Pimeä tavarajuna

Pimeä tavarajuna on Lauri Levolan esikoinen, novellikokoelma, jossa arjen valo on synkän eri sävyjä. Lyhyehköt 16 novellia kertovat minä-muodossa miehistä ja pojista, enemmän ja vähemmän eksyneistä. Yksinäisyys pistelee heitä toisten ihmisten läheisyydessäkin. Ymmärrys saattaa hämärtyä kodin nurkkaan, tai valua harhoihin kesken seminaarin. Ahdinkoa juostaan pakoon veren maku suussa, kuin lenkkeillessä ampumaradoille viimeistä kertaa. Absurdilta kalskahtavien tapauksien seasta irtoaa kevennykseksi mustasti rytkyttävää naurua. Teksti on lyhyttä virkettä, tarkkoja klapeja, joita elävöittävät metaforat ja vertaukset.

”Kun ajaa pimeään, sieltä ei pääse enää takaisin. Yö on pimeä tavarajuna. Reitti ei ole enää sama kuin saapuessa, se muuttuu koko ajan. Paljon jää huomaamatta, lumi katoaa veteen. Kädessäni on kylmä kivi, joka valuu verta. […] Avaan silmät. Poika puristaa minua kädestä. Vai puristinko minä, huusiko hän? Vedän käteni nopeasti irti, se on ihan märkä, hiestä märkä. Se oli vain juna, kuiskaan. Se oli vain uni.”

Kuluttava yhteiskunta, tulehtuvat mielet

Ensimmäinen novelleista, ”596”, kertoo miehestä, joka on irtisanottu Postin toimesta, eikä hän ole uskaltanut kertoa työttömyydestään vaimolle. Siksi on lähdettävä aamuisin vilkuttaen, talon takakautta vinttikomeroon, josta kuusenjalan päällä seisoen näkee: pienestä ikkunasta punatiilisen vesitornin. Mies laskee askeleensa tarkasti, minimoi turhat ja kirjaa luvut ihoonsa. Hän hallitsee neuroottisesti kenkiensa liikkeet ja kynän naputuksen. Elämästä on hävinnyt mielekkyys ja turva. Vaimo ei ole nähnyt häntä alasti kolmeen kuukauteen. Mies pelkää osattomuutta ja yksinäisyyttä, eikä turhaan. Kohtalotoveri ”Kuoleman kellossa”, viimeisessä novellissa on hyvin osaton ja yksin. Hän jää pimeään leikkimajaan, kun lapset lähtevät äitinsä uuden partnerin mukaan. Joulutähti riippuu hänen ikkunassaan, toivon ja valon symboli. Muistaakseni Samuel Beckett nyrkkeili betonia: “hope is made in hell”. Pimeässä tavarajunassa koskee, välillä ollaan niin yössä, että kipuun on revittävä nokkosryteiköstä hirsipuunaurua.

”On työskenneltävä ase vieressä. Kimber Classic Gold Match, yksitoiminen 1911-tyyppinen pistooli, kaliiperi .45 ACP, itselataava kertalipas. Etu- ja takatähtäimet lohenpyrstökiinnityksellä. […] Auto kehrää tyhjäkäynnillä, jotta lämpötila pysyy tasapainossa. Toyota Avensis 2.0 D4 Wagon Linea Sol. Viisiovisen farmarin hinta 186 700 markkaa.” Edeltävä tuoteselostuksien runous on novellista ”Komsomolin naiset”, jonka tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliiton raunioille. Ase ja auto, merkkituotteet sekä niiden sekaan mainostetut mielikuvat mies latelee rauhallisesti, kuin ne olisivat peskiturkki siperian talvessa. Hän sieppaa väkivaltaisesti grillikioskin myyjättären. “Komsomol” nimen alla toimi kommunistinen nuorisoliitto, Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä lakkautettu. Grillikioskin työläisillä, Komsomolin naisilla, punainen huivi on vaihtunut harmaisiin verkkareihin. Illuusioita ei ole. Rasvankäryä ja rivoja huutoja.

Toistuva aihe Pimeässä tavarajunassa on mielen sumeneminen, hirvittävästi, hauskasti, synkästi ja tylysti. Lukijana ei aina tiedä, mikä on totta. Ehkä minä-kertoja on epäluotettava, harhainen tai pettävä, esimerkiksi novellissa ”Arpi”? Se ei tarkoita, etteikö ”minä” kuvaisi hetkittäin herkästi ja tarkasti. (Kuten Päällikkö Ken Keseyn romaanissa Yksi lensi yli käenpesän.) Mitään täysin inhimillisestä kokemuksesta irrallista ei ihmiselle ole. Niinpä fiktio voi liikauttaa lähemmäs rehellisyyttä kuin jokapäiväinen “todellisuus”. Se voi esittää, miten havaitsemme, sekä tuoda esille havaintojemme rajoja ja sitoutuneisuutta. Tämän päivän totuus on huomisen valetta. Levolan novelleita lukiessani yllätyin useasti: mikä alussa vaikutti todelta, sitä oli lopussa katsottava toisin.

