Huhtikuun tekstit

Kirsi Tuohelan kulttuurihistorian väitöskirja Huhtikuun tekstit – Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870–1900 käsittelee 1800-luvun lopulla eläneiden naiskirjailijoiden melankolian kokemusta. Tuohelan tutkimuksen naiset ovat ruotsalainen Victoria Benedictsson (1850–1888), norjalainen Amalie Skram (1846–1905) ja baltiansaksalainen Laura Marholm (1854–1928). Alakulon ja uupumisen syyt kytkeytyivät usein ongelmallisiin avioliitto- ja raha-asioihin.

Melankolia oli 1800-luvun lopun dekadenttien mukaan koko modernin Euroopan sairaus. Tässä kontekstissa melankolia tulkitaan patologiseksi alakulon ja väsymyksen kokemukseksi. Kyse on 1800-luvun lopun puhetavasta; tuolloin mielisairauksien diagnostiset kriteerit eivät olleet vielä vakiintuneet. Myös hoitokäytännöt vaihtelivat ja kotitekoinen hermojen hoitaminen kylpy- ja vesikuureilla oli yleistä. Melankolia oli sekä yksilökohtainen tuntemus että aikakautta karakterisoiva ominaisuus.

Vuosisadan loppua hallitsivat myös väkevät ideologiat ja poliittinen liikehdintä. Siveellisyydestä sekä naisen aseman parantamisesta käytiin laajaa keskustelua. Naisasialiike oli kuitenkin sisäisesti ristiriitainen ja epäyhtenäinen. Sen sisällä konservatiivit ja radikaalit kiistelivät naisten poliittisten ja seksuaalisten oikeuksien puolesta. Kuvaavaa on, että aikakauden naiset käyttivät yleisesti kirjailijanimeä: Benedictsson kirjoitti Ernst Ahlgrenin, Skram Amalie Müllerin ja Marholm Laura Mohrin nimellä.

Kukin näistä kolmesta rekisteröi aikansa naisten ongelmia ja käsitteli niitä kirjoituksissaan. Tuohelan tutkimusaineisto käsittää muiden muassa kirjeitä, päiväkirjoja ja kaunokirjallisia tekstejä, joita hän tarkastelee melankolian ilmaisuina ja analyyseinä ja joista hän hakee syitä koetulle alakulolle.

Benedictsson, Skram ja Marholm tunsivat toisensa. He matkasivat ajan pohjoismaisen kirjallisuuskeskustelun sydämeen Kööpenhaminaan, jonka yliopistossa luennoi pohjoismaisen kirjallisuusinstituution suurhahmo Georg Brandes (1842–1927).

Sukupuolikysymyksen ratkaisemattomuus

1800-lukua on nimitetty porvariston vuosisadaksi. Naisten 1800-luvulla kirjoittaman kirjallisuuden keskeisiä teemoja oli avioliitto. Tuohela toteaa, että avioliitto oli myös naisten subjektiuden rakentumisen ja murskaantumisen ytimessä. Hän huomauttaa, että vankeus oli 1800-luvun lopun naisten teksteissä naisen kotona olemisen yleinen metafora.

Tuohelan väitöskirjan naiset elivät suuren murrosvaiheen Euroopassa. Vuosisadan loppua kohti porvarillista avioliittoa alettiin pitää valheellisena, käytännön syistä solmittuna instituutiona, joka vaati läpikotaista uudistusta. Aviouskollisuutta ei nähty enää luonnollisena, vaan sitä pidettiin yhteiskunnallisena ilmiönä. Vapaan rakkauden vastustajat ja puolestapuhujat debatoivat sekä salongeissa että sanomalehtien palstoilla.

Modernin naiseuden sisäistäminen ei ollut yksinkertaista. Vaikka käytiin keskustelua, joka puolsi naisten vapautta seksuaalisiin kokemuksiin, monikaan nainen ei ollut vielä sisäistänyt sellaista todellista subjektiutta, jota luonteva vapaa seksuaalisuus edellyttää. Myöskään aikakauden sukupuolimoraali ei kohdellut naista ja miestä tasavertaisesti.

