Omavaltaista menettelyä
Lena Andersson
Siltala 2014
214s.
Kääntäjä(t): Sanna Manninen
Toivossa on huono elää
August-palkinnon saaneen Omavaltaista menettelyä (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek) -romaanin päähenkilö Ester Nilsson on 31-vuotias läheisriippuvainen runoilija ja esseisti, jonka elämä suistuu raiteiltaan hänen rakastuttuaan taiteilija Hugo Raskiin. ”Mies tarttui kankaaseen sormillaan ja kääntyi ikkunaan, eikä Ester ollut koskaan nähnyt kenenkään koskettavan mitään esinettä niin aistillisesti.”
Tarinan alussa Ester elättelee toiveita perhetuttavuudesta ja yhteisistä päivällisistä, joilla keskusteltaisiin suuria ja kehityttäisiin puhumalla. ”Mikään ei muuttuisi, elämä vain rikastuisi.” Toisin kuitenkin käy, ja varsin pian avopuoliso Per saa jäädä ja Ester muuttaa väliaikaisesti äitinsä luo ennen oman vuokra-asunnon saamista.
Avustajat ja ystävätärkuoro
Suhde Hugoon alkaa työasioissa ja tämän töiden ehdoilla se myös etenee, sillä Hugo tekee töitä yötä myöten. Hänen työnsä luonteeseen kuuluvat ympärillä parveilevat ihmiset. Näitä ovat esimerkiksi avustajat, kuten Jugoslaviassa syntynyt Dragan Dragovic. Hän antaa ylimielisen ja välinpitämättömän vaikutelman itsestään ja vaikuttaa toisinaan olevan mustasukkainen Hugosta.
Hän ei silti pysty kieltämään Esterin älykkyyttä. Romaanin lopussa Dragan ”oli näyttänyt vastahakoisen kiinnostuneelta Esterin lausuessa kriittisiä kommenttejaan [Hugosta kertovasta dokumenttielokuvasta]. Ester oli nähnyt, että Dragan oli samaa mieltä.”
Toinen läheinen työtoveri on Eva-Stina. Hän tulee tarinan aikana esiin vain hetkittäin, mutta heti romaanin alussa lukija saa vihjeen siitä, ettei hän ole tapahtumien kannalta yhdentekevä. ”Yksi avustajista katsoi Esteriä karsaasti, nuori nainen jolla oli pörröiset hiukset ja huomiota herättävät silmälasit, mutta luultavasti Ester tulkitsi väärin, eihän ollut mitään syytä.”
Esterin ystäviä ei mainita nimeltä, mutta heistä puhutaan kollektiivisesti ystävätärkuorona, joka matkan varrella antaa neuvojaan ja lausuu mielipiteitään.
Puhumatta paras?
Ester on sitä mieltä, että hänen avosuhteensa kaatui puhumattomuuteen. Sama salamyhkäisyyden verho vaivaa alusta saakka myös hänen suhdettaan Hugoon. Joka toinen viikonloppu Hugo matkustaa junalla pois. Omien sanojensa mukaan hän käy Boråsissa katsomassa äitiään. Jotakin kätkettyä tähän säännölliseen matkustamiseen kuitenkin Esterin mielestä liittyy.
Myöhemmin paljastuukin, että Hugo käy tapaamassa lukiossa historiaa ja yhteiskuntaoppia opettavaa naista, jonka hän on tuntenut vuosikymmeniä. Vaikka Ester tietää, ettei hän ole Hugon ainoa nainen, tällä ei ole mitään vaikutusta hänen tunteidensa ja haaveidensa intensiivisyyteen.
Ester huomaa jo varhain myös sen, ettei Hugo osoita häntä kohtaan ”uteliaisuutta” tai ”anteliaisuutta”, mutta hän ei anna tämänkään ”vaikuttaa hartauteensa”. ”Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.”
Autuus vaihtuu kuitenkin pikku hiljaa ahdistukseksi. Parin tuttavuus alkoi kesällä, ja ensimmäisenä jouluna alkaa kierre, joka on tehdä Esterin hulluksi. Hugo matkustaa koko joulun ja uudenvuoden pyhiksi pois. Ester lähettää tekstiviestin, johon ei saa vastausta. Tämä sähköposti- ja tekstiviestirumba on tästä lähtien jatkuvasti vaanimassa. Jos vastausta ei tule, Esterin koko elämä menee sekaisin. Jos vastaus kuitenkin vaikka pitkänkin ajan päästä tulee, ahdistus on saman tien pois pyyhkäisty.
Syvenevä yksinäisyys ja itsenäisyyden ituja
Rakasteluakin Ester joutuu mielestään odottamaan liian kauan. Kun Hugo on ensimmäisellä vierailulla Esterin asunnolla, tämä vihdoin tapahtuu. Yhdynnän jälkeinen aamukeskustelu tuo viimein esille myös kiukun ja ärtymyksen, joita Ester on tähän asti pantannut. Toki hän saman tien myös katuu sanojaan.
”– Soitellaan, Hugo sanoi varovasti.
– Jos sinusta tuntuu siltä. Ei muuten.
– Tai jos sinusta tuntuu siltä.
– Ei, ikävä kyllä se ei mene niin. Me soittelemme, jos sinusta tuntuu siltä.
Hugo antoi nopean ja hermostuneen suukon ja ryntäsi ulos.”
Fyysisen kohtaamisen jälkeen molemmat osoittavat aktiivisuutta suhteen hoitamisessa. Silti yhä edetään Hugon ehdoilla. Tästä on esimerkkinä kerta, jolloin pari on sopinut tapaavansa. Ester odottaa sovittua tapaamista kotona viidestä lähtien. ”Puolilta öin Hugo soitti.–– Ester oli pessyt hampaat, käynyt suihkussa, pukenut puhtaat vaatteet ja ehtinyt kiroilla itsekseen ja manata Hugoa. Nyt hän säntäsi matkaan ja juoksi bussille.”
Lopulta olo on vahva ja katarttinen.
Loppujen lopuksi rakasteleminen vain syventää Esterin yksinäisyyttä. Vajaan viikon aikana pari rakastelee kolmesti, mihin rakastelut jäävätkin, koska ”jokin oli koko ajan pielessä”. Tämä on kirjan intensiivisin jakso ja kuvaa suhdetta riipaisevimmin. Hugo tekee viimein Esterillekin selväksi sen, minkä muut ovat tienneet jo kauan, eli että hän on hakenut suhteesta pelkkää intohimoa.
”Eikä intohimon kanssa lähdetä pitkälle kesälomamatkalle tai eletä vuosikausia yhdessä”, kuten Ester on ajatellut.
Kun kaikkia miellyttämään pyrkivä Hugo on saanut suoraan sanottua, mistä suhteessa on kysymys, Ester saa sen verran puhtia ja etäisyyttä, että varaa itselleen matkan Pariisiin. Ei hän itseään pääse pakoon sielläkään, mutta ainakin tämä on jonkinlainen hentoinen yritys elää omaa elämää.
”Hetkittäin hän nautti elämästä ja tunsi olevansa itsenäinen olento joka ei tarvinnut symbioosia. –– Kerran hän lankesi kiusaukseen ja lähetti tekstiviestin. –– Vastausta ei kuulunut, joten riippumattomuuden viimeisetkin rippeet murenivat, ja loppuviikko sujui huonommin.”
Vähä vähältä Ester kokoaa itseään ja pystyy sanallistamaan, mistä kaikessa on ollut kysymys. Hugosta tulee Esterin mielessä enemmän ja enemmän ihminen palvotun kuvan sijaan. Toipuminen etenee aaltoliikkeenä. Kuluu kuukausia, kunnes Hugo ottaa yhteyttä.
”Hugon paluu Esterin elämään teki hetkessä tyhjäksi kuukausien toipumisen. –– Kaikki yltyi, kaikki tuli takaisin. Ruumiin uumenissa levännyt voima nousi vahingoittumattomana ja alkoi jälleen hallita. Tunnit olivat taas pitkiä ja täynnä kaipuuta, ja kaikki muu kuin kontakti oli samantekevää, eli lähes kaikki oli samantekevää, sillä yhteydenpito oli sekä niukkaa että satunnaista.”
Lopussa tapahtuu jotakin, joka vihdoin vapauttaa turhasta toivosta. ”Kärsimys syveni ja tiivistyi, mutta se oli entistä puhtaampaa ja selkeämpää.”
Lena Andersson on kirjoittanut rehellisyydessään rohkean kasvutarinan, joka on monella tavalla viisas ja selvänäköinen. Lukija saadaan jälleen kerran hämmästymään, ehkä ärsyyntymään ja pettymäänkin siitä, kuinka tavallisesta ja kliseisestä tarinasta hänen ainutkertaiseksi luulemassaan onkaan kysymys. Ja sitten kuitenkin lopulta olo on vahva ja katarttinen. Aina rakkaus on myös ainutlaatuista.