Miten valo putoaa

Vuonna 1959 kirjailija ja fyysikko Charles Percy Snow piti kuuluisan Rede-luentonsa Cambridgen yliopistossa. Luennon otsikko oli ”Kaksi kulttuuria” – Snow esitti, että luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välinen railo alkoi jo vaarantaa länsimaisen kulttuurin kehityksen. Näillä tieteenaloilla ei Snow’n mukaan vallinnut keskinäistä ymmärrystä tai toimivaa kommunikaation tapaa. Kun Snow syytti humanisteja norsunluutorneihinsa linnoittautumisesta, on myöhemmin kahden kulttuurin käsitettä käytetty tukemaan argumentteja luonnontieteilijöiden kehnosta sivistyksestä.

Katriina Ranteen Miten valo putoaa -romaania lukiessa ei voi pidättäytyä hamuamasta kohti Snow’n provokatiivista avausta. Jossakin hämärässä valossa teos näyttäytyy yrityksenä jatkaa tuota keskustelua, ehkä tuoda siihen omanlaisensa ratkaisuehdotuksen.

Kerronta ei pysty pitämään metaforiaan aisoissaan, vaan metaforat alkavat hallita kerrontaa.

Vaikka ajatus kahden kulttuurin yhteen tuomisesta toisen kulttuurin sisällä on kutkuttava, Miten valo putoaa epäonnistuu tässä dialogissa. Koulukirjamaiset lainaukset fysiikan teorioista eivät keskustele pohdiskelevan draaman kanssa, vaan muodostavat yhdessä loputtomien magneettiaforismien maailman.

”Ihminen on ajatteleva ruohonkorsi, mutta maailmankaikkeus ei tiedä siitä mitään.”

”Rakkaus on valoa, Aaro ajatteli, ja jos fotonin energia lähestyy nollaa, sen aallonpituus kasvaa niin suureksi, ettei se mahdu Linnunradan sisälle.”

Kun tällaiset lauseet alkavat hallita romaanin kieltä, alkaa narratiivi vinoutua. Kerronta ei pysty pitämään metaforiaan aisoissaan, vaan metaforat alkavat hallita kerrontaa. Miten valo putoaa kompastuu siis valitettavasti omaan nokkeluuteensa: yrittäessään luoda loogista yhteyttä luonnontieteen ja kirjallisuuden kielen välille menettää se jossain määrin luotettavuutensa molempien kulttuurien saralla. Epäonnistuneet metaforat etäännyttävät maailmoja ja kulttuureita entisestään, vaikka alkuperäinen tarkoitus on epäilemättä toinen.

Teokseen syntyy alavireinen vastakohtien tematiikka, joka ei jää pelkästään näiden kahden kulttuurin tasolle.

Lala ja Aaro

Rinteen teoksessa kaksi Lontooseen hyvin eri taustoista päätynyttä maahanmuuttajaa kohtaa kirjeiden ja sanojen välityksellä.  Bulgarialaistaustainen Lala ryhtyy lisätienestinään postittamaan käytettyjä pikkuhousujaan eläköityneelle suomalaisfyysikolle, Aarolle. Hahmot eivät tapaa, mutta yhdistyvät vahvasti ulkopuolisuuden kokemuksissa. Teoksen kerronta on rakennettu vuorottaisten, luvuiksi jäsentyvien monologien varaan.

Lalan ja Aaron suhdetta voisi kuvata perversoituneen platoniseksi. Ulkopuolisuuden kokemuksen lisäksi heitä yhdistää yksipuolinen rakkaus. Hahmojen väliseen toverillisuuteen sekoittuu tukahdutettua himoa, joka suuntautuu todellisuudessa saavuttamattomiin henkilöihin: Lalan ystävän mieheen Gavriliin ja Aaron kauan sitten kuolleeseen vaimoon. Lala ja Aaro yrittävät löytää yhteistä kieltä kirjoittamisen, valokuvien ja pikkuhousujen – sanan, kuvan ja hajun – avulla. Lopulta kirjeenvaihdossa on kuitenkin kyse itsereflektiosta: molemmat tarvitsevat jonkun, jolle kertoa omista asioistaan. Ajatuksessa on jotakin surullisen inhimillistä.

Teoksen heteronormatiivinen konservatiivisuus tuntuu jähmeältä.

Romaanin edetessä Lala ja Aaro muodostuvat toisilleen jonkinlaisiksi vastakappaleiksi arkisissa yksinäisyyksissään. He ovat vanha ja nuori, korkeakoulutettu ja kouluttamaton. Mies ja nainen – tarina on liian tuttu.

”Miehen vanhuus teki Lalasta hänen vastakohtansa: hohtavan, ylöspäin nousevan. Lala yllättyi siitä, miten kiihottavalta asetelma tuntui.”

Kun kaikki muut hahmojen väliset vastakohtaisuudet ovat näin räikeitä, sukupuolen alleviivaaminen tuntuu vanhanaikaiselta. Ranne kirjottaa miehen ja naisen välisestä vetovoimasta kauniisti, mutta jotkin lauseet haisevat ummehtuneilta.

”Mies koskettaa naista, ja se voi olla kuin timantti joka kylmänä ja kovana leikkaa katki”.

Teoksen heteronormatiivinen konservatiivisuus tuntuu jähmeältä. Se myös syö uskottavuutta muuten osuvista ihmisdynamiikan kuvailuista.

