Murtuneista luista

Kristiina Wallinin (s. 1971) toinen runokokoelma haastaa lukemisen logiikan heti alkulehdillään. Se puhuu näennäisen päättömiä selkein lausein, kaihtaa luokittelua ja antaa äänen sanomattomalle. Vuorovaikutuksen karikot ja sivullisuus jäsensivät jo esikoisteosta Kengitetyn eläimen jäljet (2005), joka oli Tanssiva karhu -runopalkintoehdokas.

Mielen sisäinen kokemus ja sitä selittävä ymmärrys käyvät kirjassa jännitteistä sananvaihtoa. Runot puhuvat neljän luvun verran kieltä, jonka vain niiden dialogi tuntuu avaavan. Monimerkityksinen ilmaus ”voitko / kuinka voit” kokoelman alussa ja lopussa testaa lukijan kykyä ottaa tarjottu paikka: ”valitkaa keskustelunaihe (…) oli hauska pitkästä aikaa: a i k a (…) valitkaa ajan määritelmä”.

Ei kukkia vaan kokemusta

Valinnan ja kielen mahdollisuudet peilautuvat kirjan alussa kahden naishistorian kautta. Ebba Lucia Guldfotille omistettu sikermä kertoo Nikkilän sairaalan potilaasta, joka tuli osastolle 1930-luvulla ja vietti siellä lopun elämäänsä. Guldfot puhui epäjohdonmukaista kieltä, kutoi kangasta ja kirjoi siihen lintuja ja kukkia.

Sairaalan lääkäri ihastui Guldfotin liinaan ja tilasi itselleen samanlaisen. Lopputulos oli yllätys. Tohtori ei saanutkaan nähdä kukkafantasiaa, vaan jotain aivan muuta: ”nauroiko tohtori Fabritius kun et ymmärtänyt / mitä samanlainen tarkoittaa, että kuva on kuva on lintu / ei fönster ei kaffe ei två liter matolja”.

Sanat olivat ottaneet liinassa kuvien paikan. Kristiina Wallin raottaa niiden takaista maailmaa, johon lääkärin kliinisellä katseella ei ollut pääsyä. Suurin yllätys oli kuitenkin vasta tulossa. Guldfotin yöpöydältä löytyy salaa ommeltu liina, kukkaliinan kopio, ”odottamassa vuosikymmenten ajan // sitä, joka näkee kuvan takana tekstin takana halun”.

Runodiptyykin toinen puolisko on omistettu kroatialaissyntyiselle kuvataiteilijalle Marina Ciglarille. Ciglar kopioi Guldfotin liinat ja asetti työnsä näytteille Nikkilään 2000-luvun taitteessa. Liinat antoivat kuvan ja äänen Guldfotin sanomattomalle kaipaukselle: ”kuin lumi puhaltaisi murtuneista luista / ytimissä uinuvan ilon”.

Ihmisten ja lintujen sukua

Teoksen keskivaiheilla ”Villa Agatha” -niminen sarja jatkaa tunteiden ja kokemuksen välistä vuoropuhelua. Hotelli, jossa tapahtuu kummia, on kuin Fellinin tai Bergmanin unimaailmasta. Runon puhuja pääsee livahtamaan vastaanottovirkailijan taskussa olevaan rasiaan: ”Kuljen seinänviertä ja tunnustelen sormillani punaista samettia. (…) Tiedän, että kankaan takana odottaa peilikuva: kolme kerrosta ja viisitoista selliä. Kaltereiden takana isoäiti istuu lukemassa eikä kohota katsetta.”

Taidekirjansitojan työ lienee vaikuttanut siihen, että aine – sametti, suomut, hiukset tai mehiläisvaha – taipuu Kristiina Wallinin runoissa eläviksi, käsin kosketeltaviksi kuviksi. Orgaanisen ja epäorgaanisen yhdistyminen kielessä tallentaa muistoja ja kohtaamisia, esineitä ja verisiteitä. Kuoleman haikeus ja menetyksen sisältä kirkastuvat mahdollisuudet sanoittavat vuosiluvut ja tutkimuslaboratorion steriilin tilan.

Kokoelman lopussa runonäyte nimeltä ”valo” sitoo yhteen tunteet, mahdolliset maailmat ja ajan peruuttamattomuuden: ”minä juoksin ohrapellolle selässäni yhdeksän linnun lento // silloinko opin hengittämään valoa silloinko / luut tihentyivät täyteen pellonpohjassa kumisevia askeleita, silloinko / kohosin ensimmäisen kerran ilmaan (…) vai tuliko kipu vasta myöhemmin / kun en enää voinut kääntyä takaisin pihaan, kavuta sinun syliisi / auringon haalistaman puuvillakankaan ja ihon hajuun”.

Heittäytymistä vaaditaan myös lukijalta, jotta runojen moniäänisyyteen syntyy mieltä. Puhujien ja kielten paljous johtaa syvälle kokemusten sisäiseen maailmaan. Runoilija antaa aavistuksen tulkinnan suunnasta, muu jää lukijan ommeltavaksi ”hopealangalla kutakuinkin paikoilleen”.