Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa

Kirjallisuus alkaa myyteistä. Kaikkein varhaisimmat kaunokirjallisina pidetyt tekstit – Kuolleiden kirja, Gilgamesh-eepos, Raamattu, Ilias ja Odysseia – kertovat tarinoita, jotka selittivät maailman synnyn ja ihmisten alkuperän mysteerit. Näitä varhaisia myyttejä pidettiin pyhänä totuutena, ja vaikka ne myöhemmin menettivätkin tämän aseman, niille jäi yhä tärkeä kulttuurinen merkitys. Pyhinä teksteinä myyttejä tulkittiin kirjaimellisesti, mutta maallistumisen myötä allegorinen tulkintaperinne sai vallan, ja myyteille annattiin merkityksiä, joita niillä ei alun perin ollut.

Myyttien uudelleenkirjoituksille on kuitenkin tyypillistä, että vaikka merkitys eroaisikin alkuperäisestä, on myytti yhtä kaikki tunnistettava: sen oleelliset rakenteelliset tai temaattiset piirteet säilyvät samoina vuosisadasta toiseen. Uusi tulkinta ei siis vertaudu pelkästään alkuperäiseen, ensimmäiseen tulkintaan (mikäli sellainen on edes säilynyt) vaan koko rikkaaseen tulkintatraditioon. Kirjoittamalla uudelleen kulttuurisesti merkittäviä myyttejä kirjallisuus pystyy käsittelemään sellaisia kulttuurikerrostumia, jotka jäävät rationaalisen tai historiografisen käsittelytavan ulottumattomiin. Näin siis kirjallisuuden toistuva paluu varhaisiin mytologioihin voidaan nähdä myös paluuna kirjallisuuden omille juurille, sen oman alkuperän mysteeriin.

Liisa Saariluoman toimittama kymmenen artikkelin kokoelma Keijujen kuningas ja musta Akhilleus paneutuu myytteihin kirjallisuuden materiaalina. Kokoelman teksteille on yhteistä sujuvasanaisuus ja selkeys: ne aukeavat niin kutsutulle tavalliselle lukijallekin, mikä ei tarkoita sitä, että artikkelien tutkimuksellinen anti olisi vähäinen. Johdantoartikkelissa Saariluoma tarjoaa havainnollisen ja yleistajuisen selvityksen myyttikäsitysten historiasta antiikista nykypäivään. Muissa artikkeleissa keskitytään tarkastelemaan myyttiaiheiden esiintymistä yksittäisissä teoksissa kuten Wagnerin oopperoissa, Thomas Mannin Tohtori Faustuksessa tai Maxine Hong Kingstonin China Menissä. Raskasta teoriaotetta on vältetty, ja painotus on selvästi enemmän tulkinnan puolella.

Kokoelma keskittyy myytteihin modernissa kirjallisuudessa. Aiheeseen sisältyy hedelmällinen ristiriita: valistusajalta periytyvä moderni järkiajattelu tuntuu kieltävän esirationaalisen, primitiivisen myytti-ajattelun, mutta silti moderni kirjallisuus toistuvasti palaa myytteihin todellisuuden jäsentämisen malleina. Moderni aika on myös luonut omia myyttejä, joilla on vankan kirjallinen perusta. Artikkeleissa palataan toistuvasti Faustin, Don Juanin ja erityisesti Robinson Crusoen myyttisiin henkilöhahmoihin ja niiden uudelleenkirjoituksiin.

Ehkä juuri siksi, että eri kirjoittajat käyttävät näitä myyttejä yksittäisten tekstien analyyseissa, olisi kiinnostavaa lukea myös laajempi katsaus modernin ajan synnyttämiin myytteihin. Kysymystä modernin ajan synnyttämien myyttien maskuliinisuudesta sivutaan useammassakin kirjoituksessa, mutta asiaan ei paneuduta syvällisemmin. Mistä johtuu, ettei moderni länsimainen kulttuuri ole luonut yhtään voimakasta myyttiä, jonka keskiössä olisi nainen? Mitä kertoo rationalismin vuosisadoista se, että supermaskuliinista identiteettiä (Don Juan) ja kapitalismia (Robinson Crusoe) pönkittämään on syntynyt elinvoimaisia myyttejä?

Kirjan artikkeleiden pohjalta näyttää siltä, että modernissa kirjallisuudessa myyteillä on kaksi keskeistä, toisilleen vastakkaista funktiota. Yhtäältä myyttejä käytetään lähestulkoon universaaleina malleina, joiden tehtävä on tukea vallitsevaa ideologiaa. Esimerkiksi Crusoe-myytin monet uudelleen kirjoitukset vahvistavat ajatusta kapitalismin ja valkoisen miehen ylivertaisuudesta.

