Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti

Lauri Rikalan (s.1975) toinen aforismikokoelma kommentoi aikaamme ja sen ihmistä. Osa teoksen materiaalista on esiintynyt esikoisessa Lopullinen kukka (2013), ja nyt teemat laajenevat ja sidostuvat tiukemmin sekä hallitummin toisiinsa.

Kokoelman aloittava maisema on vielä tyhjä taulu. ”Katso maisemaa. Siinä ei ole yhtään ajatusta.” Pian sen herättää henkiin linnun lento – elävä, havaittu tapahtuminen keskellä tyhjää taivasta. Teoksen myötä maisema kasvaa ja muuttuu, pysytellen taustana havainnoille maailmasta. Toiset aforismeista ovat täynnä ihmeen tuntua, toiset taas ovat toteavuudessaan lähempänä raporttia kuin perinteistä lyriikkaa.

Teos näyttää, millainen on ihmisen sisimpään kätkeytyvä yksinäisyyden kokemus.

Ikkunasta aukeavan maiseman lisäksi myös mielenmaisema puhututtaa. Tunne ja tunnelma kiinnittyvät pintaan, tulvien puhujan muistiin musiikista ja näkymistä. Myös ihmiselle luonteenomaista on kiinnittyä – kiintyä – näkemäänsä: ”Maisema saa usein nähtynä kodin piirteitä.” Henkisen kodin löytäminen on kuitenkin vaikeaa, maisemien ollessa vain näkymiä eivätkä jotain mihin asettua: ”Maisemat ovat kangastuksia. Ei niihin voi mennä.”

Todellisuus näyttäytyy kangastuksena – ainakin vain yksi sellainen. ”Todet ja unellisuus.”, Rikala kirjoittaa ja paljastaa sanaleikillä (”unet ja todellisuus”) oleellista maailmankuvastaan. Todellisuudet ovat sepitettä, unenomaista tunnelmaa luo ei-minkään pysyvyys tai yksiselitteisyys. Sama unen ja valveen välillä viipyvä tunnelma soi myös tuokiokuvissa, joita teos tarjoaa: ”Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo.”

Unenomaisuudessaan katoavaisten maisemien ja muiden kiintopisteiden ohella Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti näyttää, millainen on ihmisen syvälle sisimpään kätkeytyvä yksinäisyyden kokemus. Seurassa olo näyttäytyy vaillinaisena pintapuolisena tilana täynnä täyttymätöntä kaipuuta todelliseen yhteyteen toisten kanssa. Maailmaan on vaikea tarttua ja ihmisiin päästä käsiksi, kun todellisuudet tarjoavat muovisia ja vaarallisia vaihtoehtojaan. ”Sielu etsii paikkaa jossa on sielu”, mutta sellaista on vaikea löytää. Turvasatamaksi ei jää ostoskeskus, vaikka sen tuotteet ja valo miellyttävät teoksen puhujaa – siellä kun kaiken voi vain ostaa. Hyvän kodin vaara taas on sen lupaus onnesta, rakennelma sekin.

”Kokoonnuttaessa yhteen moni haluaisi vain itkeä.”

Systeemien vankila

Rikalan ajankuvaukseen liittyy kipua ja voimattomuuden tunnetta. Unelmointi tarjoutuu selviytymiskeinona arjen keskellä – kello taas näyttäytyy vain outona ihmisen keksintönä, jonka mekaniikkaa ajattelija ei ymmärrä, saati tarvitse. Täyttymättömän ajan haikailu paljastaa kivun liittyvän enemmän merkityksettömyyden kokemukseen elämästä kuin vaikkapa kritiikkiin länsimaista aikakäsitystä kohtaan. Elon myötä ihmisen yksinäisyys ei hellitä, mutta sen merkit näkyvät vähemmän: ”Nuorilla se näkyy paljaana. Aikuiset kierrättävät sen systeemiensä kautta.”

