Männyt, Muovailen muovipussista kaunista kahvaa

Runovihkot ovat uusin trendi suomalaisen pienkustantamisen kentällä. Kaunokirjallisuutta on meillä julkaistu erilaisina vihkosina toki ennenkin, mutta viimeaikainen kiinnostus erilaisia julkaisumuotoja kohtaan liittyy entistä selvemmin kirja-alan murrokseen. Julkaisutoiminta on entistä pienimuotoisempaa, hajautetumpaa ja omaehtoisempaa.

Tähän tilanteeseen vihkoformaatti sopii kuin nenä päähän. Minimaalisten kustannusten ja riskien ansiosta tekijä voi hallita koko prosessin sisällöstä kansiin. Lisäksi vihkomuoto mahdollistaa sellaisen julkaisemisen, joka perinteisesti on jäänyt lehtijulkaisun ja kirjan välimaastoon. Vihkoon liittyy myös vähemmän odotuksia, joten se on hyvä alusta kokeiluille.

Runoja mäntyjen sellaisuudesta

Keijo Virtanen on jyväskyläläinen kirjailija ja blues-muusikko, joka on aloittanut uransa jo 1970-luvun lopulla ja julkaissut harvakseltaan runoutta, novelleja ja matkakertomuksia, enimmäkseen omakustanteina. Proosarunoudeksi tai kokeelliseksi proosaksi luokiteltu Leimuava hiljaisuus (Sharda, 2001) on runopiireissä unohdetun klassikon maineessa. Männyt on Virtasen eräänlainen comeback runouden pariin. Se on tekijän itsensä kauniisti kuvittama runosarja, joka kutsuu lukijan ei-inhimillisen äärelle.

Männyt ovat runoissa merkki luonnon järjestyksestä, jota ihminen voi kuunnella ja tarkastella muttei koskaan täysin ymmärtää: ”Mäntyjen sisäisestä järjestyksestä / voimme yrittää päätellä jotakin. / Mutta kenenkään ei pidä kuvitella, / että osuisimme oikeaan / missään asiassa”. Mäntyjen olemisen tavan perustavanlaatuista toiseutta ja ihmisymmärryksen rajallisuutta ilmaistaan muun muassa paradoksein: ”Paikoilleenkin asetuttuaan männyt kulkevat / paljon meitä nopeammin”.

Kaikista maailmankatsomuksista Mäntyjen eetos tulee lähimmäs kenties taolaisuutta.

Mäntyjen huminaa kuunnellessaan ihminen on ylevän äärellä, itseään suurempaa järjestystä ihmettelemässä. Tätä ylevää ilmentää runojen kielen juhlavuus, joka näkyy esimerkiksi jatkuvana adjektiivien substantivointina:

”Eikä kukaan kykene arvioimaan
mäntyjen ominaisuuksien mitattavuutta,
ei edes ennakoimaan huminan toistuvuutta,
sillä kuka kykenisi seuraamaan
mäntyjen huojuvaa periaatteellisuutta,
ymmärtämään, kuinka niiden hiljaisuudessa,
aineisessa huomaamattomuudessa
voi iloita tavoittelemattomuudesta
kuin salaisessa suuruudessa?”

Keino saattaa aluksi tuntua raskaalta ja kömpelöltä, mutta toisaalta samojen päätteiden toistumisessa on jotain hyponoottista ja rauhoittavaa. Kuin seuraisi ortodoksista liturgiaa kaikkine arkaaisine formuloineen. Tai ehkä olisi syytä katsoa vielä idemmäs: kaikista maailmankatsomuksista Mäntyjen eetos tulee lähimmäs kenties taolaisuutta.

Toinen Virtasen suosima tyylikeino on naivismi, josta selvin esimerkki on satunnainen loppusoinnuttelu: ”Siellä ja kaikkialla muualla / siivekkäät ovat jo kertomassa, / ettei pitäisi luulla, / että joka puulla / on oksalla ovi, josta voisi kuulla / tietoja tulevaisuudesta, / jonka tavoittaa vain tuulesta”. Tässäkin tasapainoillaan höpsöyden rajamailla, mutta keino toimii: lastenrunoutta muistuttava riimittely kutsuu lukijaa hylkäämään ennakko-odotukset vakavasta taidelyriikasta ja antautumaan lapsenomaiselle ihmettelylle. Mieleen tulee loppusointujen käyttö Olli-Pekka Tennilän Ontossa harmaassa.

