Uskollinen ja hyveellinen yö; Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä

Louise Glück voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2020. Kriitikko Juha-Pekka Kilpiö kiittää Enostonea ja Aviadoria suomennoksista, mutta kritisoi kirjailijan kirjallisuuskäsitystä.

Louise Glückiä on tietysti vaikea enää lukea palkintomaineen sekoittamatta asioita, mutta oleellista on se, että häneltä on saatu suomeksi sekä runoteos (Uskollinen ja hyveellinen yö) että kirjallisuuteen keskittyvä esseekokoelma (Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä). Tarjoutuu erinomainen tilaisuus lukea rinnakkain runoutta ja runousoppia, mistä kuuluu yhteiskiitos Enostonelle ja Aviadorille. Nyt tuotanto on kuitenkin peruuttamattomasti nostettu yhteen ”maailmankirjallisuuden” kaanoniin, joten on myös lupa kysyä kriittisesti, millainen kirjallisuuskäsitys sitä muotoaa.

Iskuja pimeään

Esseiden alkuteos American Originality: Essays on Poetry ilmestyi vuonna 2017. Varhaisin teksti on vuodelta 1990 ja uusin vuodelta 2016. Pituus vaihtelee muutamasta sivusta noin pariinkymmeneen. Alkupuolella on väljäaiheisia kirjallisuusesseitä, lopussa muutama henkilökohtaisempi, joissa Glück viittaa esimerkiksi kokemuksiinsa psykoanalyysissa. Oma osastonsa näiden välissä esittelee voittajateoksia runokilpailuista, joita hän on tuomaroinut, muun muassa Yalen nuorten runoilijain kilpailusta. Yhtään teosta ei ole suomennettu ennestään, mutta kymmenessä esittelyssä on runsaasti runo-otteita. Kirjallisuusesseissä käsitellään esimerkiksi realismin ja fantasian eroa (sitä ei ole), referoidaan Mannin Buddenbrookeja (miehet kuolevat) ja tunnelmoidaan kerrontaa Robert Pinskyn ja Stephen Dobynsin runoudessa (he ovat tarinankertojia!). Suomennosotsakkeen lupaama analyysi ”amerikkalaisuudesta” kokoelma ei siis ole.

Glück arvioi nykyrunoutta tiukasti, joten hänen omat tekstinsä vaativat samaa. ”Korvikeajattelu” (”Ersatz Thought”) vuodelta 1999 on esseistä väittävin. Siinä käsitellään laajimmin runoutta, joten se kuvaa parhaiten teoksen argumentointia ja kirjallisuuskäsitystä. Glück viittaa katkonaiseen runoilmaisuun ja arvostelee sen kautta erästä nykyrunouden suuntausta, joka suosii teoriaa, epäilee minäkohtaista ilmaisua, esiintyy älykkäämpänä kuin onkaan ja käyttää erityisesti keinoa nimeltä non sequitur. Hän ei kuitenkaan nimeä kohdettaan, mainitsee vain, että Frank O’Hara (1926–1966) käyttää non sequituria vielä kivasti mutta John Ashberyn (1927–2017) kohdalla alkaa jo vähän epäilyttää, sillä Ashbery haluaa olla olemassa ”pieninä hiukkasina, pala palalta: ei meidän tuntemanamme ’äänenä’, vaan tietoisuuden säikeinä, jotka punoutuvat täysin käsittämättömään” (s. 50), mikä ei tosin kuvaa Ashberyn runoutta mitenkään mutta mallintaa kyllä hauskasti käsittämätöntä sanontaa.

Vaikka kuvaus on summittainen, kohde muistuttaa lähinnä language-runoutta, jolle New York Schoolin voimahahmot O’Hara ja Ashbery olivat tärkeitä esikuvia ja jota etenkin alkuvaiheessa luonnehti epäjatkuva, fragmentaarinen, parataktinen, disjunktiivinen (jne.) muoto, Glückin sanoin siis non sequitur. Tähän liittyy vain sellainen pulma, että alkutekstin ”non sequitur” on suomennettu kautta linjan ”sanaleikiksi”, vaikka kyse on siitä, että lausumat eivät liity toisiinsa johdonmukaisesti vaan niiden väliin muodostuu katkoja. Hyvää päivää, sanoi mustapartainen mies, kirvesvartta. On tavallaan kuvaavaa, että erehdys on voinut sattua, koska esseestä ei löydy yhtä ainutta tekstiesimerkkiä. Mutta suomenkielinen versio muuttuu joka tapauksessa melko oudoksi, kun toistuva puheenaihe on koko ajan hieman vinksallaan. Jussi Niemen käännöksessä on pientä horjuntaa siellä täällä, lähinnä kirjallisuussanastossa.

