Kasvonsa menettänyt mies

Kimmo Oksasen Kasvonsa menettänyt mies on yksinkertainen teos. Se kertoo miehestä, Oksasesta itsestään, jolta sairaus runtelee kasvot. Tarina etenee sujuvasti. Toimittaja Oksanen on hyvä kirjoittaja, muttei mitenkään harvinaisen taitava. Jotakin poikkeuksellista kirjassa silti on. Takakannen mukaan se on ”koskettava kertomus kärsimyksestä”. Kasvonsa menettävän miehen tuska onkin todentuntuinen. Harvoin sairauskertomus on mukaansatempaava, mutta tämä on.

Teos on tyyliltään lähinnä kaunokirjallinen, mutta tarina herättää monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Siinä kuvataan ihmisen kärsimystä ja yhteiskunnallista ulkopuolisuutta varsin voimakkaalla tavalla. Oksanen on toimittajantyössään käsitellyt vähäosaisia ja syrjittyjä asunnottomista alkoholisteihin ja romanialaisiin kerjäläisiin. Tämä teos kertoo hänestä itsestään, mutta taustalla pilkahtelee ajoittain kaikuja muista surullisista tarinoista.

Jotakin erityistä on siinä, että mieheltä tuhoutuvat juuri kasvot.

Mies jakaa kanssamme sairaalassa kokemansa ahdistuksen ja pelon sekä parantumisprosessin eri vaiheet. Hän välittää meille ilon, toivon ja surkeuden maisemat. Välillä tarvomme miehen rinnalla hyisen pimeällä Mannerheimintiellä, välillä seuraamme sivusta kun hän väistelee lasten katseita Suomenlinnassa. Käymme tervehtimässä työtovereita Sanomatalossa ja lorvailemme monenlaisissa kapakoissa. Lopulta tärisemme yksinäisyydestä mummilan vanhassa makuuhuoneessa. Tämä jo riittäisi tekemään kertomuksesta kiehtovan, mutta jotakin erityistä on siinä, että mieheltä tuhoutuvat juuri kasvot. Hän vertaa omaa sairauttaan käden, jalan tai vaikka sormien menettämiseen. Kasvojen katoamisessa on kysymys toisenlaisesta menetyksestä. Vaikka jokaisen ihmisen keho on ainoa maailmassa, ovat kasvot vielä merkittävämmällä tavalla ainutlaatuiset.

Kirja on jaettu dantemaisesti kolmeen osaan. Matka alkaa helvetistä, mistä siirrytään kiirastulen kautta paratiisiin. Helvetti on nimensä mukainen, mutta koherentti ja rakenteeltaan eheä. Kiirastulessakin kärsimme helposti mukana. Voimme elävästi kokea miehen harhailun hyvillä ja pahoilla reiteillä. Tuli on ymmärrettävä ja polttelee tehokkaasti. Sen sijaan paratiisi on hajanainen ja mielenkiintoisella tavalla epämääräinen. Se koostuu irrallisista palasista, joista osa on muistoja, osa kuvauksia rauhoittavasta tavanomaisuudesta helvetin ja kiirastulen tuolla puolen, osa miehen sisintä jäsentävistä eettissävytteisistä mietelmistä. Herää epäilys, onko paratiisi paratiisi sittenkään. Se on teoksen viimeinen osa – ehkä se ei ole vielä valmis? Kirjan kirjoittamisesta huolimatta mies ei kenties ole vielä valmis julistamaan paratiisin sijaintia. Sen keskeneräisyyttä eletään yhä.

Mies on sairauden jälkeen samankaltaisessa tilanteessa kuin ennen sitä. Hän on sama mies, ei juuri parempi, muttei pahempikaan. Hänen elämänsä on urautunut uuteen mukiinmenevään arkeen. Hän on selviytynyt. Eri vaiheiden jälkeen paratiisi tuntuu vain tavalliselta elämältä, ei sen hienommalta eikä onnellisemmaltakaan. Asiat ovat aika hyvin, siinä kaikki. Kasvot olivat ja menivät, mutta pohjimmiltaan mies on yhä vain mies, kuin kuka tahansa.

Kirja on jaettu dantemaisesti kolmeen osaan. Matka alkaa helvetistä, mistä siirrytään kiirastulen kautta paratiisiin.

Toki viimeisen osan rakenteelliseen epämääräisyyteen voi olla muitakin syitä. Viimeksi kun miehen elämässä oli kaikki kohtuullisen hyvin, häneen iski yhtäkkiä ensin herpes ja sitten sekundaarinen staphylococcus aureus -bakteeri, hän meinasi kuolla ja menetti lopulta kasvonsa. Helvetti voi alkaa milloin tahansa, mistä tahansa. Sen mies tietää paremmin kuin moni. On hankalaa kuvailla paratiisin ihanuutta, kun on huomannut miten armottomasti se loppuu.

Miltä kasvoton näyttää?

Teos herättää monenlaisia kysymyksiä ulkonäön merkityksestä, mutta se johdattaa myös pohtimaan elämää poikkeustilanteissa. Mitä miehelle oikein tapahtuu? Miten hänen olemisensa muuttuu kasvojen turmelluttua? On huomionarvoista, että entiset kasvot olivat hyvännäköiset. Niin mies ajattelee itse ja niin tuntuvat ajattelevan hänen kohtaamansa ihmiset. Nykyään mies näyttää kummajaiselta. Hänen ulkonäkönsä ei kuitenkaan ole muuttunut yhdentekeväksi, päinvastoin. Kasvoton on vain kasvot nyt. Siinä missä joku joskus aiemmin saattoi todeta hänen olleen komea, paljon voimakkaammin hänen ympäristönsä reagoi uuteen, kummalliseen ulkomuotoon. Tätä nykyä mies muistetaan. Ulkonäkökeskeisyys saattaa olla mieheltä itseltään taakse jäänyttä, mutta paradoksaalisesti hän on sairauden jälkeen toisille yhä enemmän ulkonäkönsä määrittämä. Viimeistään kirjan julkaisemisen myötä kasvot ovat tunnistettavat ja tuntemattomillekin tutut. Mies ei siis menettänyt kasvoja, vaan päinvastoin sai sellaiset – yksilöllisemmät ja muistettavammat.

Kirjailijat ovat yleensä kasvottomia. Jollei heidän kuvaansa olisi kannenliepeessä, niin olisimme mielikuvituksemme varassa. Ei kirjailijan ulkonäkö aina edes juolahtaa mieleemme. Harva lukee romaania – tai muutakaan teosta – kirjoittajan ulkonäkö mielessään. Tämän kirjan kanteen on kuitenkin päätetty painaa lähes koko kannen peittävä kuva Oksasesta. Hänet on esitetty kuin muotokuvassa. Tausta on tumma, samoin paita. Vain kasvot korostuvat. Hän katsoo silmiin kuin sanoakseen: ”Tältä minä näytän. Tämän naaman tarinaa sinä luet.” Tiedämme koko ajan, mikä tulee olemaan sairaalakäyntien tulos. Nyt, kaikkien leikkausten ja muiden hoitojen jälkeen mies näyttää yhä tuolta. Hän julistaa kasvojensa poikkeavuutta jo kirjakaupan hyllyllä, ennen sanojen alkua. Kohtaamme runnellut kasvot kauan ennen kuin kuulemme niille kuuluvan äänen.

Kasvojen eettinen kohtaaminen

Kasvonsa menettänyt ei tunne enää olevansa oma itsensä. Hänen naamansa ei ole hänen omansa, vaan juuri ja juuri ihmisen naama, pelkkää abstraktia ihmisyyttä. On ymmärrettävää, että teos johtaa ajatukset Emmanuel Levinaksen filosofiaan.[1] Miehen kasvot ovat kuin Levinaksen abstrakti mutta samalla voimakkaasti läsnä oleva toiseuden ilmentymä. Tässäkö on etiikan ruumiillistuma, kasvottomassa miehessä? Levinaksen etiikassa ihminen on toisen armoilla ja se tekee hänestä sen, joka hän on. Etiikka lähtee toisesta. Toisen kasvojen kohtaaminen, niiden puolustuskyvyttömyyden kokeminen, tekee meistä ihmisiä. Toisen ihmisen kasvot merkitsevät etiikan alkua. Toinen, joka voi olla kuka tahansa, keskeyttää itsekkyytemme ja vaatii suojelua. Kohdattuamme toisen koemme, että olemme vastuussa hänen hyvinvoinnistaan. Etiikkaa on vastuuta toisesta, vastuuta, joka edellyttää, että asetamme toisen ihmisen tarpeet omiemme edelle. Olemme vastuussa toisesta vaikkemme haluaisikaan ja vastuumme on ääretön.

Kirjailijat ovat yleensä kasvottomia. Harva lukee romaania – tai muutakaan teosta – kirjoittajan ulkonäkö mielessään.

Mies menetti kasvonsa. Löysikö hän samalla toisen kasvot? Voisi luulla, että kirja piirtää klassisen kasvutarinan. Samaan aikaan kun mies muuttuu hirviön näköiseksi ulkoapäin, hän muuttuu enkeliksi sisimmässään. Ei sentään. Mies väittää vastaan. Silti kirjan sivuilla kulkee alajuonteena ajatus, että sairastuminen teki hänestä paremman. Se ei ollut helppoa, eikä tapahtunut nopeasti, mutta lopulta hän pystyy astumaan ulos itsekeskeisyydestään ja kohtaamaan toiset. Se tapahtuu kuitenkin aivan lopussa koko kirjan ensin kerrottua miehestä itsestään.

Lukija sen sijaan voi tämän tarinan kautta päätyä kasvokkain toisen kanssa. Runneltu epämääräinen naama voisi olla kenen tahansa, mutta sitä ei voi olla sivuuttamatta tuosta vain. Kohtaamme kirjassa haavoittuvaisen toisen, jota emme tunne, mutta joka pakottaa meidät ottamaan hänet huomioon. Kasvottoman puolustuskyvyttömissä silmissä näemme kärsivän ihmisen, joka asettaa meille epämukavia kysymyksiä. Miehen tarinaa lukiessaan voi kokea itsekkyytensä keskeytyvän.

Viisi ja puoli vuotta sairastumisensa jälkeen mies kuljeskelee yhä varjoissa. Hän on eronnut ja muuttanut pois kotoa ja ponnistelee sopeutuakseen uuteen elämäänsä itsetuhoisten vaiheiden jälkeen. Vaikka hän on jo pitkälti parantunut, on hän yhä mielestään väärissä kasvoissa, kiirastulessa. Itsetunto ei ole korjaantunut. Hänen elämänsä on käynyt ahtaaksi. Se on kasvojen värittämää, eikä hän osaa ajatella paljon muuta. Siinä missä toiset ajattelevat tuon tuosta seksiä, mies ajattelee ulkonäköään. Töissä hän käy, mutta juurikaan muuta ei arkeen sisälly.

Kasvonsa menettänyt mies vertaa itseään kauniisiin ihmisiin, sellaisiin, jotka rakentavat itsetuntonsa ja koko elämänsä hyvännäköisyyden varaan. Hän mielestään he ovat yksin. Samanlainen hän oli itsekin ennen sairastumistaan, mutta erikoista kyllä, hän on samanlainen vielä viiden vuoden kuluttua kokiessaan olevansa ruma. ”Kun olisi pitänyt katsoa toista kohti, katsoin itseäni. Kun olisi pitänyt kulkea peilin läpi, jämähdin sen eteen. Ajattelin vain miltä näytän, kun olisi pitänyt ajatella mitä tunnen. Tai kun olisi pitänyt ajatella, mitä toiset tuntevat” (s. 232). Pikkuhiljaa mies ymmärtää, että paratiisi on toiset ihmiset.

Tyhjyydessä rimpuileva mies

Sairaalassa voi kokea tyhjyyden. Ihminen on tyhjä yltä päältä, sisältä ja ulkoa. Tästä teos antaa viitteitä jo heti sairauden alkaessa. Mies kohtaa naapuripedin vanhan rouvan, joka on tullut sairaalaan ilman sairautta. Hänellä ei vaan ole muutakaan olemisen tapaa. Sairaalassa elämällä on sentään joku merkitys, sairastaminen. Sairauden käytyä kylässä tyhjyys näkyy miehessäkin konkreettisesti. Hänen kasvonsa eivät kuvasta ketään, jonka hän tuntisi. Onko niiden takana mitään? Miehen tuntuu olevan vaikea saada kontaktia itseensä, vaikka hän yksin paljon onkin.

Mies kuvailee, miten hänelle hitaasti alkaa valjeta, että tilanne on kaikille sama, sairaille ja terveille, rikkaille ja kerjäläisille. Hän kokee elämän sisällöttömyyden. Samalla kun tyhjyys kuristaa miestä, toisten ihmisten merkitys voimistuu. Hehän täyttävät tyhjyyttä kaikkein tehokkaimmin. Kaikki muu – kirjat joita lukee, muistot joita tunnustelee, jopa palkitseva työ – ovat kalusteita. Ne vain korostavat autiota tilaa. Saadakseen elämästään kiinni, mies hakee seuraa. On myös ymmärrettävää, että mies kirjoittaa. Hän haluaa jakaa tarinansa muiden kanssa.

