Ru

Ru on romaani, joka herättää vastakysymyksen luomiskertomukselle. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman”, Jumala sanelee Aatamille. Kim Thúyn esikoisteos kysyy: Mistä maasta? Mihin maahan?

Thúyn perhe pakeni kommunisteja venepakolaisiksi kutsuttujen vietnamilaisten joukossa 1970-luvun loppupuolella, Vietnamin sodan päätyttyä. Perhe pääsi ensin pakolaisleirille Malesiaan, ja vuonna 1979, Thúyn ollessa 10, he muuttivat Granbyyn, pikkukaupunkiin Quebecin provinssissa Kanadassa.

Romaani kulkee tyynnyttäen kuin virta, jonka pintaan yksittäiset muistot ja tarinat pyörteilevät.

Ru julkaistiin ranskaksi vuonna 2009 ja käännettiin suomeksi tänä keväänä. Se on omaelämänkerrallinen, noin sivun mittaisista lyhyistä kuvauksista koostuva romaani, jonka päähenkilönä on Vietnamista perheensä kanssa kommunisteja pakeneva nainen, Nguyễn An Tịnh. Hän syntyy yläluokkaiseen perheeseen Saigonissa, keskelle Tet-hyökkäystä ja uuden vuoden juhlan ilotulitusta. Venematka päättyy Malesiaan pakolaisleirille. Sieltä he pääsevät Granbyn pikkukaupunkiin.

Teoksen vinjetit kulkevat edestakaisin ajan ja paikan, sekä yksilön, perheen ja suvun, ja nykyhetken ja historian välillä. Vanhaksi ranskaksi ”ru” merkitsee kuvainnollisesti pientä virtaa, vietnamiksi taas tuudittamista tai kehtolaulua. Teoksen nimen yhteyttä tekstiin on alleviivattu sekä kansilehdessä että kritiikeissä, muttei syyttä. Romaani kulkee tyynnyttäen kuin virta, jonka pintaan yksittäiset muistot ja tarinat pyörteilevät.

Ajankohtaisuuden ilmeisyys

Alkukielisen teoksen julkaisuvuonna toimittaja Alexander Smoltczyk kirjoittaa Eurooppaan veneellä pyrkivistä pakolaisista saksalaisen sanomalehden Der Spiegelin artikkelissa. Vuonna 2019 prosentti maailman väestöstä, yli 68 miljoonaa ihmistä, on pakon edessä siirtymään joutuneita. On ilmiselvää, että romaani on yhä ajankohtainen sekä globaalisti että Suomessa kymmenen vuotta sen julkaisun jälkeen.

Ru ei kuitenkaan ole ajankohtainen pelkästään siksi, että käsittelee nyky-yhteiskunnan keskeisimpiä ilmiöitä. Teos muistuttaa, etteivät maahanmuutto tai pakolaisuus ole poikkeuksellisia tapahtumia, toisin kuin kotimaisessa julkisessa keskustelussa usein annetaan ymmärtää. Vinjetit muodostavat kokonaisen, eletyn elämän. Ne eivät anna typistää ilmiöitä yhteen narratiiviin tai kertomukseen, jossa siirtymään joutuneet ihmiset tai maahanmuuttajat ovat kaikki keskenään samanlaisia poikkeustapauksia.

Yksi kiinnostavimmista aiheista, jota Ru ansiokkaasti käsittelee, on maahanmuuttajuus lähiyhteisössä, osana yksilön läheisten, perheen ja sukulaisten elämää. Teoksessa juuri suku kannattelee yhteyttä lähtömaan historiaan, aina vanhemmista setiin, täteihin ja serkkuihin sekä kertojan omiin lapsiin. Ymmärrys oman suvun vaiheista värittää kertojan suhdetta alkuperäiseen kotimaahansa tämän kasvaessa Kanadassa. Yhtä lailla teos tutkii lähisuvun roolia yhteisönä maahanmuuttajille ja heidän lapsilleen, joille vanhempien kotimaa siirtyy ehkä ulkonäössä tai nimessä, usein muistoissa ja tarinoissa.

Elämänvaiheita ja muutosta

Maahanmuuttajuus, pakolaisuudesta puhumattakaan, on omanlaisensa tarina kenen tahansa elämässä. Irtaantuminen yhteisöstä, jossa yksilöllä on oma paikkansa, ja muutto seuraavaan, jossa paikka täytyy itse luoda, voi muuttaa oman ajattelun suhdetta kieleen, ruumiin suhdetta ympäristöön ja minuuden suhdetta historiaan. Se saa tarkastelemaan maailmaa ja itseään usean linssin läpi.

