Japanin kirjallisuusperinne on tavattoman rikas. Yhtenä osana siihen kuuluvat myös klassiset kauhutarinat. Niitä on tavattu lukea varsinkin kuumina kesäiltoina, jolloin kylmät väreet pääsevät kulkemaan selkää pitkin ja viilentävät oloa mukavasti. Intohimon karmassa on 24 lyhyttä tarinaa, jotka amerikkalainen lehtimies Lafcadio Hearn (1850-1904) keräsi 1800-luvun lopulla. Hearn oli irlantilais-kreikkalaisten vanhempien poika, joka asui elämänsä viimeiset neljätoista vuotta Japanissa. Häntä pidetään yhtenä parhaista Japanin ja japanilaisten tuntijoista.

Japanilaisten uskonkäsitys pohjaa kahteen peruspilariin, buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen. Edellinen määrittää ihmisten uskon tuonpuoleiseen, kun taas jälkimmäinen tarjoaa puitteet ja seremoniat maalliselle toiminnalle. Vielä ennen toisen maailmansodan päättymistä shintolaisuus oli Japanin virallinen valtionuskonto, jonka myötä tunnustettiin keisarin (tenno) jumalallinen alkuperä.

Intohimon karman tarinat ovat hengeltään buddhalaisia, ja niissä on aina läsnä yliluonnollinen elementti. Tarinoissa esiintyvät kuolleiden haamut, pahat henget ja oudot tapahtumat saattavat niitä ensi kertaa lukevaa länsimaalaista oudoksuttaa, mutta japanilaiselle lukijalle tämä kaikki on tuttua. Buddhalaisen uskon mukaan karma ja jälleensyntymä ovat itsestäänselvyyksiä, joita kertomustenkaan ihmiset eivät koskaan kyseenalaista.

Mitä pitemmälle tarinoiden parissa etenee, sitä helpommin länsimainenkin lukija sopeutuu buddhalaisuuden tarjoamiin käsityksiin. Tuonpuoleinen ja maallinen elämä kulkevat rinnan, kuin ohuen silkkiverhon erottamina. Ylimaalliset hahmot ja voimakas yhteys luontoon ovat olleet osa entisajan japanilaisen elämänpiiriä, jota vasten myös näitä kummitustarinoita on tarkasteltava. Vielä nykyisinkin japanilaiset viettävät heinäkuussa O-Bon matsuria eli kuolleitten juhlaa. Buddhalaisuuteen kuuluvan, hyvin suositun juhlan aikana kodeissa valmistutaan ottamaan vastaan kuolleiden sukulaisten henkiä.

Tarinat, olkoonkin, että ovat kummitustarinoita, ovat kerronnaltaan melkeinpä lempeitä, kuin satuja. Jotkut niistä ovat kylläkin aika makaabereja, mutta onhan sellaisia satujakin. Tarkoituksellinen pahuus, jota vaikkapa nykyaikainen kauhukirjallisuus pullistelee, puuttuu tarinoista tyystin. Aihepiiriltään ne ovat useasti epätoivoisia rakkauskertomuksia, joiden yliluonnollisiin loppuratkaisuihin alkaa kirjan edetessä tottua. Käyköön tässä esimerkkinä ”Samurain lemmitty” -niminen surumielinen tarina 1400-luvulta.

Ollessaan herransa toimeksiannosta matkalla Kiotoon nuori samurai Tomotada eksyy lumimyrskyssä pieneen mökkiin, jota asustaa vanha pariskunta. Heillä on nuori ja häikäisevän kaunis tytär Aoyagi. Samurai ja tyttö rakastuvat yhden yön aikana. Vanhukset tuntevat suurta kiitollisuutta, kun korkea herra suvaitsee myrskyn mentyä ottaa tytön mukaansa. Herransa linnassa sattuvien jännittävien tapahtumien jälkeen nuoret menevät naimisiin ja elävät onnellisina viisi vuotta. Eräänä aamuna Aoyagi päästää tuskaisen huudon ja pyytää Tomotadaa lukemaan puolestaan Nembutsu-rukouksen, koska on kuolemassa. Hän kertoo miehelleen, ettei ole inhimillinen vaan sielultaan puiden sukua. Pian tytön ruumis haihtuu, ja jäljelle jäävät vain hänen vaatteensa. Surun murtama Tomotada ajelee päänsä ja ryhtyy buddhalaiseksi papiksi. Maata kauan kierrettyään hän saapuu vaimonsa kotiseudulle. Vanhaa mökkiä ei enää ole. On vain kolmen katkaistun pajupuun kannot, kaksi vanhaa ja yksi nuori. Kantojen viereen Tomotada pystyttää muistokiven.

Oikein mainioita kauhutarinoita ovat puolestaan kertomukset ”Kalman ratsastus” ja ”Kuolleen kouraisu”. Niissä molemmissa kuten useassa muussakin tarinassa pahana henkenä esiintyy nainen. Miesten kohtaloksi jää yleensä riutuvan rakastajan tai hölmön rooli. Jos on sattunut tutustumaan sveitsiläisen Robert Crottet´n keräämiin kolttalappalaisten kertomuksiin (Kuun metsä 1954), voi yllätyksekseen havaita tietyn henkisen sukulaisuuden niiden sekä japanilaisten kummitustarinoiden välillä. Kummassakin tarinaperinteessä luonnonmystiikalla on hyvin keskeinen merkitys.

Suomeksi japanilaisesta satu- ja tarinaperinteestä on saatu nauttia harmillisen niukkoja annoksia. Unohtaa ei tosin sovi Konni Zilliacuksen jo vuonna 1896 kirjoittamaa teosta Japanesiska studier och skizzer, johon tekijä oli ottanut mukaan japanilaisia kansansatuja. Tämäkin kirjaharvinaisuus vain odottelee jonkun kustantajan armeliasta suomennospäätöstä. Siihen saakka voimme antaumuksella syventyä japanilaisiin kummitustarinoihin Juhani Lompolon erinomaisen toimitus- ja käännöstyön ansiosta.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa