Kengitetyn eläimen jäljet

Esikoiskirjailijan osa on kärjistetyn ristiriitainen: kustantajan äärimmäisen tiheä seula on läpäisty – työn tuska ja nautinto on konkretisoitunut kirjaksi. Siitä saattaa iloita, mutta esikoisen on vielä raivattava oma reviirinsä ja asetuttava osaksi kirjallista kenttää. Siihen kirjoittaja ei itse enää voi vaikuttaa, mutta se määrittää hänen kirjailijanlaatuaan pitkälle tulevaisuuteen.

Kristiina Wallinin esikoinen, Kengitetyn eläimen jäljet, kertaa tuttuja teemoja: yhteisöön kuulumattomuuden tunnetta, tiedostamatonta, satuja, mytologiaa ja naiseksi kasvamisen kipuja. Sukulaissieluja tulee etsimättä mieleen, muiden muassa Saila Susiluoto, Johanna Venho ja tuore debytantti Vilja-Tuulia Huotarinen.

Tematiikan tuttuus on vain pintataso. Sen lävitse Wallinin kirjassa kulkee paljon syvempi virta. Heti aluksi hän asettaa kyseenalaiseksi itse kielen ja kommunikoinnin – välineen, jolla kirjoittajan tulisi työskennellä. Avausrunossaan Wallin kirjoittaa: ”Yritän puhua ihmisille, joiden kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä. Ei vika ole heissä. On minun syyni, etten ymmärrä, sillä minulla ei ole muistia, ei unohdusta.”

Normaalit puhuvat ymmärrettävästi

Olipa runon kokija tyttö tai nainen, heitä yhdistää sama vierauden ja hämmennyksen tunne. Itsen ulkopuolelle haetaan kontaktia, mutta oman kokemusmaailman rikas kaaos ja ympäristön järjestäytyneisyys eivät kohtaa. Tätä hedelmällistä ristiriitaa Wallin tarkastelee eri kulmista kirjan kaikissa neljässä osastossa. Tyttö tahtoo olla prinsessa, mutta kehitys naiseksi käy niin nopeasti, ettei sen vauhtia voi itsekkään ymmärtää: ”sillä tyttöjen aika on nopea, / tyttöjen aika on villieläimen säikyt jalat”.

Wallin ei ole rakentanut kirjaansa kasvun ja muutosten kronologista kaarta vaan rikkoo rakenteen eri aikatasoihin. Ratkaisu toimii hyvin ja tukee ajatusta siitä, ettei fyysisen kasvun tarvitse merkitä luopumista satujen ja mielikuvituksen maailmasta. Takautumien kautta perusteema saa yhä uusia valotuksia.

Kristiina Wallinin runoissa alitajunta, sanat ja kuvat ovat yksi ja sama kokemisen väline, jonka outoa logiikkaa ja lähtökohtia tuntuu olevan mahdotonta siirtää muiden tajuttavaksi. Ne ovat jotain syvästi alkuperäistä, joka meistä elämän myötä karsiutuu. Runot palaavat jatkuvasti perusteemaan: toisin näkemisen ja kokemisen mahdollisuuteen. Normaaliksi luokiteltavaa käyttäytymistä Wallin määrittelee myös puhutun kielen kautta: ”Ne olivat sillä tavalla normaaleja, / että niillä on suussa kieli / ja rivi hampaita ja sellaista puhetta, / jossa kirjaimet järjestäytyvät sotilaallisesti ja / muodostavat ymmärrettäviä lauseita.”

Sadut eivät unohdu

Wallinin runokieli on visuaalista ja sadunomaista, kuvastossa vilisevät kaikki mahdolliset eläimet: nisäkkäät, siivekkäät, hyönteiset ja kalat. Kehollisuus ja aistillinen suhtautuminen fyysisyyteen kietoutuu säkeisiin koko kirjan mitalta.

Kakkososan otsikkona on “Prinsessakirja”, jossa Pikku Prinsessan nimiin on kirjoitettu osaston motto: ”Vain ruumiillaan näkee hyvin”. Viittaus johtaa Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssiin, jonka usein lainatussa lauseessa todetaan: ”Vain sydämellään näkee hyvin.” Omistuksessaan Saint-Exupery pyytää anteeksi lapsilta, että on omistanut kirjan aikuiselle ihmiselle. Lopuksi hän päättää muuttaa omistustaan: ”Kaikki aikuisethan ovat ensin olleet lapsia. (Mutta harvat heistä sen muistavat.) Korjaan siis omistuskirjoitukseni: Léon Werthille silloin, kun hän oli pieni poika.”

Wallin keikauttaa asetelman toisin päin. Hänen kirjassaan puhuu tyttö ja nainen, joka kokee ja aistii myös ruumillaan. Sydämellä kokemisen symboliikkaa muutetaan läheisen keholliseksi: ”Syyskuussa nainen avaa / vatsan vetoketjun, / antaa miehen katsoa tukehtuneita puita, outoa maisemaa, kohtua / väärällään kuolleita jäniksiä.”

Sydämellä tai ruumilla kokemisen takaa löytyy yhteinen ajatus. Pääasia on, että yhä aistii ja näkee. Kiertää valmiit kaavat ja rutiinit, eikä suostu unohtamaan sitä, mikä on tarjonnut (ja tarjoaa) elämän intensiivisimmät kokemukset.

Wallinin kirjan syvintä tematiikkaa on taistelu turtumusta ja unohdusta vastaan. Tarinoiden ja fiktion maailma voi olla läsnä koko elämän ajan. Jos ne uhkaavat unohtua, on syytä havahtua. Kokoelmansa avainlauseissa hän kirjoittaa:
”Nainen makaa runon pohjassa / kuin vedessä ja virta huuhtoo / silmämunat auki, näyttää / unohdetut hajut ja äänet. / Silloin nainen huutaa steriilit huoneet / tulvilleen lintujen ja kalojen anatomiaa: / höyheniä ja suomuja.”

Elämä tapahtuu suhteessa toisiin

Kokoelman edetessä Wallinin runokieli käy ilmavammaksi. Lukiessa tulee tunne, että hän on emotionaalisesti päässyt lähemmäs kirjoittamaansa kieltä. Sanaleikit ja huumori saavat sijaa. Absurdin hauska runo ”Nimilaputtaja tulee pellon poikki” tuo mieleen Fotofinlandialla palkitun Elina Brotheruksen, jonka valokuvissa vieraan kulttuurin ja kielen omaksuminen vaatii nimilappujen liimaamista kaikkeen ympäröivään.

Wallinin jälkimodernistinen runokieli – rönsyissä ja ryöpyissäänkin – on kiinni itse asian ja sanottavan päämäärässä. Silti muutamissa säkeissä myös perinteisempi, puhdas kauneuden estetiikka saa sijaa: ”Vasta paljon myöhemmin, / kun yö jo vasaroi / arkkunsa kiinni ja ensimmäiset / tervantuoksuiset naulat upposivat / vatsanahkamme läpi patjaan saakka, / uskalsimme viimein ojentaa käden / mustarastaan pesiä / elämänviivaa vasten.”

Monitasoisesta rakenteestaan huolimatta Wallinin esikoisteos kokoaa draaman kaaren. Loppuosan runot kehivät temaattisten ainesten lankoja yhteen. Maailmassa voi sittenkin elää vain suhteessa toisiin: ”Joskus iltaisin jätin teidät / puutarhalyhtyjen valokehään ja karkasin metsäpolulle. / En kulkenut kauas, sillä halusin kuulla / puheensorinan omenatarhasta.”

Kirjan ensimmäinen osasto on proosarunoa. Lopun säerunot ovat runsaita ja tiheitä, assosiaatioita hyödyntäviä säkeitä. Loppuosan runo “Kolmas ovi”, summaa kirjan ajatuksia lyhyesti ja konkreettisesti: ”Vieläkään evoluutio / ei ole kasvattanut meille / haarniskaa, / ei panssaria, silmäristikkoa. / Yhä vielä / jokin sana, / silloin tällöin, / puhkaisee tärykalvon.”

Jos unohdat, jänis muistuttaa

Yhteiskunnan sääntöihin ja normeihin puristettuna joutuu villieläimen vapauden sijaan jättämään katuun ”Kengitetyn eläimen jäljet”. Sen ei silti tarvitse merkitä oman persoonan liudentumista tai mielikuvituksen kaventumista.

Kun Pekka Kejonen runoilee tuoreessa kokoelmassaan – ei niinkään tuoreesti – ettei haluasi kadottaa sisäistä lastaan, voi olla varma, että se on kirjoittajalta karannut ja perään on turha huudella.

Wallinin – näytä, älä selitä – metodi on klassisuudessaan aina toimiva. Näin hän kiteyttää viimeisiin säkeisiin kokoelmansa perusajatusta: ”Silti joskus, / kun istuu joessa ajelehtivalle / penkille ja leikkaa / paperinukkeja, / saattaa vastavirtaan soutaa jänis, / joka tarjoaa keittoa / ja ruisleipää. / Näyttää, / kuinka horisontin saa katoamaan / ja katulamput / sihahtamaan veteen.”

Kengitetyn eläimen jäljet on vahva ja valmis esikoinen, joka runsaasta sisällöstään huolimatta toteuttaa perusteemaansa johdonmukaisesti. Niin tiheää kieli kuitenkin on, että ydinmehun äärelle pääsy vaatii useita lukukertoja. Se on hyvän kokoelman merkki.