Miestä tuntuu hieman hävettävän kertoa omaa surkeaa tarinaansa. Vaikka se on todella surkea, hän jaksaa verrata kohtaloaan tsunamiin ja joukkomurhiin. Hän ei halua olla itsekäs eikä itsekeskeinen. Vaivaantuneena hän sanoo, ettei koe olevansa maailman tärkein ihminen. Hän ei halua antaa mielikuvaa, että luulisi itsestään liikoja. Moni kärsii. Pahoja asioita tapahtuu jatkuvasti. Ajoittain lukijasta tuntuu, että tämä miljoona euroa verojamme vienyt mies olisi ilman tunnontuskia vain, jos olisi kuollut. Kieroutunut syyllisyyslogiikka lienee monille selviytyjille tuttua.

Viisi ja puoli vuotta sairastumisensa jälkeen mies kuljeskelee yhä varjoissa. Hän on eronnut ja muuttanut pois kotoa ja ponnistelee sopeutuakseen uuteen elämäänsä itsetuhoisten vaiheiden jälkeen.

Omasta vähäpätöisyydestään huolimatta kasvonsa menettävä kuitenkin ymmärtää, että hänen kärsimyksensä on juuri hänen ja tavallaan sekin on tärkeä. Siksi juuri hänen on kerrottava tämä tarina. Kertomisella on toki myös tervehdyttävä funktio. Hän haluaa saada asiat mielensisäiseen järjestykseen ja etsii helpotusta mielensä mustiin syövereihin. Pahat muistot syövyttävät kuin bakteeri joka rouskutteli hänen kasvojaan. Kasvoton siivoaa päätään, järjestää muistoja ymmärrettäviksi, koettaa saada tunteistaan selvää, toivoo kaiketi, että kärsimyksellä olisi joku merkitys.

Vaikka miehen kokema tuska on ainutlaatuinen, on tämä tarina loppujen lopuksi tavanomainen. Paratiisiin pääseminen edellyttää sisäistä kasvua. ”Ihminen on siellä, missä muut ihmiset ovat, muuten hän ei ole missään. Ihminen on läsnä toisille ihmisille. Itsessään hän ei ole mitään” (s. 225–226). Sanat on osoitettu mietelauseiksi meille kaikille. Vain jaettu elämä on elämisen arvoista. Ajatus on toisaalta kaunis, toisaalta pirullinen. Mitä sellaisen lukijan tulisi ajatella, jolla ei ole oikein ketään, jonka kanssa elämäänsä jakaa? Miten mies julistaisi ilosanomaansa yhdessäolon autuudesta vaikka yksinäiselle romanikerjäläiselle, tai jollekin muulle niistä maailman kaltoin kohtelemista onnettomista, joista hän päivätyössään toimittajana kirjoittaa. Ihminen on siellä, missä muut ovat, mutta mitä jos muut eivät halua olla ihmisen luona? Tai jos muut kohtelevat kaltoin? Paratiisi voi olla muut ihmiset, mutta toki muut voivat olla myös helvetti.

Mies tuntee yksinäisyyden vanhastaan. Hän on kokenut sen useasti jo silloin, kun vielä oli komea. Kasvotko yksinäisyyden loivat, syöksivät kurjuuteen? Tuskin. Sen teki mies ja maailma miehelle, oli kasvot tai ilman. Hän se oli, joka oman kuvauksensa mukaan lukitsi sydämeensä komeron täynnä pimeyttä. Joka ryyppäsi ja rähjäsi. Kasvoja olisivat ystävät ja läheiset katselleet, mutta kuka jaksaa itsekästä?

Yksinäisyys on kirjan läpäisevä teema. Vaikka miehen poikkeukselliseen kohtaloon voisi olla vaikea samastua, niin yksinäisyyden repivät olotilat koskettavat. Tämä on ihmisen tarina, ei kasvojen, eikä ehkä tämän miehenkään, vaan kenen tahansa.

[1] Katso Jaakko Heinimäen arvio teoksesta Helsingin Sanomissa 23.2.2015.