Esimerkin voima. Exemplum ja esimerkillisyys antiikin retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin

Yleistajuisia tutkimuksia kirjallisuushistoriasta julkaistaan Suomessa lähinnä vain kotimaisesta kirjallisuudesta. Tästä seuraa pakostakin rajoittuminen pariin sataan viime vuoteen. Seuraukset näkyvät muun muassa suomalaisen kirjallisuuden typerryttävän tyhmänylpeässä ja ihailtavan sitkeässä tietämättömyydessä suunnilleen kaikesta, mitä on kirjoitettu Ovidiuksen ja Balzacin välillä, Raamattua lukuunottamatta. Jokainen uusi populaari teos on siis tervetullut.

Aiemminkin popularisoijana kunnostautunut Liisa Saariluoma on jälleen asialla, monitieteisen Esimerkin voima -kirjan toimittajana ja yhtenä kirjoittajana. Vaikka kirja on muodoltaan ja näöltään akateeminen artikkelikokoelma, se on onnistuneesti kirjoitettu: keskivertosivistys riittää kirjan lukemiseen. Sen verran on munattu, että osa latinankielisistä sitaateista on jätetty suomentamatta.

Artikkelit ovat helppolukuisia. Teoreettisempi käsitteistö vilahtaa vain Saariluoman esipuheessa, koska siinä kerrotaan, miksi exemplum on ajankohtaisesti kiinnostava asia. Siihen liittyvä kysymys yksittäisen tapauksen ja aiemman mallin suhteesta rinnastuu sellaisiin nykyteorian keskeisiin kysymyksiin kuin intertekstuaalisuuteen tai Derridan ja Wittgensteinin ajatuksiin välttämättömästä toistosta tai jäljittelystä merkitysten muodostumisessa.

Exemplum tarkoittaa yksinkertaisesti esimerkkiä, mutta kirjallisuuden ja retoriikan historian terminä sillä on rajattu merkitys. Se on esimerkkikertomus, joka saa tehonsa konkreettisuudestaan ja auktoriteettinsa myyttisestä tai historiallisesta aiheestaan, siitä, että kerrottuun tapaukseen liittyy jokin myyttinen hahmo tai suurmies. Sen tehtävänä oli tukea esitetyn väitteen vakuuttavuutta vetoamalla kertomuksen käsittelemän henkilön mallikelpoisuuteen. Toivo Viljamaa tekee hyvin selkoa exemplumin piirteistä ja asemasta antiikin retoriikan järjestelmässä.

Keskiajan kristillisessä retoriikassa pääpaino on opettavaisten esimerkkien tarjoamisella hyveistä ja paheista. Päivi Mehtonen kuitenkin toteaa, ettei moraalinen esimerkillisyys välttämättä tarkoita ikävyyttä – todisteeksi tästä riittää Chaucerin Canterburyn tarinat.

Eksemplaarinen ajattelu perustui platonilaiseen ideaoppiin, jossa maailmalliset asiat olivat ikuisten ja muuttumattomien ideoiden kuvia. Ideoista perimmäinen oli hyvän idea, joka keskiajan kristillisyydessä samastettiin Jumalaan. Koska ideat olivat muuttumattomia, niin olivat (periaatteessa) niitä havainnollistavat kertomuksetkin. Exemplumit olivat rakennuspalikoita, jotka olivat liitettävissä sopiviin kohtiin esitystä. Antiikissa ja keskiajalla julkaistiin exemplum-kokoelmia, jotka oli aiheittain jäsennetty niin, että tilanteeseen sopivan saattoi löytää nopeasti.