”Viive” on hauska, outo ja surullinen novelli pikkutarkasta humanistista, joka tutkii myyttisiä hirviöitä. Hän kärsii punaisesta oliosta, hankalista kohtauksista, joissa harhat käyvät päälle. Hänen mielikuvituksensa torjuu nykyhetkeä, pakenee hulluuspuuskissa muinaisuuden hämäriin kohtaamatta jotain, mikä on lopulta pakko kohdata.

”Hissi”-novelli on hedelmällistä lukea oikean maailmanselityksen etsimisen ja julistamisen parodiana. Siinä kertoja lumoutuu samassa rapussa asuvan Unon jutuista. Kertoja on jo lapsena halunnut löytää jotain hyvin erikoislaatuista. Sodan käynyt Uno selittää kertojalle maailmaa eli salaista oppia: hissikuilu jatkuu syvälle maan ytimeen saakka! Maan ytimessä on kivestä kultaa rikastavia “alkemisteja”, sekä suuri käärme. Hissikoppiteksteissä on piilomerkityksiä, joita ainoastaan valittu kykenee tulkitsemaan: ”Hissin huoltopäivystys 24 tuntia vuorokaudessa = Pystyssä holvi tuhoisin 24 tuntia vuorokaudessa”. Kertoja muuttuu ulkopuolisille vähän pelottavaksi ja juuttuu hissikoppiin huutelemaan.

Lohduttomuuden taidetta

Pimeä tavarajuna ei anna mielekkäitä ratkaisuja kuvaamiinsa kohtaloihin, vaan pitkää valottomuutta riittää. Eri tarinoiden henkilöt eivät elä suhteessa toisiinsa, mutta he kansoittanevat lähekkäisiä lokeroita: koteja, vinttikomeroita, kouluja, virastoja ja mielisairaaloita. Muutama lohdusta kostea loppu jää sentään auki.

Miksi sitten lukea näitä synkkiä ämpäreitä? Niissä on lohdullista voimaa, negatiivisuuden kohtaamisen raakuutta. Taiteessa kuoleman representaatiokin saa esteettisen etäisyyden myötä katarttista sädettä ympärilleen. Tuskaisuuden katsominen paperilla antanee voimaa katsoa sitä silmiin, itsessä ja toisissa. Ehkä se vaikuttaa toivotusti myös tekoihin, ehkä ei. Nämä novellit ovat pimeän lukemistoa, muutama kerrallaan tekee hyvää silloin, kun ahdistaa mutta pää vielä pysyy terävästi kaulan pallona.

Viimeistelty teksti, samoin kirjoittamisen keinojen monipuolinen käyttö vakuuttavat. Tyyli on omaäänistä, oivaltavaa ja yhtenäistä. Paikoin oivaltavuus ja yhtenäisyys tuntuvat jopa häiritseviltä. Esimerkiksi novellista ”Aukile” löytyy kohta, jossa hätäjarrutuksella juuri ja juuri pysähtyneen auton edessä tiellä makaavaa mustaa ihmismyttyä koskevasti todetaan: ”Ellei kallio olisi halki, hän istuisi sen huipulla”. Kyseinen kohta toimisi väkevämmin ilman vieraannuttavaa, sinänsä nokkelaa konditionaalivirkettä. Muuten ”Aukile” sisältää riipaisevia ja hauskojakin kohtia, se on Pimeän tavarajunan novelleista suosikkejani. Kun vauva itkee, mies hätääntyy, mikä oli veljen vaimon nimi? Äiti! Pelottavassa tilanteessa mies näppäilee luurista 112, mutta painaa ykköstä liian kauan. Äiti? Ykkönen on äidin pikanumero.

Jos pidät Juha Seppälän novelleista, myös Lauri Levolan Pimeä tavarajuna todennäköisesti kolisee. En sanoisi Levolan novelleja surrealistisiksi tai absurdeiksi, sillä niiden unimaisesti tahmeat kohtaukset ja käsittämättömät tapaukset motivoituvat hyvin “realistisesti”. Ne ovat älyllistä ja runollista, lihallista ja päällekäyvää fiktiota monin keinoin. Yllättäviä ne ovat, ja harmittavia, naurattavia, kouristavia, kelpo lyhytproosaa.