Auringon tanssi, pimeän pidot

Pääsiäiskertomus – tuttu tarina jokaiselle, joka tietää edes perusasiat kristinuskosta. Ja useimmat suomalaisethan tietävät, sikäli kun enemmistö meistä on lapsena istunut koulun uskontotunnilla ja teininä rippikoulussa. Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, syö viimeisen ehtoollisen opetuslasten kanssa, joutuu vangituksi oman opetuslapsensa Juudaksen kavaltamana, tuomitaan raivoavan väkijoukon tahdosta, kuolee julmasti ristille naulittuna ja nousee kolmantena päivänä kuolleista. Joku ehkä muistaa senkin, että kristinuskon ydinsanoman mukaan tämä kidutuskuolema oli uhri koko maailman syntien puolesta – ”jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”, kuten pienoisevankeliumi kuuluu.

Enwald ja Karppanen löytävät yllättäviäkin yhteyksiä erilaisten kulttuurihistoriallisten ilmiöiden välillä. Lopputulos on erittäin nautittava.

Ei tarvitse tunnustaa kristinuskoa kyetäkseen näkemään pääsiäiskertomuksen symbolisen, mytologisen voimakkuuden. Se kantaa mukanaan lukuisia universaaleja ns. elämän perimmäisiä kysymyksiä, alkaen kärsimyksen ja kuoleman merkityksestä sekä yksilön ja suuremman kokonaisuuden suhteesta. Näitä teemoja ovat myös useat suomalaiset kirjailijat hyödyntäneet tuotannossaan – joko eksplisiittisesti kristilliseen pääsiäiskertomukseen viitaten tai hienovaraisemmin sitä varioiden.

Tähän aiheeseen on nyt tarttunut pitkän linjan kirjallisuudentutkija Liisa Enwald yhdessä kollegansa Esko Karppasen kanssa. Esseeteoksessa Auringon tanssi, pimeän pidot tutkijakaksikko analysoi pääsiäisen ja yleensäkin kevään tematiikkaa muun muassa Eino Leinon, Juha Mannerkorven, Helvi Juvosen ja Rauha Kejosen runoissa sekä suomalaisissa/suomeksi käännetyissä pääsiäisvirsissä. Mistään tiukan akateemisesta tutkimuksesta ei näissä teksteissä ole kyse. Ne ovat nimenomaan esseitä sanan parhaan perinteen mukaisesti: polveilevia, laajaa lukeneisuutta ja syvää taiteenrakkautta esitteleviä, paikoin tajunnanvirranomaisia ”pohtielmia” (kuten essee-sanan suomennokseksi on esitetty). Kuten hyvään taide- ja kulttuuri-esseeseen kuuluu, Enwald ja Karppanen löytävät yllättäviäkin yhteyksiä erilaisten taideteosten sekä kulttuurihistoriallisten ilmiöiden välillä ja koukkaavat paikoin henkilökohtaisiin muistoihinsa. Lopputulos on erittäin nautittava, ei vähiten älyllisesti.

Pimeydestä valoon, kuolemasta elämään

Kuten Auringon tanssi, pimeän pidot -teoksen takakannessakin todetaan, myytti kuolevasta/manalaan laskeutuvasta ja sen jälkeen uudelleen syntyvästä/taivaaseen nousevasta jumalasta tunnetaan lukuisissa kristinuskoa vanhemmissa kulttuureissa. Sumerilaisilla oli Dumuz, egyptiläisillä Osiris, muinaisilla suomalaisilla taas karhukulttinsa kallohonkineen. Ilmeisin selitys myytin yleisyydelle on tietenkin vuodenaikojen vaihtelu: vuodesta toiseen pimeys ja kylmyys laskeutuvat maailman ylle, vain väistyäkseen taas valon tieltä. Kaikkialla luonnossa syntymä ja kuolema, kasvu ja rappio, vuorottelevat ja täydentävät toisiaan.

Nykykulttuurissa kärsimys on medikalisoitu, jopa häivytetty, ja traagisuus sitä kautta trivialisoitu.

Tehokkaasti Auringon tanssi, pimeän pidot alkaa kärsimystä ja vanhaa theodikeia-ongelmaa (jos Jumala on kaikkivoipa, miksi hän sallii pahuuden ja kärsimyksen?) pohtivalla esseellä. Liisa Enwald käsittelee siinä Rauha Kejosen proosateosta Jumalaa tapaamassa ja runokokoelmaa Jos näkisi sen hiljaisuuden, ja niissä kärsimyksen väistämättömyyden tematiikkaa. Toisin sanoen kiirastorstain ja pitkäperjantain tunnelmia; sillä juuri kärsimällä Jeesus voitti perisynnin, juuri kuolemalla kuoleman, vaikka rukoilikin Getsemanen puistossa vapautusta kohtalostaan ja huusi ristillä miksi Jumala oli hänet hylännyt. Kulttuurikriittisesti Enwald pistelee samalla nykykulttuuria, jossa kärsimys ja ahdistus on medikalisoitu, jopa häivytetty kokonaan, ja traagisuus sitä kautta trivialisoitu.

”Kristillisen pääsiäisen edellä on kauhua, pimeyttä, epätoivoa ja -uskoa, pettämistä. [ – – ] Ylösnousemusta ei ole ilman kuolemaa, riemua ei ilman tragediaa. Traagista emme saa paeta – emmekä passiota, sanan kaikissa mielissä.
”Pitääkö hänen siis itkeä? / Pitää.” Jumala ei kaikkivaltiudessaan auta naapuripöydän itkijää. Tältä näyttää Olgasta, hänen ihmiskumppanistaan. Itse Olga ei saa kyllikseen itkevien kasvojen katselusta. Jossain syvällä hän siis tietää Jumalan vastauksen, ja syyn olla puuttumatta itkemiseen.”(s. 15)

Kokoelmassa terävimmin pääsiäiskertomuksen (ja muutaman muunkin kristillisen kertomuksen) symbolisia yhteyksiä luonnonilmiöihin analysoi Esko Karppanen esseessään ”Kylvötöissä, elopelloilla – pääsiäisateria ja puutarhuri”, jonka keskiössä on Juha Mannerkorven runojen kristillinen eksistentialismi sekä ehtoollisaihe virsilyriikassa. Erityisesti analyysi Mannerkorven runosta ”Heinäseipäät” nostattaa kylmät väreet selkäpiihin. ”Kaikki heinäseipäässä on kuollutta. [ –  ] Yökaste saa itkun merkityksen. Nurmi itkee kesken kuolleita kukkia, jotka on ripustettu heinäseipääseen kuin ristille” (s. 115–116). Tämä toimikoon myös erinomaisena esimerkkinä Karppasen ja Enwaldin tavasta käsitellä luontosymboliikkaa.

Irrallinen jatko pääsiäiselle

Kahteen osioon jaetun esseeteoksen ensimmäinen osa pitää muutenkin sisällään sen verran syvällistä ja muutenkin syvissä vesissä uiskentelevaa pohdintaa kärsimyksestä, kuolemasta ja poikkeusyksilön tragiikasta kuuden hyvin rakennetun tekstin voimin, että siihen verrattuna toinen, lyhempi, enemmänkin kevättä kuin pääsiäistä käsittelevä osa vaikuttaa lähes tarpeettomalta liitteeltä. On kuin Enwald ja Karppanen eivät olisi tienneet, mihin muuallekaan laittaisivat pari irtonaista kevätesseetä.

Nuokaan tekstit eivät ole toki millään muotoa huonoja. Enwaldin ”Laulu on linnun pesä” on mielenkiintoinen katsaus lintujen rooliin kristillisissä teksteissä ja suomalaisessa lyriikassa: hänen analysoimansa tekstit ulottuvat Raamatun lintuvertauksista Martti Lutherin virsiin, ja Runebergistä ja Topeliuksesta Heikki Klemetin lastenlauluun ”Metsän laulajaiset”. Enwaldin esseistintaidoista kertoo jo jotain se, että nämä esimerkit kuulostavat sattumanvaraisilta, mutta hän onnistuu nivomaan niistä täysin koherentin kokonaisuuden. Karppanen taas analysoi ”Kauhea, hurmaava kevät” -esseessään kevään merkitystä vakuuttavalle nipulle suomalaisia 1900-luvun klassikkorunoilijoita: on Leino, Vala, Hellaakoski, Sarkia, Koskenniemi, Viljanen. Kevät on uudestisyntymisen vuodenaika, ja uudestisyntyminen voi olla tuskallista siinä missä lähes orgastisen riemullista.

Uudestisyntyminen voi olla tuskallista siinä missä lähes orgastisen riemullista.

Ainoa essee, jonka päätymistä kirjaan aidosti ihmettelen, on Karppasen ”Hyvää pääsiäistä!” Jos muita esseitä luonnehtii assosiaatiomainen ja polveileva tapa tulkita kirjallisia motiiveja, tästä esseestä puuttuu kirjallisuuden pohtiminen lähes kokonaan. Sen sijaan Karppanen käy läpi pääsiäisen yleistä symboliikkaa, muutakin kuin suoraan raamatullista – aina pääsiäiskorttien kuvastosta ja perinteisistä pääsiäisruoista lähtien.

”Jäniksestä on tullut uudistumisen, kevään ja luonnon ylösnousemuksen symboli, koska jänis vaihtaa väriään keväällä. Nämä jänöt ovat vielä talvijäniksiä. Lunta on paksut nietokset, mutta joki on jo sula. Jänöt istuvat sillankaiteella onkimassa. Ja mitä, he ovat tehneet onkivavat pajunoksista! Oksissa on kauniit kissat. Ne kissat eivät syö kaloja. Mutta jänikset ilmeisesti valmistavat pääsiäisen alla kala-ateriaa. Hekin siis paastoavat liharuoista.” (s. 162)

Tämä huvittava, jopa hämmentävä tajunnanvirta olisi saattanut sopia muutoin (hyvällä tavalla) raskaan esseekokoelman loppukevennykseksi. Vasta kolmanneksi viimeisenä sen irrallisuus kuitenkin korostuu entisestään.

Sankareita ja syntipukkeja

Jos pääsiäisen ytimessä onkin universaali kuoleman ja uudelleensyntymisen teema, joka on helppo kytkeä luonnonilmiöihin, sen toinen keskeinen aspekti on kuitenkin selvästi inhimillisempi – ja täten kytkettävissä helpommin historiaan ja filosofiaan. Kyse on sankaruuden vanhasta paradoksista. Jeesus kärsi ja kuoli ihmiskunnan syntien tähden, mutta toisaalta juuri tämän uhrauksen kautta myös hän itse pääsi astumaan taivaaseen ja ikuiseen elämään pois maan tomusta. Kuolema kuitenkin täydellistää sankaruuden, koska juuri siten sankari muuttuu kuolemattomaksi – ikuiseksi, kuolemattomaksi legendaksi. Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti.

Erilaisten sankarien, messiaiden, nerojen ja poikkeusyksilöiden tematiikka kiehtoi Eino Leinoa, ja Karppanen onkin omistanut peräti kaksi esseetä Auringon tanssi -teoksesta lähes yksinomaan Leinon töiden analysointiin. ”Eino Leino ja poliittinen pasifisti-messias” käsittelee Karjalan kuningas -näytelmän päähenkilöä Kristus-hahmona ja eräänlaisena vastahakoisena messias-sankarina. Toisaalta niin myös Jeesus rikkoi häneen kohdistetut odotukset; hän ei Raamatun mukaan vapauttanut juutalaisia Rooman vallasta, vaan ihmiskunnan synnin vallasta. Myös taiteilijanero voi olla omanlaisensa messias, jonka on juotava omat katkerat maljansa, kuten Karppanen toteaa esseessä ”Taiteilija kärsivänä Kristuksena”. Leinon aikaan symbolistit ja uusromantikot uskoivat taiteen voivan toimia uuden ajan uskontona, ja ajatus manalaan laskeutuvasta ja sieltä palaavasta taiteilijasta/runonlaulajasta/maagikosta (perinteisesti yksi ja sama asia) on yllättävän yleinen esikristillisissä mytologioissa – Väinämöisestä ja Orfeuksesta lähtien. Väinämöinen onkin esseessä analysoidun Sota valosta -näytelmän päähenkilö.

”Mutta vaikka taiteilija tietää, että vain taide voi olla ikuista, ei hän itse, niin lähestyvä kuolema aiheuttaa ahdistusta taiteilijassa. Väinämöisen yleisö todistaa taiteen suuresta merkityksestä ja sen laaja-alaisesta tehtävästä: taiteilija on romanttisesti kansansa johtaja ja taide pelastus viholliselta. Väinämöisen taiteellinen tehtävä laajenee poliittisesti, kuten eräissä myyttitapauksessa myös Orfeuksella. [ – – ] Väinämöiselle kirkastuu taiteen ikuisuusluonne ja se, kuinka vähäinen rooli taiteilijalla on: hän on vain välittäjä, joka lahjoittaa murheesta ja tuskasta syntyneen taideteoksen pois – yleisölleen.” (s. 72)

Auringon tanssi, pimeän pidot on modernia myyttikritiikkiä hienoimmillaan: kokonaisvaltainen analyysi taiteesta, kulttuurista ja luonnosta.

Kuten Karppanen niin ikään toteaa, sankarina ja messiaana oleminen sulkee pois niin kutsutun normaalin elämän. Poikkeusyksilön elämä on omistettu sen yläpuolelle nousemiselle, ja itse elämän kieltäminen voi päättyä vain ennenaikaiseen kuolemaan. Sankarin ja kriminaalin raja on aina ollut häilyvä: Jeesuskin teloitetaan rikollisena kansankiihottajana, häpeällisesti ristille naulaamalla. Kristillisessä opissa syntien sovittamisesta ja Jumalan Karitsasta kuuluu ikiaikainen syntipukki-ajattelu. Valittu yksilö kantaa harteillaan koko yhteisön häpeän, kuolee jotta muut voisivat elää, aivan kuin käänteinen versio sankarista. Tämä on myös tragedian (”pukkilaulu”!) ydin: elämää suuremman yksilön on kuoltava, koska hänellä ja hänen ylpeydellään (hybris) ei yksinkertaisesti ole paikkaa maailmassa.

Niin odottamatonta kuin se onkin, Karppanen kykenee kytkemään tämänkin luonnonilmiöihin. ”Siemenen tehtävä on antaa uusi elämä ja kuolla”, hän kiteyttää edellä mainitussa ”Kylvötöissä, elopellolla” -esseessä. Tämä jos mikä osoittaa, että Auringon tanssi, pimeän pidot on modernia myyttikritiikkiä hienoimmillaan: kokonaisvaltainen analyysi taiteesta, kulttuurista, luonnosta ja niiden perimmäisestä yhteenkietoutuneisuudesta symbolien kautta. Samalla se edustaa juuri sellaista kulttuurihistoriallista sivistystä, joka banaalina aikanamme on joutunut ajetuksi yhä ahtaammalle.