Teokselle tärkeä maiseman käsite liittyy vahvasti pukeutumiseen – maisemaan ja maailmaan sopeutumiseen ulkoisten olosuhteiden kautta: ”Mukautuminen seutuun jonka läpi kulkee / on pukeutumista vaatteisiin jotka asettuvat / maisemaan.” Pukeutumisen symbolinen arvo liittyy näyttäytymiseen ja mukautumiseen, toisaalta normaaliuden tavoitteluun. Myös taiteen kautta näyttäytyminen on osa konseptia: ”Kirjoittaminen on pukeutumista, tapa olla esteettinen.” Sopeutumattomuuden kokemus on ihmisessä syvällä, eikä mikään tahdo istua ympäröivään yhteiskuntaan.

Ihminen laitoksessa ja luonnossa

Luonnon puhdasta ja autenttista tilaa eläinten ja maisemien kautta ihannoivassa teoksessa nyky-yhteiskunta näyttäytyy areenoineen ihmistä rajoittavana ja aivopesevänä. Tätä symboloi internet, joka vertautuu laitokseen. Ihminen tyhmenee yhdessä ja joukkoälyksi muuttunut tietoisuus sammuu, kun media levittelee katastrofin sattuessa ”lohdutuksen telttaa”, jonka suojissa lämmitellä.

Täyttymättömän ajan haikailu paljastaa kivun liittyvän merkityksettömyyden kokemukseen elämästä.

Näin uusi sukupolvi katselee netistä maailmanlopun kuvia ja kokee keinotekoista yhteishenkeä lopun nuotion äärellä, katsomatta sen kauemmas kuin muutkaan – shokkiotsikoihin, muttei niiden lävitse. Nykyajan hektisyyteen ja informaatiotulvaan myös hukkuu, ja tunnelma pönkittää yksinäisyyden kokemusta, vaikka sen tarkoitus on päästää lähelle: ”Jos huutaisin, järjestelmissä ihmisten kuka kuulee?”

”Internetin laitostava vaikutus. Kun kyky / kanssakäymiseen hoitosuhdetta muistuttavien / suhteiden ulkopuolella katoaa.”

Sukellus syvemmälle maisemaan käy luonnon äärien kautta, aina avaruuteen asti. Ihmiselle lisää kuvitteellista vapautta maalaa ajatusleikki siitä, kuinka hän saisi olla mukana itseään isommassa oravanpyörässä: ”Aurinko laskee, ja sen tilalle hinataan köysillä / mustaa palloa.” Sykli ahdistavan lineaarin tilalle löytyy luonnosta, auringon ja kuun vuorottelusta lepo kaiken keinotekoisuuteen.

Luonto myös muistuttaa ihmistä siitä, kuka on vahvin, ja tavallaan ihminen pitää siitä: ”Meitä luonnon voittaneita tyydyttää oudosti nähdä / ihmiskätten töiden hajoavan tulvaveteen.” Pienuus ylemmän ja äärettömän äärellä saa aikaan ainakin kauan kaivatun yhteyden kokemuksen muihin ihmisiin, kun puhuja tikahtuu yöhön tähtien alla ja tuntee samalla olevansa ystävien, eikä vain ihmisten seurassa.

Ihmisen pienuus – yritys olla oikein ja oikeassa tai minkään herra – näyttäytyy liian suurissa luuloissa itsestä. Aikaa ei voi hallita, eikä sen kulumista – edes ihmisten keksinnöt eivät ole enää kontrollissamme. Suurempi voima, Jumala tai muu, taas on ”[n]iin herra ettei ymmärrä olevansa herra.” Rikalan lyriikka kurottaa maailmaan ihmisten systeemien ja rakennelmien takana, havaiten ne virheellisiksi ja tajunnalle riittämättömiksi matkan varrella – ja tarjoten näkymää avarampaan maisemaan kuin se, mitä usein jäämme tuijottamaan arkisten ajatustemme vallassa.