Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa

Suomalaisen kirjallisuuden outo yksinäinen, Aino Kallas (1878-1956), on viime vuosina herättänyt kohtalaisesti kiinnostusta: Kallaksen tuotannosta ja elämäkerrasta on kirjoitettu niin tutkimusta kuin näyttämösovituksiakin. Kasvanut kulttuurinen kiinnostus Viroon lienee osasyy innostukseen, mutta ei riittävä. Nainen kuin jäätynyt shamppanja, kaikkine ristiriitoineen, tuntuu kiehtovan (nais)sukupolvesta toiseen. Kaikki ei ehkä tyhjentynytkään Kai Laitisen Kallas-väitöskirjaan vuonna 1973.

Monipuolinen näkymä 1900-luvun alun mentaliteetteihin

Turkulainen kirjallisuudentutkija Kukku Melkas tarkastelee omassa väitöskirjassaan Kallaksen tuotantoa aiempia laajemmissa kehyksissä: keskeisiä käsitteitä ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksti, modernisaatio ja tieto. Päähuomio on Surmaava eros -trilogiassa: Barbara von Tisenhusenissa (1923), Reigin papissa (1926) ja Sudenmorsiamessa (1928). Melkas etsii vastausta kysymykseen, miksi moderni nainen siteerasi ja kirjoitti uudelleen vanhoja kronikoita, myyttejä ja legendoja?

Taustaa tuotannon erityispiirteille etsitään samanaikaisten naismodernistien töistä Venäjällä, Skandinaviassa ja Englannissa – etenkin venäläisessa perinteessä korostettiin naisen omaehtoista eroottisuutta ja vahvaa itsetuntoa, eli piirteitä, jotka varmaan edelleen Kallaksen tuotannossa monia kiehtovat. Melkkaan tekemät kytkökset naisasialiikkeen vahvistumiseen, seksuaalitieteen ja psykoanalyysin nousuun ja naisruumiin lääketieteelliseen haltuunottoon kuitenkin monimutkaistavat käsitystä 1920-luvusta naisten vapautumisen aikakautena.

Tutkimuksen ensimmäisessä luvussa pohditaan tiedon ja tietämisen uudelleenjärjestelyjä 1900-luvulla. Tuolloin sivistyneistön naisille avautui mahdollisuus osallistua paitsi myyttien ja historian kirjoittamiseen, myös uudenlaisten utopioiden luomiseen. Toisessa luvussa kysytään, miksi eri aikoina tietyt kirjallisuudenlajiominaisuudet joko hyväksytään tai torjutaan – ja miksi toisina aikoina jotkut lajit vahvistuvat. Kolmannen luvun keskiössä on Surmaava eros -sarjan erityispiirre, mieskertoja, jonka Melkas kytkee osaksi sotienvälistä laajempaa tiedollista kriisiä. Neljännessä luvussa keskitytään Kallaksen ajan moraalikeskusteluihin, joissa naisruumis nähtiin lähinnä potentiaalisena väestönlisääjänä ja siksi sääntelyn ja valvonnan kohteena.

Melkkaan tulkinnat ovat varsin oppineita ja avaavat monenlaisia näkymiä 1900-luvun alun mentaliteetteihin. Melkas tulkitsee esimerkiksi Barbara von Tisenhusenin rippi-isää osana kirkollista, lääketieteellistä ja psykoanalyyttistä pyrkimystä määritellä oikeanlaista sukupuolisuutta ja Reigin papin ristiriitoja osana kristinuskon perinteistä naisvihamielisyyttä. Halusta sekaisin olevan papin hahmossa artikuloituu myös modernille ajalle ominainen maskuliinisuuden, vallan ja itsehillinnän murros. Sudenmorsian näyttää uudenlaiselta suhteessa naisen ruumiin perinteiseen sekä-että -asemaan: naisruumis tavataan nähdä sekä ihanana että karmeana, yhtä aikaa.

Erokselle antautuva nainen tuhoutuu

Aikalaiskirjoituksissa 1920-lukua pidettiin, paitsi iloisena, myös turmion aikana, mikä on yleensä omiaan lisäämään naisruumiiseen kohdistuvaa kiinnostusta,. Naisruumiin kautta kuvataan kulttuurikriisiä ja sitä pyritään kontrolloimaan – liiallinen pynttääminen ja koreilu kun johtavat perikatoon. Naisten seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta keskusteltiin laajastikin, mutta kohdehenkilöiden osallistuminen keskusteluun koettiin kiusallisena. Esimerkiksi uusien naiskirjailijoiden aiheet nähtiin uhkana: ruumiillisuutta ja arkielämää kuvasivat Kallaksen lisäksi myös Iiris Uurto ja Helvi Hämäläinen. Etenkin äitiyden ja eroottisuuden kytköstä pidettiin hankalana – ja erityisen hankalana, kun kyse oli luovaa työtä tekevistä naisista.

Kallaksen kuvaamille naisille käy yleensä huonosti: oikeudenkäyntejä seuraa väkivaltainen kuolema palkaksi erokselle antautumisesta. Melkkaan mukaan Kallas kommentoi näillä ratkaisuillaan modernin ristiriitaisuuksia: samaan aikaan toisaalla, eli modernismin miesteksteissä, ihailtiin kovastikin viettien voimaa ja vaistojen kapinaa. Sillanpään ja Linnankosken päähenkilöiden elämänpalvonta sai täyttymyksensä, mutta samaan suuntaan pyrkivät naiset tuhoutuvat.

Melkkaan väitöskirja tuntuu oikealta aarreaitalta 1900-luvun alun kulttuurihistoriasta ja sen uudelleentulkinnoista kiinnostuneille – ja kaikille meille, joita Kallaksen tuotanto on kaikessa omituisuudessaan aina kiehtonut. Monen muun tulkinnan ohella tuoreelta vaikuttaa esimerkiksi Kallaksen ekologisten teemojen erittely. Luonnontieteiden vallitseva alistamisen ja haltuunoton kuvasto muotoutuu esimerkiksi Pyhän joen kostossa ja Sudenmorsiamessa toisenlaiseksi, suhteessa feminiiniseen luonnon voimaan ja naisen itsemäärämisoikeuteen.