Puhekuplia

Kristian Blombergin (s. 1975) esikoisrunokokoelma ilmestyy vasta nyt, vaikka tekijä onkin jo tunnettu nimi kotimaisissa runopiireissä. Hän on ehtinyt kirjoittaa kritiikkejä, esseitä ja julkaissut runoutta eri yhteyksissä. Blombergin runojen pääpaino on kokeellisuudessa. Säkeet ovat visuaalisia. Ne leikkivät muodolla ja sisällöllä, eivätkä monesti välitä merkityksestä. Tässä runot asettuvat kokeellisen nykylyriikan valta- tai vastavirtaan. Äskettäin Blombergilta ehti jo ilmestyä Savukeitaan painamana René Charin Hypnoksen muistikirjan erinomainen käännös.

Ranskalaisen runouden vaikutus näkyy Blombergin omassakin kirjassa. Puhekuplia-teoksessa on mahdollista nähdä vaikutteita esimerkiksi Stéphane Mallarmelta ja Victor Ségalenilta, joita molempia Blomberg on Charin lisäksi kääntänyt. Vanhoista kirjoitustraditioista Puhekuplia sisältää esimerkiksi dadaa ja surrealismia.

Kirjan painanut poEsia-kustantamo on viime aikoina yhä vahvemmin kallistunut kielen ehdoilla kirjoitetun runouden suuntaan. Monissa poEsian julkaisuissa keskitytään pienelle yleisölle suunnattuun, äärimmäisen visualisoituun ja mitään kaihtamattomaan runouteen. Blombergin teos asettuu tältäkin osin muottiin. Se on sisällöltään ja ulkoasultaan hullutteleva.

Melkoinen sillisalaatti siis, mutta Blomberg suoriutuu vaikeasta tehtävästä lähes puhtain paperein. Lähtökohta ei ole helppo, sillä Puhekuplia on vaikea kirja. Kahdeksaan eri osastoon jaettu kokoelma on erittäin kokeellinen ja sisältää kaikkea mahdollista edellä mainituista kirjoitustekniikoista aina kuvarunouteen asti.

Kirjan onnistuneimpiin oivalluksiin kuuluu yhden sivun täyttävä koulutyylinen piirros naisen genitaalialueesta. Se tulee tekstimassan keskeltä esiin todella yllättäen. Toisena toimivana esimerkkinä voidaan ottaa viidennen osaston yläastetyylinen tekstikollaasi ”Kielisuudelma”. Sen humoristisen sisällön keskeltä nousee esiin René Charilta otettu vakava lainaus: ”Runo on haluna säilyvän halun toteutunut rakkaus.”

Kuvarunoissaan Puhekuplia tulee luonnollisesti lähimmäksi erästä lähtökohtaansa, sarjakuvaa. Sarjakuvahan on mitä aliarvostetuin taidemuoto. Tässä yhteydessä se on tosin vertauskuva kaikelle puheelle, maailman asioiden verrattomalle sekasotkulle. Ihmisten puheet sekoittuvat toisiinsa, ihmiset puhuvat toistensa päälle.

Herkullisimmin tämä tulee esiin kirjan kolmannessa osiossa, joka koostuu enimmäkseen puhekuplista. Näiden runopuhekuplien sisältö on puhdasta nonsensea, järjettömyyttä. Niissä dada, surrealismi ja sarjakuva keskustelevat iloisesti. Runot ovat muutenkin visuaalisia. Ne leikkivät fonteilla, välimerkeillä, säkeiden sijoittelulla ja jopa tekstin värillä.

Kuten edellisistä esimerkeistä voi päätellä, huumorintajuttomien ei kannata vaivautua. Blomberg lähestyy runoutta turhia kursailematta ja omalla erikoisella huumorintajullaan. Vai mitä pitäisi sanoa tästä: ”Ei tämä ole kuin kermavaahtosilmin katselisi terassilta / painava aurinko kevyen niskan päällä elettyjen päivien / elettyjen päivien lusikanleppoisasti liikehtivään kaakaokatutilaan.” Kirja on muutenkin täynnä vastaavia teksti- ja kuvasarjoja, jotka vaihtelevat vuoristoratamaisesti pateettisen vuodatuksen ja hersyvän huumorin välillä.

Ulkomaisten esikuvien lisäksi Puhekuplia on velkaa Henriikka Tavin kehutulle Esim. Esalle. Juuri Tavin teos toi visuaalisen, eri tyylilajien välillä vaivattomasti poukkoilevan runouden suuremman yleisön tietoisuuteen. Blombergin näkemys ei ole yhtä onnistunut tai saumaton. Puhekuplia poukkoilee näkemyksestä ja näkökulmasta toiseen holtittoman tuntuisesti. Kirja on eräänlaista hälinää, maailman kaiken puheen sekasotkua. Tämä ei tee kokonaisuudesta huonoa. Sisältöä on vain paljon vaikeampi lähestyä kuin Tavin vastaavaa.

Blombergin kirjan viimeinen sana, lyijykynällä piirretyn sydämen sisään kirjoitettu ”rakas”, on nerokas ratkaisu. Se kiteyttää kirjan humoristisen asennoitumisen puhumiseen, elämiseen ja rakastamiseen. Kirjaa tulee lukea samanaikaisesti tosissaan ja valmiina yllättymään, jopa nauramaan.

Blomberg ei tule tällä teoksella voittamaan palkintoja, ei edes omaperäisyydestä, mutta kirja on silti mieluisa ilmestys. Vähäisen epätasaisuuden vastapainona on rutkasti hienoja oivalluksia. On mielenkiintoista, kuinka oikeaan kohtaan lisätyt piirretyt viivat tai nuolet voivat piristää tavanomaistakin runoa. Puhekuplia liittyy ansiokkaasti 2000-luvun kokeellisen nykyrunouden jatkumoon, ja on siksi julkaisun arvoinen.