Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä

Ruskeat Tytöt on tervetullut essee-esikoinen, mutta osa teksteistä kaipaisi syvyyttä.

Ruskeiden Tyttöjen ilmeisin tarkoitus on tuoda esiin sivuutettuja kokemuksia, tapahtumia ja ääniä. Sen on tarkoitus olla ensimmäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, jota ei ole kirjoitettu valkoiselle suomalaiselle. Teoksen on tarkoitus luoda yhteisö.

Lähtökohtaisesti Ruskeat Tytöt onnistuu päämäärissään. Teos ja sitä edeltävä blogi ovat tuoneet esiin yhteisön, jota ei ollut olemassa samalla tavalla ennen niitä. Hubara kirjoittaa tekstiä, jonka aiheuttamien toiseuden tunteiden kanssa ilmeisen moni lukija kamppailee. Ruskeat Tytöt on aloittanut muutoksen, joka on vaikuttanut keskusteluun ja keskustelijoihin sekä suomalaisessa kirjallisuudessa että sen ulkopuolella.

Ruskeiden Tyttöjen pysyvä sanoma ja vaihteleva tyyli

Ruskeat Tytöt on jaettu kahteen osaan, Unelmiin ja Painajaisiin. Ensimmäinen osa on pitkälti kulttuurianalyysia ja -kritiikkiä, Hubaran kirjottaessa niin hiphopista, kirjallisuudesta, yksinäisyydestä kuin perheestäkin. Toisen osan esseet jatkavat prologin yhteiskuntakritiikkiä, siinä missä sen voi kulttuurikritiikistä erottaa. Painajaisissa Hubara kirjoittaa rakenteellisesta ja arkipäivän rasismista, yksinäisyydestä, suomalaisen median valkoisuudesta, seksuaalisesta väkivallasta ja konflikteista, joita eri kansalaisuuksien ja kulttuurien tuomat siteet voivat aiheuttaa.

Hubara kirjoittaa tekstiä, jonka aiheuttamien toiseuden tunteiden kanssa ilmeisen moni lukija kamppailee.

Tekstistä näkee, että kirjailija on kokenut kirjoittaja ja tottunut kirjoittamaan erityisesti formaateissa, joissa vaaditaan selkeyttä ja lukijan huomion jatkuvaa ylläpitoa. Helposti luettavan kulttuurianalyysin ja -kritiikin päälle kerrostuu tarinoita, itsereflektiota ja feminististä teoriaa.

Monissa esseissä Hubaran teksti kiitää eteenpäin, tarinasta seuraavaan. Yksi toistuvista teemoista on kokemuksen ja tunteen ruumiillisuus ja se, minkälaista on liikkua ruskeana kehona valkoisessa yhteiskunnassa. Aihe on erityisesti englanninkielisen, intersektionaaliseen feminismiin nojaavan yhteiskunta-analyysin ytimessä. Useat ovat kritisoineet kyseisen keskusteluperinteen soveltamista suomalaiseen kontekstiin, mutta Ruskeissa Tytöissä Hubara onnistuu siinä hyvin.

Hubara on taitava kirjoittaja, mutta osa tekstin tyylikeinoista vaatii lukijalta paljon. Välillä anglismit ja puhekielisyydet nopeuttavat tekstin rytmiä liikaa, ja joissain esseissä Hubaralla on tapa käyttää esimerkiksi minä- tai me-pronominia korostetun paljon. Viimeksi mainittu katkoo tekstiä ja tuo siihen ajoittain paatosta, jota Hubara ei välttämättä tarvitsisi väitteidensä tueksi.

Toisaalta tyyli on varmasti tietoisen valinnan tulos, ja niin feministisen teorian kuin englanninkielisen henkilökohtaisen esseen jatkumon tunteminen auttavat Hubaran tyylillisten valintojen tulkitsemisessa. Osa valinnoista toimii todella hyvin, kuten hepreankielisten sanojen ja fraasien käyttö niitä suomentamatta. Hubaran käyttämään kieleen liittyy myös poliittinen näkökulma, jossa kirjailija luo legitiimiä kirjoitettua kieltä etenkin, kun ilmaisee asioita, joita ei aiemmin ole kirjalliseen muotoon puettu.

