Limbodusa

Artemis Kelosaari arvioi Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusan kyberpunk-henkisiä visioita tulevaisuudesta ja hybridisodankäynnistä.

Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla levottomuuksia ja diktatuureja Välimeren yli rikkaaseen ja rauhalliseen maanosaan – Afrikkaan. Tällaisiksi ovat maailmanpoliittiset voimasuhteet keikahtaneet Lotta Dufvan esikoisromaanissa Limbodusa (2020). Sen kuvaamalla 2030-luvulla Eurooppaa hallitsee turvallisuuskorporaatio Eurodef, jonka politiikassa yhdistyvät konservatiiviset arvot ja uusliberaali talouslinja. Säällisestä toimeentulosta voivat haaveilla enää harvat ja valitut.

Tätä dystopiaa nousee vastustamaan Kansalaisten kansanliike. Sen keulakuvana patsastelee Suomalaiseksi kutsuttu entinen Eurodefin palkkasotilas, jolla on sopivasti karismaa ja kovapintaisuutta. Hänen puheidensa ja blogitekstiensä haamukirjoittajana vaikuttaa Ingrid-niminen kirjallisuudentutkija-strippari, jolla on rutkasti kielellistä osaamista. Liike leviää Suomesta internetin kautta räjähdysmäisesti pitkin Eurooppaa. Taistelu muuttuu yhä armottomammaksi, kun Eurodef ei tietenkään anna hevillä periksi.

Ennen muuta Limbodusassa loistaa poissaolollaan valitettavan monelle nykyromaanille (ja -elokuvalle) tyypillinen pöhötautisuus.

Ilahduttavaa yleiseurooppalaisuutta

Dufva on onnistunut kirjoittamaan napakasti etenevän romaanin. Hän kuljettaa päähenkilöitään läpi Euroopan ja toinen toistaan tukalamman tilanteen. Pinnallisesta rymistelystä ei silti ole kyse, vaan trillerimäisen juonen alla väreilee vakavaa pohdintaa muun muassa siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot politiikassa tai ylipäätään elämässä.

Ennen muuta Limbodusassa loistaa poissaolollaan valitettavan monelle nykyromaanille (ja -elokuvalle) tyypillinen pöhötautisuus: se kun tungetaan koko kirja täyteen irrallista sisältöä vailla punaista lankaa, ja/tai käytetään viisisataa sivua siihen minkä voisi kertoa puolet lyhyemmässä mitassa.

Mitenkään askeettiseksi kerrontaa ei silti voi kuvailla. Enemmän tai vähemmän surulliset ihmiskohtalot kietoutuvat päähenkilöiden tarinoihin sivujuonina. Vakavaa aihepiiriä tasapainottaa räväkkä huumori ja iskevä replikointi, ja intertekstuaalisia viittauksia voi lukemisen ohessa bongailla. Nekin on tehty juuri niin kuin sellaiset pitäisikin tehdä: hienovaraisesti, se tajuaa, joka tajuaa. Romaanissa ilahduttaa myös sen yleiseurooppalaisuus, sujuva eri kielten käyttö sekaisin.

Kolmen viimeisen kuukauden ajan Eurodef on kerännyt tyhjilleen jääneeseen tavarataloon ”laittomia ihmisiä”, todellisuudessa ilman matkustuslupaa kohti etelää liikkuneita baltialaisia aseistakieltäytyjiä ja saksalaisia toisinajattelijoita.

Vieressäni viisikymppinen saksalainen nainen, joka esittelee itsensä Melanieksi, heittää värikkäällä pikkukivellä Eurodefin mellakkapoliisia kilpeen ja taputtaa.

”Aus der Mauer. Muurista. Minä olin neljä, kun muuri murtui. Me lähdimme heti, kun matkustus sallittiin, kaikki jäi taakse, ruoka pöydälle ja lämmitys päälle. Minä sain elämäni ensimmäisen Barbien heti kun pääsimme Kölniin, ja pian setä pääsi vankeudesta. En kyllä muista kuin sen Barbien.” Melanie puristaa kättäni. ”Wir sind doch alle Menschen.” Ihmisiähän tässä ollaan.

”Tear down this wall!” sinä huudat, ja kansa tottelee.

(s. 84–85.)

Isoimmaksi kerronnalliseksi heikkoudeksi jää päähenkilöiden, Ingridin ja Suomalaisen, välisen dynamiikan kuvaus. Dufva ei ole oikein osannut ottaa kaikkea irti kahden jopa ”sosiopaattiseksi” kuvatun henkilön jännitteestä. Heidän intohimoisen rakkaussuhteensa kehittyminen jää suorastaan väkinäiseksi; luulisi, että kaksi noinkin kylmänviileältä vaikuttavaa henkilöä nimenomaan eivät olisi minkään sortin kaappiromantikkoja. Vähintäänkin suhdetta olisi kannattanut pohjustaa enemmän avaamalla kaksikon luonteita.

Hyvät, pahat ja trollit

Dufva tarttuu Limbodusassa tämän hetken puhuttavimpiin, toisiinsa kietoutuviin aiheisiin: oikeistopopulismiin ja internetin trollitehtailuun. Hän ei toki ole ainoa kirjailija, jota nämä ilmiöt ovat viime vuosikymmenen aikana inspiroineet. Niihin on tarttunut kärkikirjailijoita sekä niin kutsutun korkeakirjallisuuden (Jaakko Yli-Juonikas) että dekkarimaailman puolella (Leena Lehtolainen). Ei Dufva tässä joukossa ainakaan huonommakseen erotu.

Hybridisodankäynti – rähinöinti sekä fyysisesti kaduilla että netissä anonymiteetin ja valehenkilöllisyyksien takaa – on Suomalaiselle ja Ingridille luonteva tapa taistella Eurodefiä vastaan. Dufva kuvaa viiltävän osuvasti poliittisten trollien kansoittamia nettikeskusteluita ja sosiaalisen median kovia lakeja.

Kunnon satiirisen dystopian kirjoittajan tavoin hän ottaa nykyaikansa huolenaiheita ja kärjistää ne äärimmilleen. Osansa saa esimerkiksi kielen ja samalla ajattelun köyhtyminen yksinkertaisuuden ja myyvyyden nimissä: romaanissa esitellään ”yleiseuro”, Euroopan suurimmista kielistä kasattu pidgin-kieli.

Vastaanottimen särisevällä ruudulla Eurodefin ylipäällikkö lukee yksinkertaista yleiseuroa suoraan paperista. Todag, now-now, Europa governements nacionals is no mera, save dinero, Eurodef kontrol und care. Helposti ymmärrettävää retoriikkaa, ei turhia kiemuroita, vain itse asia. Sitähän kansa haluaa. Kontrol und care, yksinkertaistettuja rakenteita.

Siitä lähtien kun yleiseurosta tuli yliopiston virallinen opetuskieli, olen viettänyt tunteja yksinkertaistaen ja hioen, mutta kuinka yksinkertaistaa Plathin maailmantuska tai Melvillen olemassaolon merkityksen etsintä? Pakkohan se on, kun tutkinnosta on maksettu jo puolet, eikä niitä summia heitetä pois, pakko typistää monisyisestä rakkaustarinasta yksinkertainen narratiivi, jossa on hyviksiä ja pahiksia. (s. 15.)

Eurodefin toisen puolen valaiseminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Kai siinä nyt jotain hyvää täytyy olla monen mielestä, eihän se muuten pysyisi vallassa kahta päivää.

Romaanissa esiintyy myös puolisotilaallinen äärioikeistoryhmittymä, nimeltään mikäpä muu kuin Aamunkoi, jonka Eurodef hiljaa hyväksyy käsikassarakseen. Tässä resonoi vanha marxilainen iskulause, ”kapitalismi on sairaus, fasismi sen oire”, turhankin osoittelevasti.

Dufvan antipatiat kaikkia Eurodefin edustamia asioita kohtaan eivät jää epäselviksi. Vaikka hänen päähenkilöitään ei todellakaan voi sanoa mustavalkoisesti hyviksi tai pahoiksi, poliittisten voimien tasolla vastakkainasettelu on liiankin ilmeistä. Eurodefin toisen puolen valaiseminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ihan juonelliseltakin kannalta. Kai siinä nyt jotain hyvää täytyy olla monen mielestä, eihän se muuten pysyisi vallassa kahta päivää.

Mitä taas tulee vallankumouksellisiin liikkeisiin, historia on harvinaisen selvästi opettanut ”vallankumouksen syövän lapsensa”. Onnistuneen vallankumouksen jälkeiset ylilyönnit eivät suinkaan rajoitu vain vanhan vallan pyyhkimiseen verisesti maan päältä, vaan yleensä hengestään pääsevät myös liian maltillisesti tai muuten vain väärin ajattelevat kumoukselliset.

Muutoin Dufvan visio Euroopan tulevaisuudesta on jokseenkin uskottava. Euroopan muuttaminen sotien repimäksi kaatopaikaksi ja Afrikan sekä ”Israel-Palestiinan” nostaminen rikkaiksi onneloiksi on virkistävä muistutus siitä, että kukaan ei ole suojassa historian oikuilta ja maailman kuohuilta. Romaanin nimikin on väännös Italian rannikolla sijaitsevan Lampedusan saaren nimestä – nykytodellisuudessa Lähi-idän pakolaisten välietappi on romaanin maailmassa eurooppalaisten pakolaisten asuttama slummi.

