Houre

Laura Restrepon romaani Houre sitoo taitavasti yhteen erityyppisiä fiktiivisen kerronnan lajeja, historiallisia tapahtumia ja köyhän Kolumbian kärsimyksiä. Yläluokkaisen naisen sekoamisesta kertovaan tarinaan kirjailija on sekoittanut maansa historiaa, rohkeaa ironiaa ja rikollisuutta ja tislannut näin korruption ja huumekaupan riivaaman zeitgeistin yltäkylläisen kirjansa sivuille. Lopputulos on tiivistunnelmainen mysteeri, joka luo latinokirjallisuuden nahkaa ansiokkaasti.

Palatessaan kotiin viikonloppumatkalta Aguilar löytää viestin puhelinvastaajastaan. Häntä pyydetään kohteliaasti noutamaan houraileva vaimonsa eräästä kaupungin hienostohotellista. Kauniiseen Agustinaan ei saa yhteyttä, järkipuhe tai vilpitön rakkauskaan ei enää tehoa häneen, eikä miehelle selviä, mitä hän teki yksin tuossa hotellihuoneessa ja mikä sai hänet menettämään järkensä.

Alkuasetelma ponkaisee käyntiin eri aikoihin ja paikkoihin sijoittuvien tarinoiden verkoston. Äänen saavat ainakin Agustinan mies, täti, entinen poikaystävä ja hänen rikolliset kumppaninsa, isoisä, satunnainen hotellivirkailija ja jopa legendaarinen huumeparoni Pablo Escobar, joka aluksi vaikuttaa olevan mukana vain sivujuonessa.

Mikään tarina ei kuitenkaan ole vähäpätöinen tai toissijainen, ja sivujuonellakin voi olla keskeinen merkitys asioiden kulussa. Ristikkäiset kertomukset ulottuvat kolmen sukupolven mittaiselle ajalle, ja yhdessä ne alkavat hitaasti valottaa paitsi tapahtumien kulkua myös erään yläluokkaisen suvun valheille ja vaikenemiselle rakennettua historiaa.

Houre henkilönä

Houre perustuu keskenään limittyville monologeille, jotka kulkevat vilkkaasti kuin latinalainen saippuasarja, milloin hulluudessa rypien, milloin sukujupakoita raastavasti setvien. Restrepo hyödyntää erilaisia kertojia, joista toiset toimivat kenties paremmin kuin toiset. Kaikki kertojat, kokijat ja sivustakatsojat kuitenkin sopivat kokonaisuuteen hyvin. Rakenteen erikoisuuksiin kuuluu myös kertojan vaihtuminen lennossa yksikön ensimmäisestä kolmanteen ja nopeasti takaisin.

Ajoittain houretta käsitellään kuin yhtenä kirjan henkilönä: ”Täällä sinä siis olet, houre, vanha tuttu, juonikas pirulainen”, manaa Aguilar eräällä raskasmielisellä automatkallaan. Houreen alkukielinen nimi Delirio onkin kuin naisen nimi, kauniisti sointuva mutta kohtalokas. Restrepo käyttää sanaansa harkiten ja välttää kuluneita maneereita.

Vaikka kirja kertoo eri ihmisten houreista, ei itse kerronnassa kuitenkaan sorruta turhaan hourailuun. Restrepo on ymmärtänyt hourailevan ihmisenkin toimivan tietyn logiikan mukaan. Asettamalla keskushenkilökseen henkimaailmasta ja ennustamisesta jo entuudestaan kiinnostuneen naisen hän saa seonneen mielen noudattamaan systeemiin entistä maagisemman viitekehyksen. Agustina järjestelee maanisesti huonekalujaan kuin yrittäen järjestää seonneen päänsä sisältöä.

Irtiotto maagisesta realismista

Restrepo on selvästi tietoinen latinalaisessa Amerikassa jo rasitteeksi muodostuneesta maagisen realismin perinteestä. Vaikka Houre käsitteleekin selittämätöntä ja arkitodellisuudesta poikkeavaa, ei se kuitenkaan nojaa Gabriel García Márquezin suuntaan vaan pyrkii selittämään ihmisten oikkuja heidän menneisyydellään ja luonteenlaaduillaan sekä yhteisön poliittisella ja sosiaalisella tilanteella. Restrepo päätyy kirjallisuuden professorin suulla jopa kritisoimaan maagisen kerronnan suuntausta.

”Minä puolestani olin […] vanhan koulukunnan marxilainen ja pesunkestävä punikki enkä voinut sietää sitä muodikasta hulluutta, jota hän viljeli hokiessaan esimerkiksi Voi miten hullua, Mehän olemme ihan hulluja tai Tein jotain niin hullua, ja samasta syystä vaivauduin joka kerta keskustelun kääntyessä sen aikaiseen muoti-ilmiöön, niin kutsuttuun maagiseen realismiin, koska koin olevani kaikenlaisen humpuukin ulkopuolella, sivussa kaikesta taikauskosta tai ihmeselityksistä, jotka olivat maassamme niin tyypillisiä…”

Ylväiden tunteiden rinnalle Restrepo nostaa myös ne kaikista alhaisimmat. Tämä tekee Houreesta rosoisemman ja siksi kenties elämänmakuisemman kuin monet latinobestsellerit.

Paulo Coelhon tyyppiset pop-tarinoitsijat hämääntyvät toisinaan uljaista sielunvaelluksistaan niin, että todellisuuden toinen puoli, arkitodellisuus, likaiset himot, pelko ja viha unohtuvat. Houre kokoaa todellisuuden eri puolet yhteen, sillä ihmiselämän yhteen hetkeen voi samanaikaisesti kuulua niin aggressiota, rakkautta, kateutta ja huumoria kuin lapsekasta riemuakin.

”Sellaista muklvistia ei ole vielä syntynytkään, joka päihittäisi minut Pacmanissa, nielen vittu kaikki keksit parilla painalluksella, ja jos silloin tällöin kuulinkin alhaalta Lukin mylvivän ja vaativan lisää verta, suljin vain korvani ja jatkoin määrätietoisesti terveen harrastukseni parissa, pac pac pac, ahmin keksejä ja ryntäilin labyrintissäni, en ollut muuta kuin pallero joka halusi hullun lailla lisää keksejä ja vihasi kummituksia kuin ruttoa…”

Houre pyrkii uudistamaan genreä hienosyisillä juonteillaan ja mietteliäällä hulluuden käsittelyllään. Romaani flirttailee elokuvamaisen kerronnan kanssa, operoi kronologiaa tyylikkäillä leikkauksilla ja lähestyy paikoin jopa tuhdin melodraaman lajia. Tarinan lopetus on haikea ja sulkee ympyrän lukijan kannalta miellyttävän määrätietoisin elkein, jopa tietynlaisesta kohteliaisuudesta. Houre väistyy mutta jättää ikuiset jäljet, niin yksilöön kuin kansaankin.