Kun yhtään runoa ei analysoida eikä minkään tekstin kanssa keskustella, argumentoinnista tulee hullunkurista varjonyrkkeilyä. Esseisiin muodostuu erikoisen maailmaton sävy, mikä näkyy esimerkiksi niin, että johtoessee ”Amerikkalainen omintakeisuus” on puhdasta väitettä ilman yhtään esimerkkiä, anekdoottia tai muutakaan vaihtelua dynamiikassa. Yhtä epäselväksi jää, millainen runous sitten olisi hyvää. Glück ei tunnu pääsevän puusta pitkään edes periamerikkalaisten Whitmanin ja Dickinsonin kanssa.

Toki se vain vahvistaa kirjallisuuspalkintojen vanhan ohjenuoran: mitä isompi rahapalkinto, sitä vähäisemmät perustelut.

Jokamiehen vaikutepaniikki

Vaikka teos ei muuten ota osaa kirjallisuuskeskusteluihin, siinä näkyy sattumalta muuan piirre, joka luonnehtii edelleen amerikkalaisen runokentän valtavirtaa, nimittäin epäluulo muita kielialueita (kun alkutekstissä on ”other literatures”, suomennoksessa puhutaan ”muista kirjallisuuden lajeista” [s. 28], mikä menee aavistuksen vikaan) ja ”vieraita” vaikutteita kohtaan. Glück mainitsee ennen muuta englanninkielisiä runoilijoita. Lähes ainoan poikkeuksen muodostaa Rilke, jota käsitellään esseessä ”Amerikkalainen narsismi” (1998). Glück arvostaa häntä tietyin varauksin mutta epäilee heittäytyvää asennetta, jossa minä on vaarassa sulautua maailmaan, ja vieroo pitkiä, kiihkeitä ja aistikylläisiä runoja, joissa on ”outo masturboinnin tuntu” (s. 31). Hän peräänkuuluttaa aivan vakavissaan hillintää ja ”tervehenkisiä” (s. 31) vaikutteita. Sitä vastoin William Carlos Williamsin ”innoittama runous säilyttää mielenkiinnon ja substanssin jopa silloin kun jälki on selkeästi vaatimattomampaa” (s. 32), koska kotimaiselle runoudelle on aivan omat kriteerinsä.

Arvotuksessa näkyvät samat ennakkoluulot, joita Johannes Göransson analysoi teoksessaan Transgressive Circulation: Essays on Translation (2018). Käännökset tuomitaan yleensä samoin sanakääntein: Vaikutteet uhkaavat luonnollista ilmaisua, ne turmelevat sisäisyyden, ne viettelevät hillittömyyksiin. On vaarallista, jos käännökset innoittavat omiin tulkintoihin eikä alkuperäisiä nyansseja ymmärretä ”oikein”. Vaikutteet nähdään aina liiallisina ja ylenpalttisina. Usein niihin liittyy verhottuja vihjauksia jostain dekadentista ja luonnottomasta.

Erilaiset kontekstit täytyy siis väen vängällä tasoittaa ja diversiteettiä pelkistää niin, että löytyy jokin pienin yhteinen nimittäjä. Sama koskee voittajateosten esittelyä. Niistä Ken Chenin Juvenilia (2010) ja Fady Joudahin The Earth in the Attic (2008) kuvaavat maastamuuttoa, jälkimmäinen jopa maanpakoa. Glück tulkitsee kumpaakin vertauskuvallisesti: Chenillä maastamuutto tarkoittaa ”lapsuuden kadotettua maailmaa” (s. 164), Joudahilla taas jotain ylimalkaista vieraantumista: ”Runoilija ei tee maanpaosta mitään erityistapausta tai kieroutunutta snobbailua, vaan paremminkin vertauskuvan vallitsevalle psyykkiselle todellisuudelle, aivan kuin tuo todellisuus tosiaan olisi väärään paikkaan joutumista, jollei maantieteellisesti niin metafyysisesti” (s. 138). Maanpako kelpaa siis aiheeksi vain, jos se tarkoittaa jotain muuta, muka yleispätevää.

”Mehän olemme sentään kaikki ihmisiä”

Uskollinen ja hyveellinen yö (Faithful and Virtuous Night, 2014), Glückin toistaiseksi tuorein kokoelma (uusi ilmestyy tässä kuussa), sisältää pakottomasti kehkeytyviä säerunoja ja mausteeksi muutamia proosarunoja, kaikki joka tapauksessa kertovia. Niissä korostuvat henkilöhahmot ja heidän perhesuhteensa. Valtaosa säerunoista liittyy sarjaksi, jonka fiktiivinen asetelma on verrattain seikkaperäinen. Henkilökertoja, vanha kuvataiteilija, muistelee aiempaa elämäänsä, vanhempiensa kuolemaa, lapsuutta veljen ja kasvattitädin kanssa, elämää Cornwallin maaseudulla sekä matkaa Montanaan. Kuvataiteilijuus on silti etupäässä vertauskuvallista, eikä siitä synny ekfrasista tai muuta taiteidenvälistä. Ainakin laatukangaskassi The New Yorkerin kriitikko (20.10.2014) oli syvällä yössä, kun vertasi henkilöhahmojen kuljeskelua avoimen maailman videopeliin.

Pienet proosarunot vivahtavat puolestaan faabeliin ja satuun. Yhden otsikko on ”Utopia”, ja toinen alkaa: ”Olipa kerran hevonen, ja hevosella ratsastaja” (s. 60). Ero ei silti ole suuren suuri, koska moni säerunokin tapahtuu allegorialavasteissa, hieman epämääräisessä ajassa ja paikassa, kuten ”_________:n kaupungissa” (s. 23). Henkilöhahmot vaeltelevat ja etsivät suuntaa, ja läpi teoksen viitataan uniin, menneisyyteen ja epävarmoihin muistikuviin. Kun mainitaan juna, siinä on tietysti höyryveturi. Glückin runoilmaisu kulkee Anni Sumarin käsittelyssä muuten takuuvarmasti, mutta joistain pilkuista kajastaa läpi alkutekstin rakenteita, erityisesti modaalisten lauseenvastikkeiden kohdalla: ”Kävelin jonkin aikaa, tutkien taidegallerioiden ikkunoita” (s. 43).

Esseessään Pinskystä ja Dobynsistä Glück harmittelee, että kertovaa runoutta yleisesti väheksytään, ja epäilee syyksi, että se on hauskaa ja viihdyttävää. Hänen omissa runoissaan ongelma ei kuitenkaan ole siinä. Ne putoavat hankalaan väliin, koska minimoivat runoudelle ominaiset keinot ja pyrkivät sen sijaan pikku novelleiksi mutta ilman, että tajunnankuvaus, henkilösuhteet, tarinamaailma, kohtausten dramaturgia ja vastaavat proosafiktion elementit kasvaisivat novellin mittoihin. Runokeinot rajoittuvat pääasiassa rinnastuksiin ja vertauksiin. Ne ovat esimerkiksi tällaisia:

Usva peitti näyttämön (minun elämäni).
Henkilöhahmot tulivat ja menivät, pukuja vaihdettiin,
sivellinkäteni liikkui puolelta toiselle
kaukana kankaasta,
puolelta toiselle, kuin tuulilasinpyyhkijä.
(s. 35.)

Loppujen lopuksi fiktiivinen asetelmakin on sivuseikka, koska Glück painottaa, että runouden tulee käsitellä mahdollisimman yleistä kokemusta. Siksi kertovan aineksen joukkoon annostellaan syvämietteistä pohdintaa, kuten nimirunossa:

Taidan jättää sinut tässä. On alkanut näyttää siltä
ettei ole olemassa täydellistä lopetusta.
Tosiaankin, on loppumattomia lopetuksia.
Tai ehkä on niin että kun aloittaa jonkin,
olemassa on vain lopetuksia.
(s. 21.)

Ruotsin akatemia komppasi samaa pyrkimystä lausuessaan, että palkintoperusteena on ”tunnistettava runoilijanääni, joka ankaran kauniisti tekee yksittäisestä olemassaolosta yleismaailmallista”. Toki se vain vahvistaa kirjallisuuspalkintojen vanhan ohjenuoran: mitä isompi rahapalkinto, sitä vähäisemmät perustelut.

Kun yhtään runoa ei analysoida eikä minkään tekstin kanssa keskustella, argumentoinnista tulee hullunkurista varjonyrkkeilyä.

Hämärästä aamunkoittoon

Kun käännösrunon volyymi Suomessa on mikä on, tuntuu siltä, että lukijan kuuluu olla kiitollinen mistä tahansa mitä julkaistaan. Omituista vain, että huomio jakautuu silti epätasaisesti ja epämääräisesti, olkoon nimikkeitä vaikka kuinka vähän. Harmittaa esimerkiksi, että toinen Sumarin käännös, huolella taustoitettu James Schuylerin Runon aamu (1980, suom. 2020), on jäänyt Uskollisen yön varjoon, vaikka teos on elävämpää runoutta sekä alkutekstinä että suomeksi ja tuntuu 40-vuotiaanakin paljon ajankohtaisemmalta.

Vaikka Glückin teokset sinänsä antavat aihetta kritiikkiin, toivon yhtä kaikki kustantamoille kaikkea hyvää, mitä palkintonimi katalogissa suinkin voi tarjota. Enostone ja Aviador ovat ylipäätään kunnostautuneet laaja-alaisina runojulkaisijoina.

Muuten toivon runsaasti hillitöntä käännösrunoutta, jossa on outo masturboinnin tuntu.