Viime vuosisadan surullisen kuuluisa esimerkki myyttien valjastamisesta ideologian palvelukseen on natsismi, jonka myyttien käyttöä Michel Tournier käsittelee romaanissaan Keijujen kuningas. Hanna Meretojan mukaan Tournier ’kuvaa Keijujen kuninkaassa kansallissosialismia uskonnollisena ja mytologisena liikkeenä, jonka toimivuus riippuu ennen kaikkea siitä, että ihmiset – etenkin lapset ja nuoret – sisäistävät sen keskeiset myytit kuten tietynlaisen sankarimyytin ja myytin ’arjalaisen rodun’ ylemmyydestä’. Ideologian välikappaleena myytille pyritään antamaan sama pyhän totuuden asema, joka oli varhaisilla maailman syntyä ja järjestystä käsittelevillä myyteillä.

Toisaalta myyttejä käytetään modernissa kirjallisuudessa myös purkamaan vallitsevia arvo- ja ajatusrakennelmia. Esimerkiksi vuonna 1947 ilmestyneessä Tohtori Faustuksessa Thomas Mann analysoi saksalaisuutta ja saksalaista kulttuuria Faustus-myytin avulla. Monet postkolonialistiset kirjailijat ovat puolestaan hyödyntäneet (kulttuuri-)imperialismin kritiikissään entisten siirtomaaisäntien perinteeseen kuuluvia myyttejä. Robinson Crusoesta on kirjoitettu versioita, joissa Perjantain ja Crusoen suhde esitetään radikaalisti erilaisena kuin Defoen alkuperäisversiossa. Uudelleen kirjoitusten tarkoituksena on paljastaa ne ideologiset rasitteet, joita länsimaiseen myyttiperinteeseen kuuluu.

Samanlaista strategiaa ovat käyttäneet myös monet naiskirjailijat – muiden muassa Maxine Hong Kingston, Christa Wolf ja Hilda Doolittle – jotka ovat esittäneet uusia tulkintoja patriarkaalisen kulttuurimme luomista myyteistä. Mutta kuten Marja-Leena Hakkarainen huomauttaa postkolonialistista kirjallisuutta käsittelevässä artikkelissaan, ei myyttien kriittisen käytön tarkoitus ole yksinomaan purkaa kolonialistista (ja patriarkaalista) traditiota, vaan samalla kirjoittajat pyrkivät myös tuomaan esille omien kulttuuriensa myyttejä. Kritiikki ei siis kohdistu myytteihin sinänsä vaan hallitsevan myyttiperinteen suppeuteen ja poissulkevuuteen.

Tutkimusotteeltaan yhtenäisessä artikkelikokoelmassa särähtää kaksi soraääntä. Gerhard Schmittin tapa soveltaa kritiikittömästi C. G. Jungin kaavamaista ja aikansa elänyttä myyttikäsitystä tuntuu anakronistiselta. Toinen kummallisuus liittyy Saariluoman sinänsä ansiokkaaseen tulkintaan Zolan Ansa- ja Ihmispeto-romaaneista. Saariluoma tulkitsee Zolan ’lipsahtamisen’ naturalismin tiukasta ohjelmasta todellisuuden myytillistämiseksi: romaaneissaan Zola esimerkiksi antaa inhimillisiä tai demonisia piirteitä koneille, jotka kuitenkin tavallisemmin on nähty rationalismin ja todellisuuden demytologisoinnin välineinä. Tekeekö persoonallisen ulottuvuuden antaminen koneista myyttisiä? Tuleeko niistä silloin osa mytologiaa? Jos otetaan lähtökohdaksi Saariluoman johdannossaan esittämä mielestäni järkeen käypä näkemys, jonka mukaan ’tarina on myytti vasta reseptiossa, siinä, että jokin yhteisö tunnustaa sen mallitarinaksi’, ei Zolan tapa personifioida koneita täytä myytin kriteerejä. Kyse on yhden kirjailijan tuotannossa korosteisesta piirteestä, mutta ei sellaisesta tunnistettavasta tarinasta tai henkilöhahmosta, joka voisi toimia myyttinä. Saariluoman Zola-artikkelissa käyttämä myytin määritelmä – myytiksi luetaan mikä tahansa arkitodellisuuden ylittävä piirre – laajentaa käsitettä niin, että se on vaarassa menettää merkityksensä.

Pienistä säröistä huolimatta Keijujen kuningas ja musta Akhilleus käsittelee aihettaan ansiokkaasti ja monipuolisesti. Myytit kirjallisuudessa tarjoavat kiehtovan matkan ihmismielen ja kulttuurin historiaan ja alkuhämärään, eikä Keijujen kuningas ja musta Akhilleus ole ollenkaan hullumpi matkaopas alkutaipaleelle.