Lisäksi korostetussa minä- tai me-muodossa kirjoittaminen tuo esiin yhden esseekokoelman ydinteemoista, vuorovaikutuksen yksityisen ja yhteisen todellisuuden välillä. Hubaran päämääränä ei vaikuta niinkään olevan universaalin ihmisluonnon tai ihmisyyden lainalaisuuksien purkaminen kuin tunteen, kokemuksen ja sosiaalisen todellisuuden välisen vuorovaikutuksen analysoiminen. Kirjoittamalla tunteistaan Hubara osoittaa, kuinka yhden ihmisen tunteet ja kokemukset voivat aina olla jaettuja, osa laajemman ihmisjoukon jakamaa todellisuutta. Kokemukset ja tunteet ovat merkkejä yhteiskunnan rakenteista, identiteetin ristiriitaisuudesta ja tavoista, joilla yksilön ja ympäristön vuorovaikutus muuttuu ajassa, paikassa, kielessä ja kulttuurissa.

Yhden ihmisen tunteet ja kokemukset voivat aina olla jaettuja, osa laajemman ihmisjoukon jakamaa todellisuutta.

Vaikka esseet ovat hyviä ja paikoin erinomaisia, voisi Hubara osassa käsitellä aiheita vielä yleisemmällä ja abstraktimmalla tasolla. Ei ole kyse siitä, etteikö teos olisi tarpeeksi syvällinen tai paneutuva, vaan siitä, että Hubara osaa teksteissään yhdistää journalistisen analyyttisen otteen ja kykynsä havainnoida kokemuksen merkitystä yksilölle ja yhteisölle. Siksi lukija, joka samastuu Hubaraan ja tunnistaa automaattisesti monet kirjailijan argumenteista tosiksi, jää kaipaamaan lisää yksilön, yhteiskunnan ja kulttuuristen ilmiöiden vuorovaikutukseen hitaasti syventyvää tekstiä.

Tarkempi analyysi yksityisen ja yleisen kokemuksen ja tunteen seurauksista yhteiskunnalle ja kulttuurille voisi monipuolistaa tekstiä ja pakottaa lukijan ajattelemaan vielä pidemmälle. Mitä tapahtuu, kun yksilön tunteet muuttuvat teoiksi, identiteeteiksi ja yhteiskunnallisiksi rakenteiksi? Mitä seurauksia sillä on paitsi yksilölle itselleen, myös yhteisöille, joihin hän kuuluu – tai niille, joihin ei? Kysymykset eivät ole vaatimuksia selittää tai opettaa, vaan halua lukea lisää.

Esseitä valkoisille suomalaisille vieraista aiheista

Kokonaisuutena Ruskeat Tytöt on hyvä esikoisteos, ja äärimmäisen tervetulleen muutoksen alku niin kotimaisessa esseistiikassa kuin julkisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisessa toiminnassakin. Kuten Hubara itse ja monet muut ovat tuoneet esiin, Ruskeat Tytöt on teos ennen kaikkia ruskeilta tytöiltä ruskeille tytöille.

Ruskea tarkoittaa tässä ja Hubaran teksteissä ketä tahansa rodullistettua tai ei-valkoista, ja tyttö itse määriteltyä olemista. Tyttö ei siis ole naiseuteen sidottu tapa sulkea muut sukupuolet ulos teoksen kohderyhmästä, vaan viittaa vapauteen määritellä itse oma identiteettinsä ja sukupuolensa, muiden normeista ja odotuksista vapaana. Nimi muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Carefree Black Girls -liikeestä, vaikka, kuten Hubara huomauttaa, on tärkeää, etteivät esimerkiksi suomalaiset samasta kokemuksiaan suoraan afroamerikkalaisten kokemuksiin.