Omaperäisyyttä tuo myös Yhdysvaltojen poistaminen täysin pelistä. Eipä kyseisen suurvallan hajoaminen enää näytäkään kovin kaukaa haetulta skenaariolta.

Punk ei ole kuollut

Niin merkittävää roolia tietoverkot romaanissa näyttelevät, että korporaatioiden hallitsemaan dystopiamiljööseen yhdistettynä se tuo mieleen William Gibsonin kyberpunk-trilogian 1980-luvulta. Lieneepä Suomalaisen nimikin nyökkäys siihen suuntaan. Dufvan versio kyberpunkista tosin on humanistisempi: puuduttava teknologialla briljeeraus saa antaa tilaa yhteiskunnalliselle revittelylle. Teknologia ei edes merkittävästi eroa nykyään käytössä olevasta toisin kuin Gibsonilla, jonka virtuaalitodellisuusvisiot ovat nykynäkökulmastakin futuristisia.

Dufva itse on luonnehtinut Limbodusaa ”politiikkapunkiksi” kyberpunkin sijaan. Mitä erikoisimmat punk-päätteellä siunatut alagenret ovat olleet spekulatiivisen fiktion trendi parin viime vuosikymmenen ajan, joten kirjailijalla on ehkä ollut tässä pilkettä silmäkulmassa. Limbodusa kuitenkin on ”punk” myös siinä merkityksessä kuin sanalla viitataan anarkistiseen vaihtoehtokulttuuriin. Romaanissa liikutaan sellaisen piirissä. Päähenkilöt ovat kovapintaisia ja katu-uskottavia yhteiskunnan altavastaajia, jotka kapinoivat militaristista ja kontrolloivaa koneistoa vastaan.

Dufvan ilmeinen sukulaissielu on Virginie Despentes, ranskalainen vanha punkkari. Alakulttuurinen miljöö, populaarikulttuuriviittauksia vilisevä slangipitoinen kieli, seksityötä tekevä naispäähenkilö (joka muuten on alun perin ollut yksi sanan ”punk” merkityksistä!), rosoinen ja kolhittu miespäähenkilö, runsas erilaisten päihteiden nautinta ja estottomat väkivallan kuvaukset olisivat peruskauraa Despentesin kirjassakin.

Kuten usein Despentesilla, Dufvan romaanin päähenkilöt elävät viheliäisessä maailmassa ja ovat ottaneet siihen soveltuvan kyynisen asenteen. Se kuitenkin rakoilee romaanin edetessä. Sekä Ingrid että Suomalainen löytävät itsestään ensin uskon parempaan tulevaisuuteen, sitten vielä rakkauteenkin.

Euroopan-kierros sujui siis yli odotusten. Mä pääsin mun oman henkilökultin rakentamisessa hyvään alkuun. Se berliiniläisessä valokuva-automaatissa räpsäisty kuva levisi pitkin Agoraa, ja mä naureskelin huomatessani, että jotkut espanjalaiset alkoi käyttää sitä rauhanomaisen vastarinnan symbolina. Lulz.

Oli hellyttävää huomata, että ihmiset tarvitsi esitaistelijan itselleen. Vaikka koko kansalaisliikkeen idea oli se, ettei me tarvittu johtajia tai diktaattoreita, porukka silti halusi leimautua johonkuhun. Mä olin se kankaalla päällystetty Harlow’n apinoiden tekoemo, tarjosin pelkkiä ideaaleja vastausten sijaan, ja jengi rakasti sitä. Jos se oli sotilashallituksen kaatamisen hinta, by all fucking means. (s. 217)

Tällainen maailmanrakennustapa tunnetaan nimellä nobledark (vrt. grimdark eli jonkun Game of Thronesin tyylinen itsetarkoituksellisen synkkä ja pessimistinen fiktio). Limbodusa ei vajoa tympeään nihilismiin, vaan onnistuu käsittelemään rakentavasti maailman julmuutta. Juuri näennäisen kylmyytensä kautta päähenkilöt selviytyvät, onnistuvat, ja ansaitsevat – ellei suorastaan onnellisen, niin ainakin katkeransuloisen loppunsa. Nihilismi kumoaa itse itsensä ja kääntyy yleväksi yli-ihmisyydeksi. Sen kautta Dufva paljastaa myös hienon traagisuuden tajunsa – mikä sekään ei ole nykypäivänä itsestäänselvää.