Lucian silmät

Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarinen (s. 1972) on käsitellyt kaksisuuntaista mielialahäiriötään avoimesti sekä blogissaan Hekuma että julkisuudessa antamissaan haastatteluissa. Keväällä häneltä ilmestyi esikoisromaani Lucian silmät, joka kuvaa maniaa ja depressiota uraansa ja taiteeseensa keskittyvän kuvataiteijan näkökulmasta.

Janna Ovaska maalaa kuningatar-sarjaa keväällä tulevaa näyttelyä varten. Kun marraskuun lopulla manian pahempi vaihe kytkeytyy päälle, hänestä tulee yli-ihiminen: muut ovat idiootteja ja täysin vailla tyylitajua mitä tulee taiteeseen, pukeutumiseen tai käytöstapoihin. Suoraan sanottuja luusereita verrattuna Jannaan, joka kohottaa itsensä kuningattareksi – suorastaan jumalalliseksi ilmestykseksi. Hän muuttuu kiinteäksi osaksi kuningattaria, joiden parissa parhaillaan työskentelee.

”Mutsilla menee taas hiukka lujaa. Se on vähä niinku kännissä koko ajan.”

Kun Janna herää keskellä yötä ja huomaa, että hänen silmistään lähtee tuhoavia säteitä minne ikinä hän katsookin, aviomies Petri kuskaa hänet sairaalaan. Tilanne ei tule yllätyksenä kenellekään, Janna ei ole ensimmäistä kertaa suljetulla osastolla ja virikkeettömässä hoidossa.

Toisen näkökulman romaaniin tuo Jannan teini-ikäisyyden kynnykselle yltänyt Hilma-tytär: ”Mutsilla menee taas hiukka lujaa. Se on vähä niinku kännissä koko ajan. Se ei muista mitään, mitä sille puhuu, tai ei se ees kuuntele ku se ite selittää jotain koko ajan. Kiva. Mutta mä oon kyllä jo ihan tottunut tähän. Oonhan mä jo kolmetoista vuotta ollu sen lapsi.” (s. 33).

Isäpuoltaan Petriä Hilma kutsuu Nössöksi. Mies pitää kotia pystyssä ja arkea rullaamassa sekä hoitaa pikkuiset kaksoset, kun Janna heiluu kaupungilla ja työhuoneella manian kourissa ja saattaa tuhlata Vuittonin liikkeessä ”muutaman kuukauden työhuonevuokran”. Tai vastaavasti, kun vaimo makaa sängyn pohjalla ja toivoo kuolemaa.

Taidemaailman piikittelyä

Jannan sairauden kautta käsitellään huvittavalla ironialla höystettynä kuvataidemaailman konventioita ja luutuneita piirteitä. Erityisesti liialliseen korkealentoisuuteen kurkottelevat näyttelytekstit saavat huutia ja suorasukaisen tuomion Jannalta manian kourissa:

”Nyt olisi hyvä aika kirjoittaa näyttelytiedote, kohta galleristi jo kyselisi vihaisena perään. Mikä hitto sen tiedoston nimi olikaan. Tuossa, Queens3, kirjoitettu kuukausi sitten. Janna alkoi lukea. Vaikutti tylsältä, kuka tällaista jaksaa, hän ajatteli, en minä ainakana. Kuningatar-sarja… valtaa… väkivaltaa… päläpälä… elämän osa-alueet… kulttuuriset rakenteet… läpäläpä… tasa-arvo… itsemääräämisoikeus… juu juu… hyväksikäyttö… maalaustapahtuma… myytit ja lööpit… vittu mitä paskaa…” (s. 21)

Tosiaan, koska ”siinähän nyt oli selitystä, sisältöä ja feminismiä, sitähän se akka [galleristi] halusi”, kun taas Janna olisi halunnut ”kirjoittaa siitä, kun väri tuntuu mehulta, jäätelöltä ja kiisseliltä; kun maali oli tahmaista, liukasta tai karkeaa”. Kuka tahansa gallerioiden järjestämissä taidenäyttelyissä useammin kuin kerran käyneistä tunnistaa tämän näyttelytiedotteiden ylitsepursuavan ja jargonia viljelevän diskurssin.

Kuvataidemaailman ironisointi on erittäin tervetullutta. Jannan pointti on selkeä, mutta lukijana minua harmittaa ennen kaikkea se, että tällainen taidemaailman ironisointi tehdään vakavan sairauden kaavun varjosta käsin.

Kuvataidemaailman ironisointi on erittäin tervetullutta.

Myös Jannan hahmo ironisoi sekä kuvataiteilijoita että heihin kautta aikain liitettyjä myyttejä. Lucian silmät antaakin yhden mahdollisuuden siihen, mistä nämä myytit saattavat saada polttoaineensa. Läheskään kaikilla kummallisesti (tai huonosti) käyttäytyvillä kuvataiteilijoilla tuskin on maniaa tai muuta vastaavaa parantumatonta sairautta taustalla, mutta useimmat sairaudet kuitenkin vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen tavalla tai toisella.

