Viivakoodi

Unkarissa Krisztina Tóth tunnetaan palkittuna runoilijana, mutta suomalaiset saavat tutustua häneen novellistina. Viivakoodi (Vonalkód, 2006) on tekijänsä ensimmäinen proosateos. Kokoelman jokaisessa novellissa esiintyy eri kertoja, joita yhdistää unkarilaisuus. Kaikki kertojat vaikuttavat myös olevan naisia, joskin useasta eri sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta. Kokoelman voisi ymmärtää yksittäisten äänien kautta hahmottuvana kollektiivisena kehitystarinana.

Tóthin tyyli on valtaosin vähäeleistä ja pitkiä kuvauksia välttelevää, vaikka novellit kuvaavat tärkeitä hetkiä kertojiensa elämässä. Yleensä ne koostuvat muutamasta ajan virrasta valitusta hetkestä, jotka liittyvät vain viitteellisesti toisiinsa. Niissä voi olla useita tarinallisia kaaria, mutta ei selkeitä alkuja ja loppuja. Pienimuotoisuus ja episodimaisuus toki kuuluvat novellikerronnan perinteisiin, mutta Tóthin kerrontatapa on mielestäni erityisen tiheä.

Takakannen teksti antaa teoksesta vähän vääristyneen kuvan kertoessaan miten se kertoo ”kasvukivuista reaalisosialismin arjessa” ja ”ravistelee järjestelmän tabuja”. Useat sen novelleista kuvaavat myös uudempaa aikaa ja elämää Unkarin ulkopuolella. Kerronta keskittyy enemmän kertojien henkilökohtaisen todellisuuden kuvaamiseen kuin sosialistisen järjestelmän epäkohtien luettelointiin.

Toisaalta nykyään, kun kriittisyys menneisyyttä kohtaan on suorastaan ennakko-oletus itäeurooppalaisessa kirjallisuudessa, olisiko tällainen ”ravistelu” edes kirjan kiinnostavinta antia, varsinkaan suomalaisen lukijan kannalta?

Itselleen vieraat

Teoksesta löytyy muistoja valtion kontrollista ja väkivallasta, mutta ne tulevat esille epäsuorasti lyhyinä väläyksinä, osana kuvattua ympäristöä ja nuorten kertojien usein kehittymättömän ymmärryksen välittäminä. Esimerkiksi novellissa ”Linna (Etulinja)” nuori tyttö kuulee setänsä kertovan kuulustelusta, jossa tämä hakattiin verille. Tyttö kuvittelee tapahtuman mielessään uudelleen romanttisena seikkailukertomuksena, jossa poikaystävä saapuu pelastamaan hänet kiduttajien sellistä.

Viivakoodi on silti poliittinen teos. Eri luokkia ja ikäkausia edustavien kertojiensa kautta novellit kuvaavat ympäristön vaikutusta ihmiseen – miten samanlaisena toistuva harmaa maisema kerrostalolähiöineen vaikuttaa ihmisen mieleen, ja millaisiin rooleihin ihmiset ajautuvat autoritäärisessa yhteiskunnassa?

Varsinkin nuorten kertojien tarinoissa käsitellään vallan ilmenemismuotoja sosialismin ajan instituutioissa ja valtion laitoksissa, kuten kouluissa ja pioneerileirillä. Novellin ”Penaali (Suuntaviiva)” alku kertoo aistittavan ympäristön tärkeydestä, jonka Tóth hahmottaa varmasti muutamalla virkkeellä:

”Olin lapsi indigonsinisten koulupukujen ja indigonsinisiin kansiin taitettujen vihkojen ja koulukirjojen aikaan. Valtavan koulurakennuksen täytti aina ruokalasta nouseva muhennoksen haju, joka sekoittui voimistelusalin pinttyneeseen hien ja kumitossujen hajuun. Alakerran kaikuva ja neonvalaistu halli ei valtavasta koostaan huolimatta kyennyt palvelemaan monisatapäistä oppilaslaumaa.”

Tällaisten yksityiskohtien kautta syntyy voimakas paikan tuntu, mutta kyse ei ole ankeasta arkirealismista. Toista kertaa kokoelmaa lukiessaan yllätyin sivuilla esiintyvien kuolevien ja sairaiden määrästä, pahoinvointikohtausten ja inhon kuvausten toistumisesta, sillä teoksen yleisvaikutelma ei sittenkään ole raskas tai itsetarkoituksellisen rujo. Arvelisin tämän johtuvan realistisen kerronnan rikkomisesta ja kertojien vaihtumisesta.

Tóthin novelleissa on yllättäviä paikan vaihdoksia ja ajallisia hyppäyksiä. Tekstissä kuvataan varsin taitavasti myös henkisiä tiloja ja hetkiä, jolloin raja sisäisen ja ulkoisen välillä hämärtyy. Esimerkiksi novellissa ”Sokkokartta (Elämänviiva)” poikaystävänsä jättämä nuori nainen herää sairaalasta, ilmeisesti itsemurhayrityksen jälkeen:

”Ääni katosi pitkäksi aikaa, keinutusta kesti vielä tovin, aivan kuin minua olisi ravisteltu pehmeässä pumpulilla vuoratussa astiassa, ylös alas, ylös alas, niin kuin joskus lapsena kerättiin leppäkerttuja lääkepurkkiin, lennä, lennä, leppäkerttu, ison kiven juureen, mikä on tämä outo haju.
Miksette vastaa? Kuuletteko, mitä minä sanon?
Kuulin kyllä. En vastannut. Katselin ulos ikkunasta lääkärin pään ohitse, ennen pitkää tämäkin loppuu. Kaksi viikkoa epätodellista unta, mykkää leijumista äänten ja vuoropuheluiden yllä, kangastunneli, heittelehtiminen purkissa, olen virtaavaa vesi, virtaavaksi vedeksi muutuin, ei ole merta johon virtaisin.”

Viivakoodin novelleissa toistuvat kuvaukset hetkistä, jolloin ihminen kokee minuutensa vieraaksi ja hyppää tarkastelemaan itseään ulkopuolelta. Henkilöt kuulevat tuon Minän puhuvan vieraalla äänellä tai tunnustavan asioita, joita eivät ole tehneet. Oma elämä on kuin jotain hallitsematonta kohtalonomaista näytelmää, jonka keskellä henkilö voi vain kantaa nimeään ”huolimattomasti ja unohdellen kuin puseroa ja jumppakassia, jotka aina unohtuivat jonnekin”.

Nimikkonovellissa opettaja häpäisee kertojan lukemalla luokan edessä ääneen kouluvihkoon kirjoitetun salaisen rakkaudentunnustuksen: ”Istuin toki siellä, mutta vain kuin nukke, omassa elämässään roolisuoritusta harjoitteleva statisti, johon tällä kertaa erityisesti päti opettajan niin usein toistama moite: olet niin poissaoleva.” (91.)

Yksinäiset maailmalla

Sosialismin jälkeiseen aikaan sijoittuvissa aikuisten kertojien tarinoissa maailma on avautunut mutta ei välttämättä muuttunut paremmaksi. Valvonta, ahdistavat sukupuoliroolit ja identiteettiongelmat taitavat olla universaaleja ilmiöitä. Yksinäisyyttä, köyhiä ja asunnottomia on kaikkialla:

”Roskiksen kyljessä on tuore sapluunalla maalattu sininen teksti: Tämä on jo Eurooppaa, pidä huolta järjestyksestä ja siisteydestä. Asunnoton avaa sepaluksensa ja kusee siihen, vähän viereenkin. Sitten hän ontuu pois, asettuu maaten penkille nurkkaan, ottaa sikiöasennon ja nukkuu.”

Omiksi suosikeiksi kohoavat novellit, joiden päähenkilöt matkustavat Unkarin ulkopuolella. Niiden sävy on surumielisen humoristinen. ”Kivilattia (Taso)” kertoo Japaniin tehdystä matkasta, joka muuttuu puhdistautumisrituaaliksi kertojan etsiessä sopivia hautapaikkoja entisen rakkaan kanssa kirjoitetuille viesteille. ”Hyväile rintojani” päätyy sintolaistemppelin kirjoittamattomien valkoisten lappujen sekaan, ”haluan sinulta lapsen” haudataan puunjuureen. ”Ole rinnallani ikuisesti” pitäisi saada pudotettua mahtipontisesti Fuji-vuoren sisään.

Muuten kauttaaltaan ensimmäisessä persoonassa tapahtuva kerronta keskeytyy tarinassa ”Take five (Murtumakohta)”. Sen päähenkilö on Pariisissa yksin asuva unkarilaisnainen, joka aloittaa yllätyksekseen rajun seksisuhteen naapurihuoneen saksofonistin kanssa. Olisiko ”hän”-muotoon siirtyminen tässäkin merkki vieraantumisesta ja minuuden häviämisestä vieraassa ympäristössä?

Lähtökohtaisesti oivaltava on myös ”Minkä paikka tämä on? (Bikiniraja)”, jossa elämäntarinaa kerrotaan uimapukuun tai sen jälkiin liittyvinä katkelmina. Novelli herättää pohtimaan, millainen merkitys ruumista esiintuovalla tai kätkevällä pukeutumisella on ensin aikuisuuden saavuttamisen, sitten vanhenemisen kannalta.

Viivakoodi ei rakenna tarinoistaan selvästi hahmottuvaa verkostoa. Kokoelmassa on toistuvia teemoja, mutta ei sellaista logiikkaa, joka loisi novellien välille yhden yhdistävän merkityksen. Novellien otsikoissa alaviitteinä esiintyvät viivat, koodit, rihmastot, tiet, linjat ja verkot toimivat kuin ironisena vastakohtana kerrotun maailman sattumanvaraisuudelle. Viivanveto, maailman selväksi rajaaminen, jää yritykseksi. Viimeisen novellin kertoja kuitenkin näkee yhteyden menneen ja nykyisen välillä:

”Maailma on sittenkin lainalaisuuksien kudos, vaikka välillä ratkeaakin. Toisinaan se on läpinäkymätön tai aamun viileydessä hämähäkin seittinä välkähtävä riippuvuuksien verkko, jonka lankojen päät on kiinnitetty ajan eri kolkkiin.”

Tóthin kokoelman lukaisee nopeasti ja mielellään, mutta se vaikuttaisi kestävän myös useita, tarkempia lukemisia. Rajoihin, viivoihin ja verkkoihin liittyvien ideoiden kekseliäs toistelu luo eräänlaisen kirjallisen pelin, josta lukija voi nauttia, mutta joka ei kerronnan tasolla kiinnitä itseensä erityistä huomiota.