Nousukkaita

L. Onervan (oik. Hilja Onerva Lehtinen) Nousukkaita on ilmestynyt uusintapainoksena SKS:n laadukkaassa Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa. Nousukkaita kuvaa (enimmäkseen) nimensä mukaisia ihmisiä, jotka ovat nousseet jonkinlaiseen yhteisölliseen asemaan mutta eivät ole saaneet menneisyyttä täysin karistettua habituksestaan.

Sanaa käytetään eufemistisessa ja luokkaluonteensa hämärryttävässä nyky-yhteiskunnassa harvoin, mutta sen kuvaamaan ilmiöön törmää tietysti jatkuvasti. Elämme tyylin ja identiteetin jatkuvan uudelleenmäärittämisen ja -määrittymisen maailmassa. Keskiluokkainen ihminen tuntuu olevan yhtä kuin kuluttamansa materia, mutta oma luokka-asema edellyttää sovinnaista tyylitajua sen hankinnassa.

Siksi Nousukkaita on kestänyt melko hyvin aikaa ja muuttunut mielenkiintoiseksi dokumentiksi, eräänlaiseksi, sadan vuoden takaisesta maailmasta. Tosin harva kirjan kuvaamista ihmiskohtaloista liittyy suoranaisesti luokka-aseman muutokseen, maailma on vain suistanut ihmiset radoiltaan.

Ennen Nousukkaita Onerva (1882–1972) kirjoitti muun muassa avainromaanipiirteiden ja ”dekadenttiuden” vuoksi kohua herättäneen Mirdja-romaanin (1908) ja Murtoviivoja-novellikokoelman (1909). Hänestä oli jo ehtinyt muodostua kuva epäsovinnaisena ja yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvana kirjailijana. Vastahankaisuus ei kuitenkaan johtanut yhteisöstä pois sulkemiseen: hän sai tuotannostaan kaikkiaan seitsemän valtionpalkintoa, ensimmäisen jo Mirdjasta vuonna 1908.

Helsinki, kuolleiden valtakunta

Nousukkaiden kymmenessä novellissa, alaotsikon mukaisesti luonnekuvassa, Onerva tarjosi läpileikkauksen 1910-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi oli 1900-luvun alussa ja vielä pitkään sen jälkeenkin maatalousvaltainen maa. Kaupungistuminen on ollut hidasta, ja tyyliniekkojenkin lattakenkien pohjasta löytyy yhä savea.

Paikka maailmassa ei löydy luontevasti, historioitsija Anna Kortelainen Nousukkaiden esipuheessa. Nuoret ja maalta muuttaneet olivat eksyksissä. Onervaa ”kiinnostivat puoliväliin jääneiden miesten ja naisten rimpuilu edeltävän ja seuraavan sukupolven, edesmenneiden ja syntymättömien välissä. Uusi, nouseva kaupunkilainen ei marssinutkaan riemusoitossa Helsingin kaduilla, vaan eksyili, epäröi ja esitti rooliaan onnahtavasti.”

Onerva itse oli todellinen harvinaisuus, paljasjalkainen helsinkiläinen, syntyisin ”Aleksanterinkadulta keskeltä kylää”. Oli varaa sanoa, mutta myös kykyä nähdä. Hänelle helsinkiläisten ympyröiden pienuus oli ilmiselvää. Eihän kaupunki vieläkään mikään metropoli ole, mutta viime vuosisadan alkupuoliskolla kaikki oli vielä harvempien ihmisten käsissä, astetta sisäsiittoisempaa ja pysähtyneempää.

Nousukkaita on muuttunut mielenkiintoiseksi dokumentiksi sadan vuoden takaisesta maailmasta.

”Väsymystä”-novelli kuvaa virkamiestä, joka haluaisi paeta kapakoiden ainaisia samoja naamoja. Vallasväki haudattiin päähenkilön mielestä elävältä, sai tutkinnon jälkeen viran toiseen ja morsiamen toiseen käsipuoleen: ”Tämän viimeisen balsamoinnin jälkeen he olivat valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleiden valtakuntaan.”

Kesävirkamies Saarikoskea vaivaa ikävä, ”sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht’aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.”

Kaukana poissa on suomenmielisten viimeisten suurmiesten sukupolven entinen intomieli, ”herran hengen humina”. Olisi pitänyt jo saavuttaa jotain, mutta mikään ei muutu, ei parane. Tyypillinen suomalaisen marraskuun tunnetila siis, helppo samastua tänäkin päivänä.

Näillä mennään

Useat Onervan novellien hahmot elävät jonkinlaisessa tiedostetussa valheessa. Kalvava tyytymättömyys syntyy pitkään jatkuneesta huijauksesta ja/tai itsepetoksesta. Usein ihmisen on pitänyt kovettaa itsensä, hyväksyä ”tosiasiat” ja muuttaa maailmankuvansa vastaamaan niitä. Taidekriitikko kirjoittaa pelättyjä arvosteluja, koska on katkeroitunut maailmalle. Nainen sopeutuu liittoon juopon miehen kanssa. Entinen hehkeä nuori alkaa tajuta, että parhaat vuodet ovat ehkä takana päin.

Klassikoita-sarjalle ominaiseen tapaan Nousukkaidenkin lopussa on muutama aikalaiskritiikki, muun muassa V. A. Koskenniemeltä, Joel Lehtoselta ja Juhani Siljolta. Lehtonen kiteyttää Onervan teoksen olemuksen aika hyvin: ”- – – melkein kaikki rappiolle joutuneita (Pentti Korjus), elämänsä järjettömästi tuhlanneita (Raina), kovan kohtalon lyömiä, yksinäisiä, kituvia raukkoja (Marja Havu), teeskentelijöitä, pettureita ja turhamaisia keimailijoita (Neljä ihmistä, Naamiaiset), kaiken innostuksensa ja jalomman, korkeamman elämänkäsityksensä menettäneitä varjoja (Väsymystä, Arvostelija) tai sitten oudosti radaltaan suistuneita ja väärään ympäristöön ja vääriin oloihin joutuneita onnettomia (Kaija, Veren ääni).”

Näin rakennettuja ihmismosaiikkeja on tapana arvostaa tässä maassa. Aku Louhimiehen Paha maa -elokuvaa (2005) esimerkiksi kehuttiin kuin parempaakin rainaa. Onerva onneksi osoittaa huumorintajua suorasanaisen vuodatuksensa lomassa. Elämäähän tämä vain.