä näkyy tyttö. Tuo tyttö on hän itse, lapsuuden ajan Aina. Se tyttö piti ottaa syliin. Vain tuolle tytölle hän oli velkaa. Hän on oppinut tärkeän sanan: ei. Hän sanoo: minä en jaksa, minulla on huono olo. Hän purkaa elämäänsä kuin neuletta:

”Ompelus lepäsi liikkumatta hänen sylissään. Hän oli kutonut oikein, oli kutonut nurin, väärin ja ihan miten sattuu. Ruma se ompelus oli ja takkuinen. Epätasainen ja käyttökelvoton. Hän tarttui villalankaan ja veti hiljaa. Ryhtyi purkutyöhön. Katseli kun ompelus pieneni, purkaantui, virheet haihtuivat, valuivat tyhjyyteen … ompelus oli vain sotkuinen purkukerä hänen sylissään.”  (216). Taina opetteli puhumaan. Itseään. Ensimmäinen sana oli minä. Hän lähestyi lapsuuttaan, jonka selvittäminen tuo valoa.

Tainan tehdessä matkaa lapsuuteen, aviomies saa tilaa. Hän kertoo unestaan: ”Minä näin unta, jossa käytin ensi kertaa pääovea kotiin tullessani. Siihen saakka olin kulkenut ainoastaan palotikkaita pitkin. Tulin ovelle ja lukko aukesi. Olin kotona.”

Texiltä äitille ja isille

Taina tulee kaupasta. Asioidessaan kassalla hän on löytänyt Texin tulitikkurasiaan rakentaman lahjan: kaksi sormusta ja lappu: Texiltä äitille ja isille. Taina horjahtaa kassalle jaloissa outo keveys kuin olisi menettänyt jotain ja saanut menettämänsä takaisin.

Poika seisoo ikkunalla ja näkee äidin. ”Äiti laskee kauppakassin lumiukon viereen ja nostaa katseen. Aurinko syttyy. Taikasauvasta lentää kultahiukkaa. Minä näen yhtä aikaa kuun ja auringon ja jonkun valkoisen, joka häikäisee. Se jokin on suuri ja sen silmät leiskuvat punaisina ja kyljet hohtavat kirkkaina. Äiti ottaa valtavan elikon vastaan.” (s.237) Ja minä jään miettimään, oliko härkäpatsas kuvitteellinen metafora vai todellisuutta?

Onko Härkätaistelu sairaskertomus? Kieli on täynnä vihjeitä, joista pitäisi ymmärtää. Monet asiat varmasti ymmärrän edelleen väärin. Mutta sen ymmärrän, että tässä on väkevä kuvaus siitä, ettemme ole vain erillisiä yksilöitä. Me muutamme vuorovaikutussuhteita mielessämme ja kehossamme. Sulatamme meille tehdyt asiat rakkaudeksi, jossa tulevan polven on mahdollista nähdä enemmän.

Kirja on kuvaus kriisinsä kohtaavan ihmisen hiljentymisestä, oman sisäisen lapsen kohtaamisesta, toisen aikuisen hiljaisuuden löytämisestä ja toisaalta paljon puheen taakse peittyvistä teoista, jotka kaipaisivat tutkimista enemmän kuin sanat.

”Tyhjät kädet avautuvat kuin astia tai pyyntö… Oli aika sulkea kirja ja avata elämä. Nähdä miten tajuttoman kaunis se oli”, kirjoittaa Katri Tapola kirjansa viimeisiksi sanoiksi.

***

Katri Tapola on vuodesta 2001 ollut vapaa kirjailija. Ensimmäinen romaani Kalpeat tytöt voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna1998. Arvid Lydeckenin palkinnon hän sai vuonna 2002. Hän on kirjoittanut lyhytproosaa, romaaneja ja lastenkirjoja.