Kaksi tragediaa: Faidra & Oidipus

Roomalainen Lucius Annaeus Seneca (n. 4 e.a.a. – 65 j.a.a) muistetaan stoalaisen filosofian keskeisenä edustajana ja myös satiirikkona, joka kirjoitti keisari Claudiuksen typeryyttä pilkkaavan proosakertomuksen. Hänet muistetaan myös marttyyrinä, joka kollegansa Petroniuksen tavoin joutui keisari Neron vainoharhojen uhriksi. Suomessa hänen uraansa näytelmäkirjailijana ei ole kovin hyvin tunnettu. Faidra ja Oidipus ovat nyt ilmestyneet ensi kertaa suomen kielelle käännettyinä.

Antiikin roomalainen kirjoitti draamansa ääneen luettaviksi, kun taas moderni englantilainen loi ne suoraan näyttämöllä esitettäviksi.

Kirjallisuushistorioissa tämä nuorempi Seneca mainitaan William Shakespearen (1564 – 1616) tragedioiden yhtenä innoittajana. Faidran ja Oidipuksen lukija joutuukin hämmennyksen valtaan havaitessaan, ettei noissa roomalaiskirjailijan draamoissa ole jälkeäkään niistä perusominaisuuksista, jotka kiehtovat renessanssikirjailijan teoksissa, kuten Hamletissa tai Kuningas Learissa. Shakespearen keskeiset henkilöhahmot ovat elävänoloisia persoonallisuuksia, toisin kuin Senecan. Shakespeare kirjoitti sukkelaa ja rehevää dialogia, kun taas Senecan teksteistä jäävät mieleen lähinnä hulppean pitkät monologit. Shakespearen draamoissa toiminta on dynaamista ja juonet etenevät vauhdikkaasti. Senecan Faidrassa ja Oidipuksessa sen sijaan maailma tuntuu ikään kuin pysähtyneen: elämänmeno on staattista ja rituaalinomaista.

Senecassa kiinnostaa shokeeraavuus

Shakespearen ja Senecan näytelmien erilaisuus johtuu niiden käyttötarkoituksesta. Antiikin roomalainen kirjoitti draamansa ääneen luettaviksi, kun taas moderni englantilainen loi ne suoraan näyttämöllä esitettäviksi. Ne seikat, jotka Shakespearea Senecan teoksissa todennäköisesti kiinnostivat, eivät suinkaan olleet taiteelliset rakenteet, vaan shokeeraava kauheuksien kuvaus, koukeroiset mystiset rituaalit ja ihmisten moninainen harhaisuus. Myöskään Aristoteleen runousoppi, joka nykyään nähdään sekä Shakespearen että Hollywoodin toiminnallisten draamojen taustalla, ei ollut vaikuttanut Senecan tuotantoon.

Faidran henkilöasetelma on arkkityyppinen kolmiodraama, jota monenlaisina muunnelmina ovat myöhemmin hyödyntäneet niin 1800-luvun realistit kuin 1900-luvun romanttisen viihteen tekijät. Theseus on aviomies, joka on aina poissa, ns. työmatkoilla. Faidra, hänen nykyinen vaimonsa, on varakkaan perheen toimeton kotirouva, joka kaipaa miehistä syliä. Hippolytos on komea urheilullinen nuorukainen, johon Faidra rakkaudenhimossaan takertuu. Hyveellinen Hippolytos ei halua vastata petollisen Faidran hellyydenosoituksiin, jolloin nainen päättää syyttää tätä raiskauksesta. Moniulotteisin, ja siksi mielenkiintoisin, hahmo on imettäjäksi kutsuttu palvelija, joka manipuloi Faidraa milloin minkäkin laskelmoivan neuvon avulla.

Valikoiman toinen näytelmä Oidipus puolestaan sisältää jo Kreikan kirjallisuudesta tutun tarinan, jota ennen Senecaa ovat hyödyntäneet mm. Aiskhylos ja Sofokles. Teeban kuninkaaksi kohonnut Oidipus on tappanut biologisen isänsä ja mennyt naimisiin äitinsä kanssa – ja tämän kaiken hän on tehnyt sukulaisuussuhteista tietämättömänä. Näin hän on tullut vahingossa panneeksi täytäntöön vanhan ennustuksen, jonka toteutumisen hänen vanhempansa – ja hän itsekin – ovat nimenomaan yrittäneet välttää. Näin draaman juoneen luodaan ns. traaginen ironia.

Seneca romaanikerronnan edelläkävijänä

Kuninkaan kohtalokkaan virheen vuoksi koko Teeba kärsii. Kuoron esittämät kuvaukset maata kohdanneen kirouksen karmeista seurauksista ovat komeat kuin renessanssin makaaberissa maalaustaiteessa: “Synkkä Kuolema avaa ahnaan kitansa ammolleen ja levittää siipensä suuriksi – – maa on jymissyt ja pitkin pyhiä lehtoja ovat leijailleet ihmisten harhailevat haamut, ihmisiäkin suuremmat”. Oraakkelin toimet esitetään yksityiskohtaisesti silminnäkijöiden kertomina. Merkkien tulkinnat ovat kiehtovia ja ne vievät runsaasti aikaa. Juoni on pikemminkin kollaasinomainen kuin lineaarinen. Se rakentuu pyrkimykselle viivästyttää päähenkilöä tajuamasta omaa epäonnistumistaan. Oidipus-näytelmää lukeekin mieluiten jonkinlaisena allegorisena runoelmana. Sen voisi tulkita viittaavan kehen tahansa mokailleeseen auktoriteettiin, jonka kohtalonhetken tiedetään olevan käsillä. Mutta sen toteutumista kaikki yrittävät estää, kuka mistäkin syystä.

Juoni on pikemminkin kollaasinomainen kuin lineaarinen.

Senecan draamat ovat kovin kirjallisen makuisia, ja niiden esittäminen teatterissa voisi käydä nykypäivän katsojalle kankeaksi seurata.  Kohtausten keskelle heitetyt, meneillään olevan toiminnan keskeyttävät sivuhenkilöiden selostukset siitä, mitä on tapahtunut toisaalla, tuovat mieleen kaikkitietävän kerronnan, joka on ominainen proosakertomuksille, muttei teatterille. Esimerkiksi sanansaattajan viesti Hippolytoksen kuolemasta on jylhää ja tarkkaa kolmannen persoonan kerrontaa. Sisäkertojan roolina on taustoittaa tapahtumia; ja samoin kuoron, paikoin jopa liiankin selittelevästi. Itse asiassa noissa erityispiirteissä saattaa piillä Senecan tekstien muunlainen kulttuurihistoriallinen merkitys: vaikutus romaanin esimuotojen kehitykseen.

Senecan tekstit monologisiin osuuksiin sijoitettuine takaumineen ja muine juonidigressioineen voisivat hyvinkin sopia pohjamateriaaliksi myös johonkin ei-aristoteliseen elokuvaan tai videoteokseen.

Antti T. Oikarisen ja Marja-Leena Kallelan suomennokset ovat kaunista, värikästä kieltä – elävää luettavaa kaunokirjallisuutta. Senecan näytelmien julkaisemisesta voidaan hyvästä syystä pitää merkittävänä kulttuuritekona.