Victoria Benedictsson tekstualisoi sekä aikakauden siveellisyyskeskustelua että omaa elämänväsymystään paitsi kaunokirjalliseen tuotantoonsa myös päiväkirjaansa. Päiväkirja oli tunnustuskirjallisuuden genre, johon naiset saattoivat turvautua itseyttään kartoittaakseen.

Benedictsson eli onnettomassa liitossa ja vakuuttui, että ilman puolisoiden välistä aitoa psykoseksuaalista yhteyttä avioliitto oli mieletön. Vapaus ja itsenäisyys houkuttelivat lahjakkaita naisia, mutta vastuun ottaminen omasta toimeentulosta pelotti. Taloudellinen ahdinko ajoittain katkaisikin Benedictssonin kirjoittamisen. Lisähaastetta toi äitiyden ja taiteilijuuden yhdistäminen. Naiselle kirjailijuus elinkeinona oli valinta, joka vaati huomattavaa rohkeutta.

Georg Brandesista tuli Benedictssonin mentori ja rakastaja. Vapautta ja eheyttä etsinyt Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kulttuuriperinnön ja ankaran kasvatuksensa vaatimusten sekä toisaalta modernin naiseuden ja käytännön tasolla koettujen eroottisten yllykkeiden ristiriitaa. Hän koki rikkoneensa seksuaalinormistoa eikä keksinyt ongelmaansa myönteistä vastausta vaan päätyi itsemurhaan 38-vuotiaana.

Kaksi kierrosta sairaalassa

Amalie Skram oli kahteen otteeseen hoidettavana psykiatrisessa laitoksessa, ja hän kirjoitti näistä kokemuksistaan julkisesti. Tuohela nimeää Amelie Skramin ”sosiaalisten draamojen” näyttämöiksi paitsi mielisairaanhoidon myös avioliiton. Naturalistikirjailijan väline henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen tuskan purkamiseen oli romaani. Skramin teksteissä melankolinen naissubjekti näyttäytyy ”historiallisena ja kirjallisena hahmona, yhteiskuntansa osana, sekä avioliittoa että mielisairautta koskevien sosiaalisten määrittelyprosessien osapuolena”, Tuohela muotoilee.

Skram joutui ajan käytännön mukaan pakkolepoon ja eristykseen. Hoitava lääkäri määritteli hänet mielisairaaksi eikä sallinut hänen tavata edes pientä lastaan hoidon aikana. Ehkäpä taustalla oli superkliininen käsitys hermostosta elimenä, joka saadaan kuntoon täydellisellä levolla. Nykyajan näkökulmasta voi vain ihmetellä, mikä olisikaan sellainen mielisairaus, joka paranisi moisilla hoidoilla muutamassa viikossa.

Skramin ajan lääketiede on selvästi ollut normeihin kiinnittynyttä ja huiman mekanistista. Psykiatrit halusivat kaiketi olla ennen kaikkea edistyksellisiä tieteentekijöitä. Heillä ei ehkä ollut herkkyyttä tunnistaa kokonaistilannetta ja nähdä naispotilaan tilaa normaalina reaktiona vallitsevaan elämäntilanteeseen. Kulttuuriin oli rakennettu oletus, että naisen kuuluukin kestää olosuhteensa; jos nainen ei kestä, hän – kärjistetysti – on mielisairas.

Luen myös, että omasta äidistä ei ollut tueksi nuorille aviovaimoille. Skramin mukaan äidit pimittivät tyttäriltään realistisen tiedon avioelämästä. Myös Laura Marholm arvosteli näytelmässään Karla Bühring äitien antamaa kasvatusta. Kiinnostavaa on, että juuri äidit saattelivat naispotilaita vielä aviomiehiäkin useammin psykiatriseen hoitopaikkaan. Jos nainen ei käyttäytynyt yhteiskuntanormien mukaisesti, hänet sijoitettiin hoitolaitokseen. Sinne joutuminen oli siis myös rangaistus ja merkki sosiaalisesta kontrollista.

Skram koki diagnoosinsa perusteettomaksi ja kirjoitti mielisairaalakokemustensa pohjalta kaksi romaania: Professor Hieronimus sekä Paa St. Jørgen (molemmat 1895). Professor Hieronimus ilmestyi ensin, ensimmäisenä pohjoismaisena mielisairaalaromaanina, ja herätti paljon huomiota. Se oli tärkeä julkinen puheenvuoro ja liittyi pakkohoidosta Tanskassa käytyyn debattiin.