Keskeistä muutoksessa on uusi kieli, joka omaksutaan tietoisesti sen sijaan, että siihen kasvatettaisiin. Kertoja kuvailee, kuinka pakomatkalla Vietnamista Malesiaan kertojan ja hänen äitinsä nimet muuttuvat, ja niistä ”katosi merkitys, kun ne kutistettiin oudoiksi, ranskan kielelle vieraiksi äänteiksi”. Nimi ankkuroi identiteettiä, ja sen muutos on ensimmäinen tapa havainnoida itseään vierain aistein.

Uuden kielen tietoinen omaksuminen tarkoittaa muutosta tavassa, jolla näkee itsensä.

Kertoja kuvaa, kuinka kyvyttömyys käyttää uuden yhteisön kieltä tarkoittaa täydellistä kyvyttömyyttä kiinnittyä ajatuksillaan ympäristöönsä. Granbyn naapurit auttavat ja huolehtivat uudesta perheestä, mutta kommunikaation puutteen vuoksi he pysyvät vieraina silloinkin, kun ovat lähellä ja läheisiä. Romaani tekee hyvin selväksi, että naapurit tarkoittavat pelkästään hyvää, ja yrittävät kaikin tavoin toivottaa perheen tervetulleeksi. Silti lapsen on mahdotonta hahmottaa omaa itseään ja tulevaisuuttaan ympäristössä, johon ei voi tarttua kielellä.

Osittain siksi muistot ensimmäisestä ranskanopettajastaan Kanadassa näyttäytyvät erityisen korostuneina. Lukijan on helppo tulkita teksti niin, ettei kiitollisuus opettajaa kohtaan liity vain opetettuihin taitoihin, vaan siihen, että noilla taidoilla selviää tilanteesta, jotka vaativat avun saamista toisilta. Kielen oppiminen tapahtuu ihmisten kanssa, mutta kieltä vasta oppiessa on henkisesti ja ajatuksellisesti eristyksissä muista.

Uuden kielen tietoinen omaksuminen tarkoittaa muutosta tavassa, jolla näkee itsensä. Romaanin kertoja kuvaa osuvasti, kuinka opettaja antaa kyvyn rakentaa minäkuvansa, ajattelunsa ja tulevaisuutensa – kaikki inhimilliset mahdollisuutensa – uudelleen.

En tarkoita tilannetta, jossa 20-vuotias korkeakouluopiskelija lähtee vaihto-oppilaaksi, vaan kielitaidottoman lapsen kokemusta siitä, että maailma muuttuu yhtäkkiä käsittämättömäksi ja rajoitetuksi eri tavalla kuin aiemmin. Sodan, väkivallan ja vainon pakeneminen osana kielitaidotonta perhettä on tietenkin myös hyvin erilainen kokemus kuin se, että kielitaitoinen perhe muuttaa uuteen maahan esimerkiksi vanhemman saatua hyväpalkkaisen työn.

Tunne kyllästää keveän virran

Teoksen kertojan ääni on armeliaan tuudittava. Se paljastaa uusia hahmoja ja näiden kertomuksia katkelma kerrallaan, nivoen niitä teoksen ajalliseen jatkumoon Vietnamin ja Kanadan, lapsuuden ja aikuisuuden välillä.  Ajoittain Thúy äityy sentimentaaliseksi kielessään ja kuvailussaan, kuten muistellessaan tyttöä, johon tutustuu: ”Johanne oli enkeli. Johanne kuului enkeliparveen, joka oli pudotettu taivaasta laskuvarjoilla Granbyn kaupunkiin antamaan meille sokkihoitoa. Enkeleitä tungeksi kymmenittäin ovillamme jakelemassa lämpimiä vaatteita, leikkikaluja, kutsuja, unelmia.”

Lähtökohtaisesti tunteiden jakaminen ja korostaminen voi olla merkittävää kokijalle itselleen, joka pääsee kertomaan kokemuksensa ja tarinansa siellä, missä niitä kuunnellaan vain harvoin. Se voi olla merkityksekästä myös lukijalle, etenkin, jos hän on läpikäynyt samankaltaisia kokemuksia. Siksi en halua vähätellä tunteiden merkitystä.

Lukijan tulisi tuntea ihmetystä, koska kertoja tuntee sitä.

