Tunnustuksia, uimahyppyjä

Naisena olon problematiikka tuntuu kiinnostavan nykyrunoilijoita. Viime vuosien esikoisissa sukupuolittuneista kokemuksista ja ruumiista ovat runoilleet muun muassa Satu Manninen, Sinikka Vuola ja Juuli Niemi. Samoista teemoista ammentaa myös Kristiina Kärhä (s. 1962). Nyt katse on kuitenkin selkeästi aikuisen, jo maailmaa nähneen naisen.

Eletystä elämästä huolimatta myös Kärhän runoissa etsitään itseään: Mistä olen tullut, mikä muodostaa minuuden? Otsikkonsa mukaisesti kokoelman sävy on tunnustuksellinen, paikoin jopa omaelämäkerrallinen. ”Henkilö, siis minä” runoilija julistaa. Kieli häilyy proosarunouden ja vapaampien säkeiden välimaastossa, mutta ehdottomana keskuksena säilyy yksi ja sama puhuja.

Fragmentaarisia aikoja ja tiloja

Kokoelma on jaettu viiteen osastoon. Rakenne ja temaattinen aines tukevat toisiaan ja muodostavat selkeän kokonaisuuden: Ensin lähdetään symboliselle matkalle lapsuuden maisemiin, sitten pohditaan isäsuhdetta terapiaistunnoissa. Lopuksi päädytään naisenmuotoiseen muotokuvaan. Kaari on kehityksellinen: jos aluksi oltiin ”onnistumisen kompassia vailla”, niin viimeisessä runossa puhuja on jo ”niin kutsutusti kartalla, kompassi tiukasti kämmenellä ottamassa suuntaa / pohjoisesta”.

Menneisyyden kautta hahmottuu nykyhetki ja oman elämän rakennuspalikat. Niiden löytäminen on kuitenkin kivulias prosessi, hyppy tuntemattomaan. Aika näyttäytyy runoissa ristiriitaisena. Puhuja on jatkuvasti ”kahden rakkauden haudalla, eletyn ja elämättömän”. Menneisyys ei katoa, vaikka aika kulkee eteenpäin. Päinvastoin, se säilyy meissä ja materiassa, on läsnä nykyhetkessä ja vaikuttaa tulevaan.

Aika ja tila sulautuvat yhteen, mutta kummankaan olemassaolo ei ole yksiselitteistä. Ne pirstoutuvat heijastuksiksi, joiden keskellä puhuja etsii paikkaansa. Runoissa liikutaan eri tilojen välissä, todellisuudesta liu’utaan unen kaltaiseen lapsuuteen ja takaisin.

Lopulta olennaista on juuri fragmentaarisuuden ja rikkonaisuuden hyväksyminen. Kokoelman maailma on paitsi teemoiltaan, myös kirjaimellisesti hyvin freudilainen: Runoissa ”Analyysi” ja ”Projektio” puhuja pohtii suhdettaan kallonkutistajaansa. Oma alitajunta on runominälle mysteeri, kartoittamaton alue, johon sukeltaminen on välttämätöntä mutta pelottavaa.

Runoissa mieli rinnastuu kokoelman keskeiseen symboliin, myyttiseen mereen. Vesi on perinteisessä mielessä suuren ja tuntemattoman vertauskuva, mutta toisaalta se tuo myös lohtua ja turvaa. Se on metaforisesti ja konkreettisesti osa puhujaa. ”Avaruudessa sentään/ on vieraillut nelisensataa uudisraivaajaa, ihmisen/ virhearvioiden pohjamudissa tuskin kukaan”.

Äänessä sukupuoli

Liplattavat ulapat ja pohjamutien tonkiminen herättävät vahvasti sukupuolittunutta kuvausta. Kärhän kieli nousee ruumiillisuudesta ja kertoo tyrskyistä, navoista ja avautumisesta. Sukupuoliero tunkeutuu kokonaisvaltaisesti tapaan hahmottaa maailmaa.

Runossa ”V-aura” puhuja on hiljaisessa järvessä, uimassa silkkiuikkujen kanssa. Kunnes ”yhtäkkiä armeijan / helikopteri rikkoo irvokkaasti mykän luontoelämykseni / täyden: Se pärähtelee niin / ylimielisen ylitse, niin törkeän meluisa rumilus ja tahditon”. Myyttisen, naisellisen luonnonrauhan rikkoo maskuliininen sotakone. Miesten ja naisten välinen ero nimetään myös kirjaimellisemmin: ”Sinäkin teet yhtä, puhut toista kuten miehet yleensä.”

Kieli, halu ja keho ovat yhteydessä toisiinsa. Näin metalyyrisyys on kirjoitettu auki kokoelmaan: terapiakirjallisuuden tavoin runoilija etsii itseään luomisen kautta. Tässä projektissa haetaan samalla naiseuden kokemuksille omaa ilmaisua. Se tuntuu syntyvän ehkä liiankin alleviivaavilla assosiaatioketjuilla ja mielleyhtymillä. Naisen halun kuvaus on hetkittäin kiusallisen kliseistä: ”Ajattelen lakkaamatta miestä, / jonka kanssa haluaisin rakastella alati kainostelematta”.

Runoilijan rooli ja luominen – halun menetyksen korvaus – näyttäytyy romantisoidusti vaikeana ja harvoille mahdollisena. Hetkittäin arki pääsee lävistämään luomisen tuskan ja traagisuudesta maltetaan irtautua: ”Juuri, kun aioin aloittaa elämää suuremman romaanini kirjoittamisen, / yläkerran lastenhuoneessa alkoi yöllinen liikehdintä.”

Arjen ja haaveiden väliset ristiriidat tuovat mieleen toisen aikuisen runoilijan, Anja Erämajan. Kärhä lipsuu kuitenkin häntä harvemmin komiikan puolelle. Ehkä siellä voisi käydä useamminkin: itseironiset, tragikoomiset runot kun ovat kokoelman parasta antia.