Modernin naisen kuvauksia

Laura Marholm tulkitsi omaa aikaansa välivaiheeksi vanhan ja uuden välillä. Hän tunnisti aikansa naisten pahoinvoinnin ja sosiaalisen roolin kapeuden ja uskoi, että naiset masentuivat, koska kulttuuri kielsi näiltä aidon ruumiillisuuden. Marholmin mukaan sovinnaisuutta tähdentävä kasvatus saattoi murentaa naisten psyyken. Marholm sai feministit kimppuunsa, sillä hän näki naisasialiikkeen vision naisten ja miesten tasavertaisuudesta teoretisointina, joka esti naisia löytämästä aitoa naiseuttaan.

Teos Kvinnor (1895) oli myyntimenestys ja teki Marholmista tunnetun. Siinä hän laati analyyttisen muotokuvan kuudesta modernista, lahjakkaasta naisesta, joukossa muiden muassa matemaatikko Sonya Kovalevsky ja näyttelijä Eleonora Duse. Marholmin mukaan näiden naisten terveyttä uhkasi jakautuneisuus naiseuden ja järjen välillä.

Näytelmässään Karla Bühring (1895) Marholm jatkoi naisen seksuaalisuuden puolustamista. Näytelmä kertoi Victoria Benedictssonin ja Georg Brandesin tarinan, ja aikalaiset myös lukivat sen siten.

Psykologisesti orientoitunut, yhteiskuntaansa veitsenterävästi analysoinut Marholm joutui kamppailemaan toimeentulostaan. Raskaiden olosuhteiden puristuksessa hän sairastui lopulta paranoiaan. Mielisairaalaprosessin jälkeen hänen analyyttinen kirjoittamisensa sammui, ja hän vaipui unohdukseen.

Miksi nainen masentuu?

Tuohela asettaa tutkimuksensa yhdeksi tavoitteeksi ”löytää melankolisuuteen liittyvät monet, 1800-luvun lopun tilanteessa käytetyt puhetavat”. Tässä hän onnistuukin hyvin. Hän kokoaa melankolian ilmauksia yksityisistä kokemuksista laajempiin ja kulttuurisempiin ilmenemismuotoihin sekä lajittelee niitä eri näkökulmista (”minän sairautena”, ”aikakauden sairautena” ja ”sosiaalisena draamana”).

Tuohela on perehtynyt lähdeaineistoonsa perusteellisesti. Hän lähestyy 1800-luvun melankolian kokemuksia yksilöllisinä ja kulttuurisina kokemuksina. Tuohela varoo tarkastelemasta melankoliaa diagnostiselta kannalta: väitöskirja ei ole varsinainen melankolian tutkimus vaan kuvaus koetusta ja kirjoitetusta melankoliasta.

Tuohela sivuaa sitä, että melankolia oli naisia sallitumpaa miestaiteilijoille, kuten August Strindbergille. Miksi melankolia sitten on ollut naisille stigmatisoivampaa kuin miehille? Ilmiötä olisi kannattanut pohtia enemmänkin.

Jää epäselväksi, miksi naiset masentuvat miehiä enemmän, Tuohela toteaa johtopäätöksissään. Oman tutkimuksensa valossa hän hakisi syitä ”kulttuurisista naiseuden määrityksistä” eikä ”’naisen luonnosta’ tai muista universaaleista tekijöistä”. Tuohela tarkoittanee ”naisen luonnolla” biologiaa. Ei selviä, miksei Tuohelan mielestä syy masennukseen voisi olla biologinen.

Väitöskirjassa tarkastellaan niitä mekanismeja, jotka yhä kuormittavat naisia aina masentumiseen saakka. Jotkut melankolian taustatekijät eivät ole tiettyyn aikakauteen sidottuja, esimerkiksi puolison alkoholiongelma, taloudelliset vaikeudet ja niin edelleen. Vaatimukset naisia kohtaan tuntuvat edelleen olevan kovia.