Kyse on pikemminkin kerrontaan liittyvästä seikasta. Thúy kehrää varmalla otteella täsmällisistä huomioista ja tarinoista pohjavirtaa, joka nykäisee lukijan mukaansa kerta toisensa jälkeen. Ylläolevan kaltaisilla huomioilla hän vaikuttaa hakevan lukijalta kirjoittajan tunnetilaa peilaavaa reaktiota – lukijan tulisi tuntea ihmetystä, koska kertoja tuntee sitä – ja silloin lukukokemuksesta tulee raskas, vedestä sokerilla kyllästetty.

Maasta sinä olet tullut

Ru on täynnä aistirikkaita havaintoja eri kodeista, pakolaisleiristä, perheenjäsenistä, kumppaneista ja kaupungeista. Monnit kuhisevat, toukat luikertelevat, paidan huuhteluaineen tuoksu herättää koti-ikävän. Marja Luoman erinomainen suomennos välittää kertojan huomiot tyylikkäästi ja tekstille ominaisen vähäeleisesti. Lukija aistii kertojan maailman yksityiskohdat lähes huomaamattaan.

Rikkaat havainnot maasta, sen laadusta ja sillä elävistä olennoista kiinnittävät lukijan ympäristöihin, joiden välillä kertoja liikkuu. Ru saa ajattelemaan maata, jolla seisoo. Mitä se tarkoittaa, että kostea, kylmä, auringon lämpimäksi tekemä, vehreä, tai järvissä rikas maa muuttuu toisenlaiseksi? Miten havainnoin paikkoja, joiden kaltaisiin en ennen ole ollut kosketuksissa?

Granbyn paarmat muistuttavat kertojaa pakolaisleirin paarmoista, jotka “kyyhöttivät kylki kyjessä oksien ympärillä kuin pippuripuun marjat tai kuin korintit.” Hyönteisten pörinällä on ajallinen ja paikallinen jatkumo: Ääni toistuu aiemmista vuosista nykyhetkeen, Vietnamista Kanadaan. Retkellä granbylainen luonnontieteilijä kuiskaa lapsille ja kehottaa heitä kuuntelemaan ja ymmärtämään surinaa.

Kertojan kiinnittyminen ympäristöönsä aistihavainnoin muistuttaa, ettei muuttoliikkeissä ole – kulttuurikriitikko Jia Tolentinon fraasia lainatakseni – kyse tulkitsemattomista kehoista siirtymässä yhdestä paikasta seuraavaan. Run kertoja on aktiivinen toimija ja tarkkailija, elävä ja toimiva osa ympäristöä, joka myös elää ja toimii. Elinympäristöt tuottavat herkkyyksiä, kykyjä aistia yhteyksiä erilaisten olinpaikkojen välillä.

Vieraan maan hiekkaa

Ru on fragmentaarinen ja kaunis. Välillä huomiot väkivallasta ja traumasta ansaitsisivat syvemmän taustoituksen ja laajemman käsittelyn, jotteivät jäisi irrallisiksi sokeiksi. Juuri aistien rikkaus teoksessa muistuttaa, että se on ensisijaisesti pieni, kolmiulotteinen kuvaus elämästä, ei ainoastaan tarina maahanmuutosta.

Maahanmuuttoa käsittelevät romaanit voidaan luokitella omaksi kaanonikseen ainakin englanninkielisessä, erityisesti amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Ru ei ole tämän kaanonin tyypillisin edustaja, eikä sitä tule pitää pelkästään pakon edessä siirtymään joutumista ja maahanmuuttoa käsittelevänä teoksena.

Rantojen hiekka on samanlaista, ehkä jopa tismalleen samaa.

Teosta arvioidessa on helppo todeta, että kulttuurikritiikin monipuolistuminen yleisesti olisi ensiarvoisen tärkeää. Run luettua lukija pysyy maalla, jolla seisoo, mutta saattaa pohtia, mitä vieraus ja samankaltaisuus tarkoittavat. Molemmat kuvaavat jonkinlaista suhdetta maailmaan. Millaista on olla jollekin tuttu, tai samanlainen? Millä eri tavoin voi jokin olla vieras?

Kymmenen vuotta sitten julkaistussa artikkelissaan Smoltczyk kuvaa, kuinka tuuli puhaltaa punertavaa, hienoa aavikkohiekkaa Saharasta Välimeren yli Sisilian rannoille. Rantoja on useita. Kaikki rusottavat. ”Es ist der gleiche Sand, vielleicht sogar derselbe”, Smoltczyk kirjoittaa. Rantojen hiekka on samanlaista, ehkä jopa tismalleen samaa.