Kannattaako toimitusjohtajan lukea työajalla A. A. Milnen Nalle Puhia? Entä mitä sosiaalityöntekijä voi oppia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä? Muun muassa näitä kysymyksiä sivutaan Lasse Koskelan ja Pasi Lankisen kirjoittamassa teoksessa Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Koskelan ja Lankisen kirja johdattelee käyttämään kaunokirjallisuutta paitsi huviksi myös ammatillisen osaamisen tueksi. Kirjoittajien keskeinen näkemys on, että työelämän vaatimuksiin ei enää voi vastata pelkän faktatiedon turvin. Oman alan tietokirjallisuuden lisäksi myös kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuksia laajentuviin oivalluksiin. Saatesanoissaan Koskela ja Lankinen mainitsevat teoksen lähtökohdaksi oppimisen ja kaunokirjallisuuden yhdistämisen.

Alle satasivuisen kirjan alkupuoli keskittyy kirjallisuuden perusolemuksen ja -käsitteiden määrittelyyn. Tämä on tarkoituksenmukaista, tavoitteleehan Koskelan ja Lankisen teos lukijoiksi juuri sellaisia henkilöitä, joille kirjallisuuden maailma ei ole kovin tuttu. Tekijät ovat suoneet lyhyen luvun myös ammattitaidon määrittelemiselle.

Koskela ja Lankinen käyvät läpi kaunokirjallisuutta sosiaalialan sekä kaupan, hallinnon ja tekniikan alan ammattisivistystarpeita ajatellen. Jokaista alaa varten tekijät ovat laatineet tehtäviä ja kirjallisuusluettelon, johon on kiitettävästi koottu monien eri aikakausien kirjallisuutta. Esimerkiksi sosiaalialaa varten laaditulle listalle mukaan on mahtunut niin Santeri Alkion Puukkojunkkarit vuodelta 1894 kuin Taija Tuomisen vuonna 2000 ilmestynyt Tiikerihai.

Jokaisen suositellun teoksen perään tekijät ovat sulkeisiin kiteyttäneet kirjan keskeisen teeman. Puukkojunkkareita tarjotaan luettaviksi sanojen ”juoppous” ja ”väkivalta” avulla, Tuomisen Tiikerihaita taas kaupitellaan sanoin ”elämää nykyajan Ryysyrannassa”. Tällä pyritään tietysti hyvään lukijan palveluun, mutta yhdessä tai kahdessa teemasanassa on vaaransakin. Esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä esitellään suluissa sanalla ”avioero”, vaikka teos on ennen kaikkea äiti–tytär -suhteen kuvaus.

Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen haluaa laajentaa kaunokirjallisuuden ”käytettävyyttä” ja todistaa, että kaunokirjallisuus voi mielekkäällä tavalla syventää ammatillista osaamista jopa ns. kovilla aloilla. Aloituskynnystä kaunokirjallisuuden ”käyttämiseen” olisi voinut madaltaa liittämällä mukaan kirjalistojen ja tehtävien lisäksi lyhyitä novelleja. Joitakin runoesimerkkejä ja laajemmista kokonaisuuksista irrotettuja pieniä tekstipaloja on mukana, mutta muuten teksteihin vain viitataan ja luotetaan lukijan omatoimisuuteen niiden etsimisessä. Teoksen asialliseen ja informatiiviseen nimeen kaipasin lisäksi alaotsikkoa, jolla olisi heti tuotu esille sisällön pääasia: ammattitaidon kehittäminen kaunokirjallisuuden avulla.

Kaunokirjallisuus sosiaalialalla -nimisessä luvussa viitataan kirjallisuusterapiaan, ja lähdeluettelostakin löytää keskeisiä suomenkielisiä kirjallisuusterapiaa käsitteleviä teoksia. Mainio lisäviite liittyen sekä sosiaalialaan että yleisemminkin kirjallisuuden sovellettavuuteen olisivat olleet lastenpsykiatri Jari Sinkkosen teokset. Ainakin kirjoissa Pienistä pojista kunnon miehiä ja Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä Sinkkonen käyttää kaunokirjallisuuden henkilöitä tapausesimerkkeinä.

Pienistä puutteista huolimatta Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen täyttää kuitenkin paikkansa hyvin. Koskela ja Lankinen saavat niukkaan sivumäärään mahtumaan lukijalle ystävällisen ja perustellun kokonaisuuden. Koska teoksessa on paljon kirjallisuusviitteitä sekä pohdinta-, kirjoitus- ja lukutehtäviä, toimii Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen lihaliemikuution tavoin: vähästä tulee paljon.

Eräs lapsi esitti televisio-ohjelmassa tiukan kysymyksen siitä, mihin ihmisiä tarvitaan. Koskela ja Lankinen pyrkivät teoksellaan vastaamaan ainakin joiltakin osin kysymykseen, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Heidän vastauksensa sivuaa sellaisia laajoja teemoja kuin hiljainen tieto, sivistys, asiantuntijuus ja ammattitaito. Vastaamalla synnytetään myös lisää kysymyksiä – hyvä niin.

Jaa artikkeli: