Tiede, tieto ja sukupuoli

On hienoa, että olemme viime aikoina saaneet suomeksi useita tiedon, tieteen ja sukupuolen kytköksiä käsitteleviä kirjoja. Vastapaino julkaisi vuonna 2004 Feministinen tietäminen -artikkelikokoelman ja vuotta aiemmin Kirsti Lempiäisen väitöskirjan Sosiologian sukupuoli. Tieteen ja tiedon sukupuolta koskevien kiinnostavien kysymysten äärelle pääsee myös Gaudeamuksen tämän syksyisen Feministisen filosofian ja SKS:n Oma pöytä – naiset historiankirjoittajina Suomessa -teosten avulla.

Tiede, tieto ja sukupuoli -teoksen lähtökohtana on, että sukupuoli ei ole ainoastaan ihmisten eikä etenkään erityisesti naisten ominaisuus, vaan monitahoinen kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, joka jäsentää ihmisten arkista (tiede-)elämää monin tavoin. Kirjan esipuhe ja Liisa Husun artikkeli ”Sukupuolta ja tiedeyhteisöä tutkimassa” toimivatkin erinomaisena johdatuksena kaikkeen siihen, mitä ”sukupuoli” ja erityisesti ”naiseus” voivat tiedemaailmassa tarkoittaa.

Vaikka erivapautta sukupuolesta ei enää tarvitsekaan anoa, voi sukupuoli merkitä naisille edelleen yhtäältä näkymättömyyttä, toisaalta naiseuden korostumista erikoisissa tilanteissa. Kumotuksi tulee sekin väite, että naiset olisivat erityisen uusia tulokkaita tieteen kentillä. Ajatus pätee vain nykyisiin tiedeinstituutioihin, sillä tosiasiassa tiedenaisten historiaa on jäljitetty pyramidien rakentamiseen saakka 4000 vuoden päähän.

Tieteen miesbonukset

Tieteeseen ja sukupuoleen kohdistuvan tutkimuksen voi jakaa neljään eri ryhmään. Perinteisin kiinnostus kohdistuu eri alojen pioneerinaisten uudelleen arviointiin ja näkyväksi tekemiseen. Toisekseen sukupuolta voi tutkia tieteen organisaatioiden ja kulttuureiden osana: miten esimerkiksi yliopistojen rakenteet ja tieteen kuva julkisuudessa ovat sukupuolistuneet. Tieteen sisältöihin keskittyvä tutkimus puolestaan kysyy, miten alan miesvaltaisuus on vaikuttanut siihen, mitä tutkitaan, miten tutkitaan ja mitä jätetään tutkimatta. Neljäs lähtökohta tähtää tiedon normatiivisten määrittelyjen purkamiseen kyseenalaistamalla esimerkiksi tieteen perinteisiä käsityksiä rationaalisuudesta, objektiivisuudesta ja etiikasta.

Tieteen sukupuolistuminen on ollut kasvavan kansainvälisen kiinnostuksen kohteena 1990-luvulta lähtien. Kiinnostavia tuloksia saatiin aikaan esimerkiksi Ruotsissa, missä selvisi, että arvioinneissa tieteen ”miesbonus” vastaa noin kahtakymmentä naisen kirjoittamaa tieteellistä julkaisua arvostetuissa tiedelehdissä. Suomi ei vaikuta olevan tiede-elämässä erityinen tasa-arvon mallimaa, saati edelläkävijä. Suomalaisille tiede-elämälle näyttää olevan tyypillistä myöhäinen ja varsin maltillinen kansainvälisten virtausten seurailu, Liisa Husu kirjoittaa. Esimerkistä käy myös sukupuolen ja teknologian tutkimuksen käynnistyminen, joka on Marja Vehviläisen mukaan ollut varsin hidasta useimpiin Länsi-Euroopan maihin verrattuna.

Kallonmittausopit ja naiivi yksinkertaistaminen

Koska ”sukupuoli” nähdään yleensä naisten asiana ja ongelmana, tutkimuksessa on problematisoitu melko vähän tiedeyhteisöjen miehiä miehinä. Tutkijamiehistä valtaosa ei näekään sukupuoltaan millään lailla ongelmana urallaan, kun taas kokeneetkin tiedenaiset kokevat enemmän tai vähemmän piiloista syrjintää urallaan.

Miesten näyttäytyminen sukupuolettomina toimijoina luo tietenkin myös omanlaistaan suojaa – malestream voi hyvin jatkaa entisissä uomissaan. Sukupuolen näkyväksi tekeminen altistaisi maskuliinisuudenkin muodot problematisoinnille, kirjoittaa Jeff Hearn. Erityisen tärkeänä Hearn pitää tieteen homososiaalisuuden ja kulttuurisen ”kloonauksen” eli miesten keskinäisen suosintajärjestelmän näkyväksi tekemistä.

Humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille vaikeinta purtavaa lienee ns. hiiriä ja ihmisiä -tutkimus eli biologiasta ja geeniteorioista innostunut aivotutkimus, jonka voittokulkua olemme saaneet seurata esimerkiksi television lukuisissa tiedeohjelmissa 1990-luvulta lähtien. Markku T. Hyypän artikkeli valaisee mainiosti esimerkiksi kallonmittausoppeja, eläinkokeista tehtyjen päätelmien yleistämistä – ainakin toivotuilta osin – ihmisten käyttäytymisen selittäjiksi sekä aivopuoliskojen sieluttamista 1960-luvulla luovaan vasempaan ja rationaaliseen oikeaan. Hyyppää tuntuu ihmetyttävän se aivotutkimuksen saavutusten naiivi yksinkertaistaminen, johon moni tutkija näyttää ajautuvan.

Antoisia ovat myös Kristiina Rolinin ja Kirsti Lempiäisen artikkelit, joiden avulla pääsee jyvälle vaikeista ja monimutkaisista tietoteoriaan, oppiaineisiin ja sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä. Mitä objektiivisuus tarkoittaa? Onko näkökulmasidonnaisuus väistämätöntä? Voiko erilaisia näkökulmia vain vertailla, osoittamatta paremmuusjärjestystä? Onko alistetusta asemasta tuotettu tieto parempaa kuin hallitseviin asemiin sitoutunut tieto? Mitä tarkoittaa vahva objektiivisuus? Millaista voi olla ”viaton” sukupuoli oppiaineissa?

Tieteen sädekehävaikutus

Niin, keitä ovat sitten tieteen matteukset ja matildat? Tieteentutkimuksessa Matteus-efektillä viitataan Raamatun tunnettuun jakeeseen: ”Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on” (Matt. 13:12). Yksinkertaistaen: tieteelle on ominaista eräänlainen sädekehävaikutus, jonka myötä tunnetut (mies)tutkijat saavat kunniaa, mainetta ja etuja sellaisesta työstä, jota eivät ole tehneet yksin tai täysin yksin. Matilda-ilmiöllä viitataan puolestaan amerikkalaiseen Matilda Cageen, joka kiinnitti jo 1800-luvun lopulla huomionsa naisten järjestelmälliseen sivuuttamiseen ja tunnustuksetta jättämiseen tieteen kentillä.

Eri tieteenaloja samojen kansien sisällä tarkastelevat teokset ovat oivallisia oppaita tieteen eriarvoisuutta tuottavien teorioiden ja käytäntöjen havaitsemiseen – ja tietenkin myös niiden muuttamiseen. Tekijöiden tapaan sopii toivoa, että Tieto, tiede ja sukupuoli tavoittaisi opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien lisäksi myös tiedepolitiikan sekä tiede- ja yliopistohallinnon päättäjät.