”Siellähän lusii, Lucia saatana”

”On olemassa monta Jannaa. On se tavallinen ihana, ahkera, vähän hassu. On rasittava maaninen sekopää-Janna. On depressio-Janna, joka suunnittelee itsemurhaa peiton alla. Eikä riitä perkele. Psykoottinen Lucia-Janna. Ja se Bathseba-Janna, jonka meininki karkasi käsistä kohta tapaamisemme jälkeen.” (s. 112)

Kirjasta ei oikein käy ilmi, kaikesta kuvailusta ja tapahtumista huolimatta, kuka ja millainen Janna loppujen lopuksi on. Bipolaarisuus vie hänet ääripäästä toiseen, ja vain välillä hän on ”tavallinen, ahkera ja vähän hassu”. Mutta onko se todella Jannan todellinen luonne ja ominaisuudet todella hänen todellisia ominaisuuksiaan, mikäli ne pääsevät vain harvoin esille taudin aaltoliikkeiden välistä?

Oikarisen romaani kuvaa hyvin seikkaperäisesti sairauden eri vaiheiden kokemuksia sairastuneen näkökulmasta, kajoamatta liikaa lääketieteellisiin puoliin ja vivahteisiin. Tämä sallii laajan ilmaisunvapauden. Jannan hurjat vyörytykset ovat nautittavaa luettavaa. Mitä syvemmällä maniassa ollaan, sitä hurjemmaksi teksti käy. Oikarisen kieli on notkeaa ja kulkee vaivatta läpi maanisen pyörteen, joka lakoaa alleen kaiken muun. Teoksen hienoimpia kohtia on kuningattarien kapina, kun he nousevat tekijäänsä vastaan ja haluavat tuhota hänet: ”Kuka tässä on tekele, kuka tekijä? Ylpeät pikku paskat!” (s. 152)

Kieleltään vahvasti visuaalinen romaani olisi toiminut mainiosti myös kuvituksen kera. Oikarisen blogiinsa laittamat kuvat maalauksistaan tukevat teoksen maailmaa, ja yllättävää kyllä, kirjailija on kuvannut Jannan maalauksia niin hyvin, että blogin teokset näyttivät suorastaan tutuilta: abstrakteja, värikkäitä tauluja ja myyttisten naisten nimiä.

Kantta kuvittaa kuitenkin Oikarisen teoksen sijasta kuvataiteilija Ulla Karttusen tekemä teospari Okasilmä I ja II. Neitsythuorakirkko-teoksellaan vuonna 2008 käräjille päätyneen Karttusen teoksen valinta kanteen on osuva monella tapaa. Kuten teoksen päähenkilö Janna Ovaska, myös Karttunen käsittelee taiteessaan naiseen kohdistuvaa väkivaltaa kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista käsin.

Oikarinen on myöntänyt romaanin olevan vahvasti elämäkerrallinen.

Teoksen heikkoudeksi muodostuu monille esikoisteoksille tyypillinen piirre: ähky; esikoisessa yritetään käsitellä liian paljon asioita ja suuria teemoja. Jannan sairaus ja sen kuvaus vie rutkasti tilaa, kaikki muu jää sille alisteiseksi (kuten muutenkin arkielämä jää usein mania- ja depressiojakson aikana täysin sivuun).

Uljas, Hilman tapaturmaisesti kuollut isä ja Jannan mies, vaeltelee pakkomielteisesti Jannan mielessä unessa sekä valveilla. Jannan surutyö on kesken, eikä psyykosijaksot suoranaisesti auta. Uusi mies, Petri ”Nössö”, taas on lunastanut paikkansa hiljaisena ja toimeliaana, kilttinä miehenä Jannan rinnalla.

Oikarinen on myöntänyt romaanin olevan vahvasti elämäkerrallinen. Hän on tehnyt surutyötä miesystävänsä, taiteilija Ilkka Lammin (1976–2000) juhannuksena tapahtuneen yllättävän hukkumiskuoleman johdosta. Uljasta koskevat kohtaukset ovat vahvoja ja tunteisiinkäyviä, aivan kuten muukin kuvailu ja teoksessa. Kokonaisuuden kannalta olisi kuitenkin riittänyt, että kuvaus keskittyisi pelkästään uusperheen dynamiikkaan. Uljaan traaginen loppu ja sen vaikutus Jannaan tuntuu turhalta lisältä muuten niin täyteen pakatussa tarinassa. Uljaasta olisi riittänyt materiaa aivan uuteen tarinaan ja kokonaisuuteen. Nyt Uljas jää hataraksi sivujuonteeksi, josta olisi riittänyt paljon ammennettavaa.