Englantilainen D.H. Lawrence (1885-1930) tunnetaan runotuotantoaan paremmin proosastaan, erityisesti kohua herättäneestä ja vuosikymmeniä kiellettyjen julkaisujen listalla olleesta Lady Chatterleyn rakastajasta, joka valmistui jo 1928, mutta vapautui julkaisukiellosta USA:ssa vasta vuonna 1959 ja Britanniassa 1960.

Jo uransa alussa Lawrence kuitenkin kirjoitti tuotteliaasti sekä runoa että proosaa rinnakkain. Ensimmäisen kerran hänen runojaan julkaistiin English Rewiew -kirjallisuuslehdessä 1909, mutta vuonna 1911 ilmestynyt esikoisteos oli romaani The White Peacock. Esikoisrunokokoelma Love Poems and Others ilmestyi 1913, kuten myös kolmas romaani Sons and Lovers.

Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia on ensimmäinen laaja suomenkielinen käännösvalikoima Lawrencen runoudesta

Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen toimittama ja suomentama Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia on ensimmäinen laaja suomenkielinen käännösvalikoima Lawrencen runoudesta. Kirjan esipuheessa suomentajat toteavat Lawrencen jääneen kääntäjiltä ja tutkijoilta tähän mennessä syrjään, vaikka Lawrencen runouden tiedetäänkin merkinneen paljon esimerkiksi Paavo Haavikolle ja hänen kauttaan ehkä vaikuttaneen muihinkin modernistisukupolven lyyrikoihin.

Sukulaisuutta fragmenttiin

Lawrencen runot ovat mietelmämäisiä, rytmisinä ja runosäkeisiin jaoteltunakin usein fragmentin suuntaisia kokonaisuuksia.  Niiden keskiössä on usein jonkin tunnetilan kiteyttäminen ajatelluksi lauseeksi. Parhaissa runoissa on aforistinen tihentymä, kuten runossa ”Lisko”: ”Jos ihminen olisi ihminen / niin kuin lisko on lisko / hän saattaisi olla katseen arvoinen.” (Pansies, 1929)

Lawrencen runojen sisällöllinen laatu vaihtelee paljon. Osa on lattean tuntuisia ihmissuhdeselostuksia, jotka vaikuttavat pikemminkin luonnoksilta kuin valmiilta runoilta. Vaikka niitä lukee kirjallisuushistoriallisella kiinnostuksella, useasti ne tuntuvat silti hiukan vesittyneiltä ihmisyyden tunnehuljutteluilta. Kuitenkin jokin niissä jää askarruttamaan ja houkuttelee jatkamaan lukemista. Lukukokemus on haukotuttava ja kiinnostava yhtaikaa, ikään kuin aina silloin tällöin löytäisi tomun keskeltä helmen. Sillä niinä hetkinä, kun Lawrence tavoittaa tunteen ja ajatuksen risteämiskohdan, runot ovat voimallisia ja mieleenjääviä: ”Heinäsuovaa vasten seisoo tyttö ja nauraa minulle / kirsikoita korvan takana. / Tarjoaa minulle tulipunaisia hedelmiään: minäpä selvitän / tietääkö hän mitä kyyneleet ovat.”

Yhteiskunnallisuuden ja seksin karsintaa

Lawrencen runot kannattaa lukea myös alkukielisinä englanniksi, jo siksikin, että suomennosvalikoiman ulkopuolelle on jäänyt paljon kiinnostavia runoja. Laihaksi jää esimerkiksi Lawrencen runouden yhteiskunnallisempi puoli, joka kenties aikoinaan Haavikkoonkin teki vaikutuksen. On myös todettava, että lawrencelaisen rytmin ja sanaston rehevyys ei oikein välity suomennoksesta. Suomennos kyllä seuraa tunnollisesti ja järkevästi kielen merkityksiä, mutta kenties alkuperäisen rytmin puuttuessa suomennoksen yleistunnelma on jollain tapaa intohimoton ja vaisu. Taiteellisesti uskaliaampia käännösratkaisuja olisi ehkä tämän suomennoksen kohdalla ollut syytä tehdä enemmän.

Suomennosvalikoimasta välittyy Lawrencen runoille ominainen syvällisyys: olemisen kipu, rauhan etsintä, kuoleman läheisyys, unohdus ja riutuminen.

Eniten kuitenkin ihmetyttää suomennoksen varovaisuus seksuaalisuutta käsittelevien runojen valikoinnissa. Kokonaisuuteen on otettu niitä yllättävän vähän ja valikoiman kokonaisuudessa ne jäävät miltei huomaamattomiin, vaikka Lawrencelle oli runoudessaankin hyvin tärkeää käsitellä rivoina ja siveettöminä pidettyjä aiheita. Jatkuvasti sensuuriuhan alaisena elänyt Lawrence käytti ilmauksissaan myös symboliikkaa ja monimerkityksisyyksiä, mutta esimerkiksi Pansies-kokoelmassa seksi on useiden runojen aiheena aivan suoraan ilman kiertoilmauksia.

Pansies-teoksensa alkuperäisessä johdannossa Lawrence sättii yhteiskunnassa vallitsevaa kielen pelkoa, sanojen pelkoa. Hän halusi vapauttaa kirjallisuuden kielen tabuista, jotka määrittelivät ihmiskehon navanalisia osia merkitsevät sanat likaisiksi ja siveettömiksi. Seksuaalisuuden kirjallisiin kuvauksiin tottuneen nykylukijan on jo melko vaikea ymmärtää noin sadan vuoden takaista maailmaa, jossa Lawrence kielenkäytön kieltoja vastaan taisteli. Pansies-kirjan esipuheessa hän hupaisastikin puolustaa sanoja ’arse’ ja ’shit’, ja teoksen runot ovat monin tavoin elämännälkäisiä, röyhkeitäkin. Niissä opastetaan totunnaisuuksien rikkomiseen esimerkiksi näin: ”Oh be a demon / outside all class ! / If you’re a woman / or even an ass / still be a demon / beyond the mass”.

Suomennoksessa on ilmeisesti pyritty hillittyyn, Lawrencen runouden kaikki tunneskaalat kattavaan kokonaisuuteen, ja siinä on onnistuttukin hyvin. Lopputulos on ehkä liiankin tasainen, mutta luulen ymmärtäväni, miksi juuri tällaiseen valikoimaan on päädytty. Niemisen ja Toivasen suomennosvalikoimasta välittyy Lawrencen runoille ominainen syvällisyys: olemisen kipu, rauhan etsintä, kuoleman läheisyys, unohdus ja riutuminen. Valikoiman nimessäkin esiin tuleva ihmisyyden ja jumaluuden välisen yhteyden pohdinta korostuu Lawrencen viimeisessä runoteoksessa More Pansies, joka julkaistiin postuumina 1932. Viimeisissä runoissaan Lawrence kokoaa ajatuksiaan ihmisyyden tilasta: ”Kun ihmiset ajattelevat olevansa jumalan kaltaisia, / he eivät tavallisesti ole oikein ihmisiäkään, / omahyväiset hölmöt.” (runo ”Men Like Gods”).