Triksteri halujen valtameressä

Sini Silveri on kiinnostava uusi tekijä. Muovailen muovipussista kaunista kahvaa on hänen ensimmäinen runojulkaisunsa. Monien nykykirjoittajien tavoin Silverin tausta on poikkitaiteellinen: hän on julkassut valokuvazineä Trakton Pulling ja tehnyt ”sanallisia ja musiikillisia kokeiluja” yhtyeissä Internet ja Millennium Poster. Runojen esittäjänä Silveriä voisi luonnehtia oksymoronilla ”ujon karismaattinen”. Hän ei ole mikään sulava viihdyttäjä, mutta hänen läsnäolonsa saa yleisön kuuntelemaan; huomio on lavapersoonan sijaan itse teksteissä.

Silverin vihkon alaotsikko on ”Runoja olemisesta ja vallasta”. Runojen ilmaisu on hiomatonta, subjektiivista, rönsyilevää, usein muistiinpanomaista päiväkirjarunoutta. Kielen rekisterit sekoittuvat jatkuvasti: ”tunne on / viivästynyt kokemus / siitä ettei tiiä / onko se kuulumisen vai surun affekti”. Runot tarkastelevat olemista kaikessa arkisuudessaan, banaaliudessaan, sotkuisuudessaan ja tylsyydessään.

Ruumis ja sen halut ovat jatkuvasti läsnä kaikessa sotkuisuudessaan ja kömpelyydessään.

Tekstien maisemaa ovat rakennustyömaat, uimahallien saunat, ABC, Rosso. Puhuja ei päivittele nykymaailman ahdistavuutta vaan suhtautuu siihen uteliaasti ja hellyydellä: ”rakastan sua ajoradan harmaa kaide naamasilta skorpioni! / mikä on ton metsän ja valon välillä / me? Lika vai lintutornin ja abc:n välinen parisuhde?” Jopa marraskuisen kaupungin pimeydestä voi löytää ilonaiheita: ”marraskuinen pimeä märkä valo / kävelykatu / raukeus / ulkopuolisuuden ihanuus / piilossa hymyily”.

Vallitseva todellisuus synnyttää puhujassa kuitenkin myös halun kapinoida, häiritä, luoda katkoksia arkeen ja sekoittaa tutut kategoriat. Hän haaveilee paosta ja lakosta ja miettii, millaista olisi sotkea hygienia ”korvaamalla pesutilat / lasten puhallettavalla kylpyammeella”. Eräs runoissa esiintyvä hahmo onkin triksteri, arkkityyppinen kujeilija ja keppostelija. Niinpä puhujassa kytevät – ja välillä leimahtavatkin – väkivaltaiset impulssit ilmenevät pikemminkin arjen karnevalisointina kuin suoranaisina tuhofantasioina.

Ruumis ja sen halut ovat runoissa jatkuvasti läsnä kaikessa sotkuisuudessaan ja kömpelyydessään: ”tästä alkaa vellova meri – halujen saavuttamaton selittämätön valtameri! / sukeltaminen märkään hajuun”. Halu on noloa, häiritsevää, hallitsematonta. Silverin sinne tänne juolahtelevassa kirjoituksessa raikkainta on, että se kehtaa katsoa tunkkaisiin ja hikisiin sopukoihin, jonne runous harvemmin uskaltautuu. Kielen tasolla affektien hetteikössä tarpominen tuottaa tarkoituksellisen epätarkkaa ilmaisua, intiimiä lepertelyä ja uudismuodosteita: ”mä rakastan sua vadelmakasa / töpsyttelijä / tussahdun / sänkyhirviö kenkäidiootti”; ”haluan sua tässä käytävässä väellisesti pistellen”.

Runo kuvaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti omat vankilansa.

Entä miksi ”runoja vallasta”? Valta on runoissa useimmiten rivien väleissä, vallitsevina olosuhteina ja normeina, jotka herättävät puhujassa halun kapinoida. Suorasanaisimmin valtaa käsitelllään runossa arvoituksellisesta ”tolstoikuristajasta”, jonka nimi ilmeisesti parodioi median sarjamurhaajille antamia nimiä (myös kuristamisen motiivi toistuu runoissa usein):

”näkyvillä on suuria itserakennettuja vankiloita 
joissa kuvataan vapaaehtoisuutta näkyvästi
[…]
tänään luotan ainoastaan kuristajaan
joka nostaa vallan esille kauniina
aina olemassaolevana asiana
nostaa käden ylemmäs kurkullani ja on rehellinen”

Runo kuvaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti omat vankilansa. Kuristajan hahmo sen sijaan tuo esiin sen, että valta on läsnä kaikissa ihmisten välisissä suhteissa, vaikka se pyrittäisiinkin kätkemään. Puhuja tuntuu tapailevan ajatusta foucault’laisesta biovallasta, joka ei toimi pakon kautta vaan ilmenee hienovaraisemmin normeina ja muina hallinnan tekniikkoina.