Kuten mainittu, Hubaran esseet vaihtelevat tyyliltään ja muodoltaan. Loppuosan esseet kuten ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” ja ”Seksuaalinen väkivalta on seksuaalista väkivaltaa on seksuaalista väkivaltaa” ovat hyviä ja tärkeitä, ja olennaisia hiljennettyjen näkökulmien ja äänten esiin tuomisessa.

Ruskeat Tytöt on teos ennen kaikkia ruskeilta tytöiltä ruskeille tytöille.

”30 faktaa Jemenistä” ja ”Ruskeista isistä” ovat kuitenkin vielä temaattisesti kiinnostavampia ja rakenteellisesti onnistuneempia. Viimeksi mainittu alkaa kysymyksellä siitä, minkälaisia maahanmuuttajamiehet – ne, joista kirjoitetaan lähes yksinomaan rikollisina – oikeasti ovat. Vastaus kasvaa koskettavaksi ja hauskaksi tekstiksi ruskeista isistä sekä elämästä ja aikuiseksi kasvamisesta ei-valtaväestöön kuuluvan vanhemman kanssa.

”30 faktaa Jemenistä” ja ”Kun jokin ei täsmää (tikun olam)” kuvaavat erinomaisesti kahteen tai useampaan kulttuuriin syntyneen ristiriitoja oman ja sukunsa identiteetin ja historian kanssa. Ensimmäisessä Hubara kartoittaa omaa ja sukunsa historiaa suhteessa Jemeniin ja kysyy, mitä tarkoittaa, että tietää olevansa jostain kotoisin mutta samalla olla niin kauan pois kotimaastaan, että paikat, ihmiset ja muistot hajaantuvat. Miten tuntea ja identifioitua kansaan ja kotimaahan, kun asioita, joiden kautta identifioitua, on oman suvun lisäksi vain vähän?

”Kun jokin ei täsmää (tikun olam)” kuvaa puolestaan ristiriitaa, joka syntyy kahdesta eri asemasta kahdessa eri kulttuurissa. Mitä tarkoittaa kuulua yhtäällä rasismia kokevaan vähemmistöön, ja toisaalla etuoikeutettuun väestöön, joka sortaa muita? Essee on myös puolustus monitahoisen identiteetin puolesta: useat kotimaat, perheet, kansallisuudet tai taustat eivät poissulje toisiaan edes silloin, kun ne aiheuttavat ristiriitoja itsessä tai muissa.

Onko teoksesta esitetty kritiikki väistämättä arvolatautunutta?

Ruskeat Tytöt herättää arvokasta keskustelua niin äitiydestä ja rasismista kuin feminismistä ja yksinäisyydestäkin. Ennen kaikkea teos antaa ruskeille tytöille tilan identifioitua toiseen ruskeaan tyttöön, ja se itsessään on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista.

Ruskeista tytöistä

Kriitikon näkökulmasta yksi Ruskeiden Tyttöjen keskeisimmistä kysymyksistä on kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen vuorovaikutus. Onko teoksesta esitetty kritiikki väistämättä arvolatautunutta, vai voiko teosta arvioida pelkästään esteetikkona? Mikä antaa kaunokirjallisuudelle sen merkityksen – piirteet, jotka voi eritellä esimerkiksi suhteessa tekstin muotoon ja tyyliin, vai se, että teos onnistuu tuomaan esiin ääniä ja kokemuksia, joita ei aiemmin ole kuunneltu? Onko erottelu kahden välillä tärkeää?

Kritikoidessa Ruskeita Tyttöjä ei voi sivuuttaa muutosta, jota se nimenomaan kaunokirjallisena teoksena hakee ja on jo saavuttanut. Merkittävintä teoksessa on, että se on ensimmäinen suomenkielinen teos kaikille, jotka ovat sekä Mooses että Juhani Aho. Heille, joiden isät tekevät kotona salteñoita, jotka pukeutuvat hijabiin, joiden kodeissa puhutaan useita kieliä, ja jotka ovat aiemmin nähneet itsensä ruskeina tyttöinä vain kotimaisen kirjallisuuden ja median ulkopuolella.