Mitä puut tekevät elokuussa?

Onko maapallon sisällä toinen maailma? Voiko aikaa säilöä museoon? Pitäisikö maailman lapsilaumaa hieman harventaa? Mikä on loppujen lopuksi hyvin erikoista ja mikä ei? Leena Krohnin tarinakokoelmassa ”Mitä puut tekevät elokuussa – Seitsemän tarinaa keskenkasvuisille” kysymyksiä on niin paljon, että kanteen on varmuuden vuoksi painettu kysymysmerkki, ja tarinat on luokiteltu takakannessa filosofisiksi pienkertomuksiksi.

Kokoelman tarinat alkavat siitä, missä etäiset ja oudot todellisuudet pääsevät sekoittumaan. Pensaan juurien alta löytyy vihertävä, valoa sietämätön lapsi. Rannan kaislikossa seisoo poika, joka on kadonnut melkein sata vuotta sitten. Eräs tyttö nousee onnesta lentoon ja poika ei omista varjoa tai peilikuvaa. Jossain on nähty asiaankuulumattomia, outoja eläimiä. Mitä sitten tapahtuu?

Kysymykset sen kummemmin kuin vastauksetkaan eivät ole järisyttävän uusia, mutta parhaimmillaan tarinat onnistuvat kutomaan taikaverkon, joka on vahva, keskittynyt ja maaginen. Jokaiseen lauseeseen on kirjoitettu enemmän kuin yksi lause, kaikki on yhtä aikaa lähellä ja kaukana, todellisena ja vain kuiskattuna vihjeenä tai unena.

Nimikertomus Mitä puut tekevät elokuussa kertoo hullusta apteekkarista, joka kasvattaa sademetsän kasveja lumen ja jään keskellä. Ohikulkeva poikajoukko tappaa kukat, koska ei tiedä, että niillä on jokaisella nimi, kasvot, persoona ja tahto. Tarina on opettavainen ja kantaaottava: hulluuden ja viisauden rajat ovat häilyvät, eikä kukan ja ihmisen rakastamisella ole paljonkaan eroa.

Kertomus Päivien museot puolestaan esittelee aikaa säilövän liikemiehen Rainer Ryysän: ikääntyvä mies ei pysty hyväksymään oman aikansa rajallisuutta, vaan haluaa arkistoida jokaisen elämänsä hetken. Tuloksena on tyhjä, museoksi muutettu aavekaupunki, josta kaikki elävät ovat jo aikaa sitten lähteneet. Jäljelle on jäänyt enää itse herra Ryysä, joka keinuttelee hiljaa lapsuudenaikaista kehtoaan, omaa lapsenitkuaan kuulostellen.

Leena Krohnin kieli on kaunista ja lyyristä, sananvalinnat parhaimmillaan kuin pieniä runoja. Krohnin aikuisille kirjoittamia tekstejä lukenut voi kuitenkin jäädä Seitsemää tarinaa lukiessaan mietteliääksi: miksi keskenkasvuisille – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankin – on kirjoitettava yksinkertaisesti, paikoitellen jopa hieman aliarvioivasti? Miksi tekstiin on pantava tekonokkelia tekoyllätyksiä, jos kyseessä on keskenkasvuinen lukijakunta? Milloin ihminen muka ei enää ole keskenkasvuinen?

Krohn on itse myös kuvittanut kirjan digitaalisilla tietokonekuvilla. Kuvat tukevat tarinoiden unenomaista, venytettyä tunnelmaa, mutta ovat samalla valmiskuvamaisen kömpelöitä ja hengettömiä.

Jokainen tarina on kuitenkin kuin pieni arvoitus. Krohn kirjoittaa ja jättää jälkeensä kysymysmerkkejä: osan lukija huomaa, osa menee ohitse. Osaan joku vastaa, osaan ei kukaan.