112

Gummerus julkaisi viime vuonna ranskalaisen Ludovic Roubaudin esikoisromaanin Sirkuksen miehiä ja tänä vuonna saman tekijän romaanin 112. Molemmat sympaattiset teokset edustavat jätkäkerrontaa, vaikka molemmat suhtautuvatkin pohjimmiltaan naisiin hyvin kunnioittavasti. Teosten nimet jo kertovat, missä maailmassa liikutaan; ensimmäisessä sirkuksen ja jälkimmäisessä palokunnan.

Kansiliepeet esittelevät Ludovic Roubaudin (s. 1963) taustan jokapaikanhöylänä, lähettipoikana, rihkamakauppiaana, palomiehenä, sirkusroudarina, toimittajana, amerikkalaisen jalkapallon mestarina, haamukirjoittajana, perheenisänä ja eronneena. Monipuolisesta kokemuksesta ainakin osa heijastuu romaaneihin. Roubaudin kerronta ui todentuntuisesti niin sirkusten roudareiden kuin palomiestenkin nahkoihin.

Keskeistä Roubaudin teoksissa ovat miesten välinen kaveruus ja ystävyys sekä toisista välittäminen ja huolehtiminen. Pehmoproosasta ei kuitenkaan ole kyse. Jos solidaarisuuteen on tulossa pienikin kupru, otteet ovat rajut ja käsiksi käydään helposti ja vimmaisesti. Välistä tappelu syntyy vähistäkin syistä. Selkäänsä saamisen haavat tuntuvat mutta ne hyväksytään ja niiden välttämättömyys ymmärretään. Joskus tapellaan ihan vain lämpimikseen.

Miesten rosoiseen arkeen tuovat niin lämpöä kuin kuria ja järjestystäkin naiset. Sirkuksen miesten naiset ovat äitejä ja ravintolanpitäjiä, lohdun ja ruuan tarjoajia. Vain joukon pomolla on vakituinen naissuhde, jonka vaikutus heijastuu koko porukkaan ja jota koko joukko kunnioittaa. Nainen asettaa rajat, kun on tiukka paikka.

Vaikka 112 ei ole millään muotoa ohjelmallinen, se voisi kuulua työpaikkojen tasa-arvon oppikirjaksi. Kun kokonaan miehiselle paloasemalle tulee nainen pomoksi, ei ole helppoa kenelläkään. Pahin machoilija ja tappelupukari, jolla on vankka asema miesten yhteisössä, asettuu tietenkin vastahankaan ja ryhtyy rumiinkin temppuihin. Vaikka tilanteessa on nielemistä muillekin miehille, heidän miesten ehdoin ja keinoin tapahtuva pehmittämisensä ja sakin hivuttamisensa muokkaa maaperää.

Ainakin naislukija vakuuttuu siitä, että Roubaudi on tavoittanut miestensä sisimmän.

Sirkuksen miehiä ei eläimistä välittävä voi kuivin silmin lukea. Kosteutta nostattaa niin hellyys, huumori kuin surukin. Satunnaisesta kulkukoirasta tulee ensin koko porukan lemmikki. Sitten koira onkin joukkueen yhteisen projektin, oman sirkuksen perustamisen, keskeisin kulmakivi. Oman sirkuksen on määrä nostaa pimeästi töitä tekevät ja asunnottomat jätkät elämässä uudelle portaalle.

Roubaudi tuntee selvästi miesten lisäksi eläimetkin. Vähäeleisen upeasti hän kuvaa, miten paljon lämpöä ja lempeä karvaturri voi tuoda karskiin jätkäsakkiin, miten terapeuttinen eläin on vain olemalla läsnä ja lähellä, miten eläimen luottamus tuottaa luottamusta koko joukon keskuuteen, miten eläimestä huolehtiminen tekee kaikille hyvää.

Roubaudi hallitsee huumorin käytön. Hänen miehensä eivät ole tosikkoja, päinvastoin, he osaavat nauraa myös itselleen. Huumori tuo mielenkiintoisesti oman taustavärinänsä niin tappeluun ja tulipalojen sammuttamiseen kuin ihmis- ja eläinsuhteisiinkin.

Roubaudi osaa jättää yllätyksellisen loppuratkaisun kutkuttavasti aivan viime riveille. Sirkuksen miehiä lukiessa loppua kohti on vahva aavistus siitä, että jotakin surullista tapahtuu. Tapahtuma tulee kuitenkin yllätyksenä ja saa ainakin elämistä pitävät liikutuksiin. 112:ssa osa loppuratkaisusta on niin itsestään selvää, että sen voi jopa kertoa. Pahin vastapukari muuttaa kantansa. Roubaudi ei 112:n virityksen onneksi tyydy lopettamaan tähän, vaikka sukupuolten sovinnolliseen yhteiseloon pyrkiville vihon viimeinen loppuratkaisu voi kaataakin kylmää vettä niskaan.

Suomennoksissa on joitakin ongelmia, vaikka Lotta Toivasen kääntämä kieli pääosin on luontevaa ja uskottavaa. Sirkuksen miehissä huomio kiinnittyy siihen, miten laitapuolen kouluttamattomat jätkät käyttävät yllättäviä sivistyssanoja, joiden hallintaan ei riitä peruskoulun oppimäärä. 112:ssa ei enää voi välttyä ajatukselta, että kääntäjä ei ole aina vaivautunut miettimään hyviä suomennosratkaisuja. Suomeksi palokunnat (tai varuskunnat) eivät kokoonnu apelliin, kättä ei pidetä ojossa oratorisesti, makuusalit ovat kodikkaasti tupia, eikä Suomen kielen perussanakirja edes tunne sanaa kunniapiha. Sormia tai varpaita tai muita elollisen luonnon osia säilötään yleiskielisesti formaliiniin, ei formoliin, vaikka kemiallisesti kyse onkin samasta aineesta.