Heini Hakosalo ja Saariluoma esittävät artikkeleissaan selkeästi, kuinka exemplum retorisena keinona ja eksemplaarinen ajattelu laajemmin ottaen eli moderniin aikaan, empirismin ja romantiikan syntyyn asti. Kun “luonnonhistorian” perustaksi tuli tradition sijaan empiirinen havainnointi, kun käsitys historiasta toisiaan toistavina yksittäisinä tapahtumakulkuina korvautui käsityksellä historiasta yhtenä, avoimena prosessina ja kun kehittyi käsitys ihmisestä yksilöllisenä maailmansa hahmottajana, jolle esimerkit ovat mallien sijasta mahdollisuuksia, peilikuvia oman maailmanhahmotuksen rakennustyössä, exemplum menetti vähitellen voimansa ja merkityksensä. Goethen Wertheristä alkaen esimerkki oli “mallin” sijaan “näyte”.

Jo Boccaccion yhteydessä puhutaan “eksemplaarisuuden kriisistä”. Boccaccio otti kuoren mutta täytti sen uusilla sisuksilla, kuten Nina van Yzendoornilta opimme. Exemplumilla on siis valtava merkitys myöhemmässä kirjallisuushistoriassa. Ilman opettavaisia kristillisiä kertomuksia ei olisi Canterburyn tarinoiden lisäksi myöskään Decameronea, ja siinä tapauksessa voisi nykyinenkin kirjallisuus näyttää aivan muulta.

Näin kulkee kertomus exemplumin noususta ja tuhosta. Onneksi kokoelmassa on myös tulkintoja, joissa tämä epäilyttävän suoraviivaisesti etenevä tarina monimutkaistuu. Riikka Hälikkä osoittaa, kuinka Ovidius kapinoi Heroides-teoksellaan Augustuksen kansakuntaa luovaa “myyttipolitiikkaa” vastaan keskittymällä käyttämiensä tarinoiden rakkauspsykologisiin piirteisiin. Mikko Yrjönsuuri puolestaan esittää, että jo stoalaiset näkivät yksilön suhteen esimerkkeihin ainakin jossain määrin individualistisella tavalla, niiden arvoa omalle elämälle autonomisesti punniten. Saariluoman esimerkit henkilökuvauksen eksemplaarisuudesta Wielandin Agathon-romaanissa herättävät kysymyksen, oliko historiallinen katkos todellakin niin suuri ja lopullinen, kuin hän väittää: ne nimittäin muistuttavat erehdyttävästi sitä, mitä nykyään sanotaan tyypittelyksi ja mikä elää ja voi hyvin kaikessa kerronnassa.

Kirjassa on heikotkin hetkensä. Kirjan päättävän Saariluoman toisen artikkelin idea on loistava: miten (ja miksi juuri) nykyajan mediajulkkikset kantavat esimerkillisyyttä? Valitettavasti kirjoittaja, joka viihteen ja sen käytön tutkijana on selvästikin vieraalla maaperällä, unohtaa tämän kysymyksen ja eksyy tyystin asiasta pinnalliseen analyysiin perustuvaan tympeään moralisointiin.

Toinen ongelma on kirjan tietyssä sekavuudessa. Monitieteisyyden tuoma dialogisuus on hyvä asia, mutta puolenvälin paikkeilla exemplumin erityisyys nimen omaan tietynlaisena retorisena kuviona uhkaa kadota näkyvistä. Esimerkiksi Jussi Hanskan käsittelemä pyhän Guinefortin kertomus vaikuttaa yksinkertaisesti selostukselta eräästä kansanuskomuksesta ja jättää lukijan ihmettelemään, mitä yhteistä sillä on moraalisesti opettavien tai retorisesti vakuuttavien esimerkkien kanssa.

Ennen kaikkea näkökulmien runsaus houkuttelee kuitenkin tekemään jatkokysymyksiä, esimerkiksi: mitä sanottavaa nykyisen poliittisen retoriikan tutkijoilla olisi esimerkkien käytöstä? Merkitseekö postmodernistisen kirjallisuuden innostuminen kierrättämisestä ja uudelleen kirjoittamisesta myös jonkinlaista eksemplaarisuuden paluuta?