Vihkoa pitää opetella lukemaan

Zäp Booksin kaksi ensimmäistä runovihkoa riittävät osoittamaan, että formaatti taipuu monenlaiseen runouteen: vihkoa voi asuttaa niin hallittu runosarja kuin rosoisempi ja avoimempi kokonaisuus. Kokoelmamuoto on – toistaiseksi – niin hallitseva, että vihkoja lähestyy vaistomaisesti suhteessa siihen, vähän niin kuin popmusiikissa EP vertautuu aina LP:hen. Viime aikoina julkaistut runovihkot kuitenkin osoittavat, että muoto vetää puoleensa niin uusia tulokkaita kuin vanhoja konkareitakin (mm. Teemu Manninen ja Aki Salmela).

Vihkon ei tarvitse olla pelkkää esimakua tulevasta, vaan se voi olla täysin itsenäinen kokonaisuus. Ja vaikka jo odotankin Sini Silveriltä ”täyspitkää” kokoelmaa, kuka tietää vaikka tulevaisuudessa olisi runoilijoita, jotka keskittyvät yksinomaan lyhyisiin teoskokonaisuuksiin. Lavarunous on jo haastanut painetun kokoelman ainoana oikeana runouden julkaisemisen muotona, ja näen myös runovihkot osana tätä laajempaa runouskulttuurin muutosta.

Suomeen vihkokulttuuri on rantaunut myöhään, mutta formaattina vihko on yhtä vanha kuin kirjapainotaito. Kuten Vesa Rantama toteaa mainiossa katsauksessaan ”Katoavien vihkojen jäljillä” (Tuli&Savu nro. 90), chapbook syntyi Englannissa jo 1500-luvulla, ja vihkojulkaisuilla on vuosisataiset perinteet myös Ranskassa ja Saksassa. Erilaisilla vihkosilla, lentolehtisillä ja pamfleteilla on levitetty niin satuja, runoutta, filosofiaa kuin poliittisia kirjoituksiakin. Neuvosto-Venäjällä kielletyt ajatukset levisivät kädestä käteen samizdat-julkaisuina, ja Perestroikan aikaisessa Virossa monet runokokoelmat julkaistiin usean kirjoittajan vihkoja sisältävinä laatikoina eli ”kasetteina”. Brasilian sotilasdiktatuurin aikaan 1960-70-luvuilla syntyi puolestaan ns. poesia marginal eli kirjallisuusinstituutioiden ulkopuolinen runous, joka levisi valokopioituina vihkosina yliopistoissa ja kaduilla. Eikä pidä unohtaman punkkarien zine-kulttuuria ja tee-se-ite-eetosta, joka lienee useimmille nykyisille pienjulkaisijoille kaikkein tärkein viitepiste.

Vihkosilla, lentolehtisillä ja pamfleteilla on levitetty niin satuja, runoutta, filosofiaa kuin poliittisia kirjoituksiakin.

Suomessa vihkomuotoa on näkyvimmin tuonut esiin Poesian vuonna 2015 lanseerattu Poesiavihkot-sarja, mutta formaatti on houkutellut myös täysin uusia toimijoita. Yksi näistä on Juuso Paason Zäp Books, joka keskittyy yksinomaan vihkojen julkaisemiseen. Alakulttuuriveteraani   Paaso on perehtynyt suomalaisten pienjulkaisujen historiaan gradussaan ”Suuri pulunhuijaus. Yleisesitys suomalaisen underground- ja punk-pienlehdistön kehityksestä vuodesta 1967 vuoteen 1982”, josta tuli vuonna 2015 myös Zäp Booksin ensimmäinen julkaisu.

Zäp Booksin – jonka nimi viittaa samanaikaisesti englantilaiseen chapbook-perinteeseen ja sarjakuvakulttuuriin – vihkot ovat esineinä miellyttävän näköisiä ja tuntuisia. Risopainolla ja kopiokoneella tehdyt vihkot eivät tavoittele rujoa punk-estetiikkaa vaan ovat ulkoasultaan pelkistettyjä ja, sanoisinko, ajattoman tuntuisia. Formaatti ja kotikutoisuus näkyvät toki myös siinä, etteivät vihkot kestä käyttöä samalla tavalla kuin kirja: Sini Silverin vihkon kanteen liimattu valokuva irtosi muutaman reppumatkan jälkeen.