Se tapahtui meille esittelee perusteellisesti inkerinsuomalaisten vaikenemisen ja syrjinnän historiaa, vaikka välillä henkilökohtainen ote vie fokusta aiheesta sivuun. Lea ja Santeri Pakkasen palkittu kirja saa kiitosta kriitikko Ville Ropposelta.

Inkerinsuomalaisten kohtalosta Neuvostoliitossa on viime vuosina alettu puhua. Voisi sanoa, että lopultakin: suomettumisen vuosien perintönä inkeriläiset pitkään lähes unohdettiin. Tähän saumaan rysähtää Lea ja Santeri Pakkasen tietoteos Se tapahtui meille (2020).

Toimittajataustaisten Pakkasten teos tuo ansiokkaasti esiin inkerinsuomalaisten historiaa. Historian Ystäväin Liitto palkitsikin kirjan vuoden 2020 historiateoksena. Tietokirjana teos kuitenkin rimpuilee aineiston erilaisuuden kourissa: inkeriläisten historian lisäksi on Pakkasten sukuhistoriaa ja kirjoittajien päiväkirjamaisia muisteluksia sekä matkakuvausta nyky-Venäjällä. Pakkaset jäljittävät sukulaistensa kohtaloita ja omaa menneisyyttään Siperiassa, Inkerinmaalla ja Karjalassa. Lopuksi ruoditaan inkeriläisten paluumuuttoa Suomeen.

Nykyään inkeriläisiä asuu Suomessa 50 000–70 000 – kyse on merkittävästä vähemmistöstä.

Se tapahtui meille on perusteellinen, mutta monenkarvaisen aineiston asettelu tuo mukaan epätasaisuutta. Henkilökohtainen ote luo kirjaan inhimillistä väreilyä mutta välillä hieman turhan tuntuisiakin juttuja. Inkeriläisiä käsitellään usealta kantilta, ja silti teos olisi hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta. Toistoa olisi voinut karsia ja päiväkirjamaisia osuuksia tiivistää. Historiallisissa yksityiskohdissakin on hiukan epätarkkuutta. Nämä ovat pieniä moitteita.

Teoksen kirjoittajat ovat muutenkin nostaneet aihetta. Alkuvuodesta 2020 Kansallismuseossa oli Pakkasten ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen inkeriläisistä kertova näyttely. Opuksen ajankohtaisuutta lisää se, että parhaillaan on käynnissä Valtioneuvoston kanslian tilaama historiahanke suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa.

Neuvostoliitto oli vuosikymmeniä suomalaisille joko vihollinen tai ihailun kohde. Inkeriläisistä ei voinut puhua leimautumatta taantumukselliseksi nationalistiksi. Totuutta itänaapurista ei haluttu tietää, joskus ei haluta vieläkään. Inkeriläisiä paluumuuttajia ”ryssiteltiin” pitkään, ja yhä valtaosa suomalaisista tuntee heidät ja heidän kohtalonsa huonosti. Erityisesti Stalinin aikana tuo kohtalo oli karu. Neuvostoliiton sorretuista vähemmistöistä ehkä vain Krimin tataareja on viskelty traagisemmin.

Pakkasten teos muistuttaa paitsi suomettuneen Suomen sananvapauden rajoituksista myös nykyisestä suomalaisesta rasismista.

Sorrettujen perässä Siperiassa

Kirjassa seurataan sekä Lean isän Pakkasten suvun että äidin suvun Kallosten kohtaloita. Stalinin vainoissa monet sukulaiset ammuttiin tai karkotettiin Siperiaan. Teokseen on tuotu sen tekemisen kuvausta. Tämän kautta punnitaan eri lähteitä ja suvun menneisyyttä. Sukuhistorian jäljitys oli pitkä ja värikäskin prosessi.

Entä miten inkeriläiset päätyivät Venäjälle? Kaikki pohjaa Venäjän ja Ruotsin 1600-luvun sotiin, joiden autioittamalle alueelle muutti suomalaisia Savosta ja Karjalasta. Venäjän valloitettua seudun 1700-luvun alussa inkeriläiset sopeutuivat tsaarin valtakuntaan.

Vallankumouksen 1917 ja bolševikkien valtaannousun jälkeen tilanne muuttui. Talonpoikaiset inkeriläiset karsastivat kommunistivaltaa. 1920-luvulla asiat vielä jotenkin sujuivat, mutta 1930-luvun kollektivoinnin myötä neuvostovalta iski Inkeriin: 18 000 ihmistä karkotettiin. Jatkoa seurasi. Suomalaisia alettiin karkottaa rajavyöhykkeeltä 1935, ja suuri terrori 1936-1938 kiehautti raivon. Kuten monia muitakin kansoja Neuvostoliitossa suomalaisia vainottiin etnisin perustein: teloitettiin, paiskottiin leireille ja karkotukseen.

Kuvaukset retkistä Pakkasten sukulaisten jäljille Venäjän pohjolaan ja Siperiaan tuovat teokseen matkakirjan sykettä: kyllä niistä nykyvenäläisen meiningin ja Venäjän syrjäseutujen miljöön tunnistaa.