Aidan toisella puolen

Toisiaan vastaan asettuvat teoksessa myös 80-luvun Bulgaria ja 2010-luvun Lontoo – kommunismi ja kapitalismi. Ranne panee empaattisesti merkille Lalan hahmon rakentamisessa hänen kommunismissa kypsyneen itsetuntonsa. Teoksessa kuvataan Lalan ja hänen ystävänsä pakomatka Bulgariasta läpi maiden ja kokemusten Iso-Britanniaan. Lalan uudessa kotimaassa kantabrittiläiset kysyvät häneltä edelleen ”Miten sinä päädyit tänne?” ymmärtämättä, että oikea vastaus pakenisi aina toiseen todellisuuteen. Jättäessään kotinsa Lalan päämäärättömänä missiona oli löytää jotakin parempaa.

Lalan monologin väleistä kajastaa kapitalismin pettymykseksi jalostunut lupaus. Länsi ei tarjonnut lopulta mitään Tonavan rantaa parempaa, mutta kotiinkaan ei voi palata, sillä sellaista ei enää ole.

”Hän kaipasi peltojen tuoksua ja jotain muuta sellaista, jota vielä oli ollut ilmassa kun hän oli asunut Bulgariassa. Ei ehkä toivoa, mutta iloa”.

Niin Lala kuin Aarokin kaipaavat kadotettuun menneisyyteen, ja tuo kaipuu johtaa ulkopuolisuuden kokemukseen nykyhetkessä.

Kuitenkin, kun Lalan hahmo onnistuu hienovaraisuudessaan, jää Aaron hahmo kaikessa sosiaalisessa kömpelyydessään hieman latteaksi. Kirjallisesta kulttuurista käsin Aaron hahmo muovautuu populaarikulttuurin juhlimaksi fyysikkohahmoksi: siis siksi tiedemieheksi, joka horisee hiljaa entropiasta, kun pitäisi tarttua imurin varteen. Aaron kehnoimpina hetkinä railo kirjallisen ja luonnontieteellisen kulttuurin välillä kasvaa entisestään.

Fyysinen henkinen kosketus

Vaikka kahden kulttuurin fuusio osoittautuu teoksessa rikkinäiseksi, aisteihin perustuvassa kerronnassa sillä on paikkansa. Hahmojen tavat havainnoida maailma tapahtuvat fysikaalisten ilmiöiden aiheuttaman kokemuksen avulla: Lala ymmärtää maailmaa nesteen, Aaro hajun kautta.

Eritteet toimivat teoksessa paksuna liisterinä fysiikan kielen ja kirjallisuuden kielen välillä.

Kun Lala hakee lohtua yksinäisyyteensä, hän näkee vettä. Lala sanallistaa ihmissuhteet läikkyvän vesikannun avulla. Suihkussa hän tuntee Aaron kosketuksen ihollaan, Gavril taas virtaa Lalan läpi alituiseen:

”Gavril oli pohjavettä, jotain niin itsestään selvää ja pysyvää, ettei Lala usein edes ajatellut sitä muulloin kuin silloin kun Gavril tervehtiessään puristi häntä kevyesti olkapäästä tai maatessaaan jonkun miehen kanssa –”

Aaro muistelee vaimonsa hajua ja välttelee kaikkea normaalia, koska se on ”hajutonta”. Hän rakentaa Lalasta valmiin kuvan hajun perusteella.

”Aarolla oli naisesta vain tuoksu, ja silti hänellä oli niin moniulotteinen kuva ettei tuhat nuuhkaisua riittänyt sitä läpikotaisin tuntemaan, tuhat sanaa ei sitä läpikotaisin määrittelemään.”

Kosketuksista eritteisiin ja eritteistä ymmärrykseen

Eritteet, bodily fluids, ovat usein esiintyvä motiivi kirjallisuudessa. Monissa kulttuureissa tabuiksi koettuja eritteitä on käytetty kirjallisuudessa vieraannuttavina, luotaantyöntävinä tai kriittisinä elementteinä antiikin Kreikasta lähtien. Miten valo putoaa -teoksessa eritteet ja niiden hajut ovat erityisen suuressa roolissa.

Eritteet toimivat teoksessa paksuna liisterinä fysiikan kielen ja kirjallisuuden kielen välillä: ne voidaan käsitteellistää molemmista suunnista. Ne myös pakenevat vinouttavia metaforia: eritteet ovat fyysisiä ja universaalin yksiselitteisiä. Ne hallitsevat ihmisiä.

Samalla neste ja haju sitovat yhteen vastakohdat Lalan ja Aaron.

”…miten valo muuttui hohtavaksi nesteeksi, hohtavaksi sarjaksi pisaroita jotka poukkoilivat ympäriinsä kuin vesipisarat. Lalan tuntema rakkaus saattoi muuttua hohtavaksi nesteeksi joka kasteli hänen pikkuhousunsa joita mies hengitti.”

Kulttuurissamme vastenmielisiksi ja perversseiksi koetut eritteet muuttuvat teoksen kerronnassa luonnollisiksi tavoiksi ilmaista halua ja kaipuuta. Kirjan maailmasta ulos astuessani en ole varma, onko Aaron hahmo väärinymmärretty romantikko vai likaiset pikkuhousut naamallaan nukkuva surullinen vanha pervo.