Lean äidinäiti Katri karkotettiin Jakutian Tiksiin, Jäämeren rannalle, työskentelemään kalastuskartellissa. Paikan päältä nykypäivän Tiksistä löytyvät paikallisen perustama museo karkotetuille ja karkotettujen kalmisto muistomerkkeineen. Ikiroudassa vainajat ovat säilyneet vuosikymmeniä, ja maan liikkuessa he pullahtavat groteskisti esiin. Museon kortistosta löytyy tietoja Katri-mummon siskoista ja lopulta myös maininta itse Katrista.

Lean äidinisän Tuovin perässä mennään arktiseen Norilskiin. Tuovi riutui siellä sodan jälkeen leirituomion ja työskenteli sitten nikkelikaivosten kaupungissa. Lean äiti on syntynyt Norilskissa 1950-luvulla. Pakkasten saapuessa Norilskin toukuussa riehuu lumimyrsky. Matkojen vaikuttavin hetki koetaan Šmidtina-vuorella: Norilskin Golgatan rinteellä sojottaa muistomerkki leireillä menehtyneille.

Mutta Pakkasten sukulaiset selvisivät läpi ankarien aikojen.

Kertomuksia sota-ajasta perestroikaan

Inkeriläisten historia sivuaa jatkosodan Suomea. Tuolloin saksalaisten miehittämältä alueelta evakuoitiin 63 000 inkeriläistä Suomeen. Tuhannet inkeriläismiehet palvelivat Suomen armeijassa.

Kun Neuvostoliitto sodan jälkeen vaati, Suomi luovutti kavalasti inkeriläiset takaisin, joskin pieni osa jäi Suomeen tai pääsi pakoon ulkomaille. Neuvostoliitossa varsinkin Suomen puolella taistelleet päätyivät usein Gulagiin.

Monien muiden Stalinin pakkosiirtämien vähemmistöjen tapaan inkeriläiset saivat vasta 1950-luvulla palata kotiseudulleen. Inkerinmaa oli venäläistynyt. Monet inkeriläiset muuttivatkin Karjalaan, niin myös Pakkasten vanhemmat.

Santeri kirjoittaa nuoruudestaan Karjalassa. Sitä leimasivat pioneerijärjestö ja Komsomol, perheen suomalaisuus ja kuunnellut suomalaiset radiolähetykset, yliopistoajat Petroskoissa ja KGB:n kyttäys. Santeri kertoo avioitumisestaan, työ- ja perhe-elämästä, sensuurista, 1980-luvun Karjalasta ja perestroikasta, matkoista Suomeen. Mukana on paljon kiinnostavaakin, mutta esimerkiksi jutut avioliiton rakoilusta ja uusista naissuhteista tuntuvat epäolennaisilta.

Kuvaukset retkistä Pakkasten sukulaisten jäljille Venäjän pohjolaan ja Siperiaan tuovat teokseen matkakirjan sykettä.

Paluumuuttajien kimurantti tie

Inkeriläisten paluumuutto alkaa vuonna 1990, kun Suomi suostuu ottamaan vastaan Neuvostoliiton suomalaisia paluumuuttajina. Santeri uskoo myös KGB:n vaikuttaneen asiaan: hankalasta vähemmistöstä haluttiin eroon.

Lopuksi Lea luotaa paluumuuttoa. Hän analysoi 1990-luvun suomalaista lehtikirjoittelua, jossa inkeriläiset leimattiin ”elintasopakolaisiksi” tai milloin miksikin. Koulussa Lea ja tämän sisar saivat kantaa ”ryssänleimaa”, ellei haukuttu ”venäläiseksi huoraksi”. Osa inkeriläisistä nuorista syrjäytyi Suomessa. Lea selvisi, varmasti osin sen takia, että hän oli perheestä, jossa suomen kieltä osattiin ennestään. Valtaosa paluumuuttajista oli unohtanut kielensä ja joutui opettelemaan suomen.

Suomalaisetkaan eivät olleet valmistautuneita inkeriläisten tuloon. Paluumuuttajien odotettiin olevan Stalinin vainoista kolhuitta selvinneitä kalevalaisia runonlaulajia, mutta samalla muistuttavan nykysuomalaisia.

Neuvostoliitossa inkeriläisten oli usein pakko vaieta taustastaan. On ikävää, että vaikeneminen kertautui Suomessa, kun inkeriläiset pelkäsivät ennakkoluuloista kohtelua. Pakkasten teos muistuttaa paitsi suomettuneen Suomen sananvapauden rajoituksista myös nykyisestä suomalaisesta rasismista.

Kaiken kaikkiaan Se tapahtui meille on kiehtova kirja. Toivoisin sitä luettavan erityisesti Suomen kouluissa, joiden opetusohjelmassa inkeriläisistä ei käsittääkseni vieläkään kerrota paljon mitään. Tulisi viimein käsittää, että Neuvostoliiton suomalaisten kokemukset ovat yhteistä historiaamme. Ne todellakin tapahtuivat ikään kuin meille kaikille.

Jaa artikkeli:

 

Ville Ropponen

Kirjoittaja on kriitikko, tietokirjailija ja esseisti, joka on teoksissaan usein käsitellyt entisen Neuvostoliiton alueita ja niiden historiaa sekä suomensukuisia kansoja.