Luotettava ohikulkija

Kirjan kannessa ovat taotut kahleet, tausta on punasävyinen. Kansien sisäpuolella on,
vankina kunnes vapautetaan, Maarit Verrosen kertomuskokoelma Luotettava ohikulkija. Kehyksenä tarinoissa ovat vankeus ja vapautuminen. Lukiessani havaitsen jotain kafkamaista: Sama painostava ilmapiiri, lyhyimmillään alle puolen sivun mittaiset pikkutarinat. Samoin seurausten ja vaikutusten loppumaton kierre, ainainen pyrkimys jonnekin. Vastapainona pysähtyminen, ei liikettä, vain kuva.

Kertomukset alkavat usein tavallisesta asiaintilasta ja kehittyvät pidemmälle kulloisenkin päähenkilön kautta. Hälytysajossa oleva ambulanssi ja mies, joka haluaa säilyttää oikeutensa ylittää suojatie vihreän palaessa. Kahvilassa lapselleen tiuskiva ja huutava äiti ja tilanteen näkevä tarkkailija. Useat kertomukset liittyvät konkreettisesti vankilaan paikkana, vartijoihin, vankeihin. Lisänä ovat Verroselta jo aiemmin tutut saaret, autiot paikat ja maantieteellinen karuus. Läpi koko teoksen on myös havaittavissa kerronnan viileä ote; kertoja suhtautuu kerrottavaansa puhtaan asiallisesti ja ajoittain myös hieman etäisesti.

Luotettavan ohikulkijan kieli on täsmällistä. En tavoittanut samankaltaista lyyrisyyttä kuin esimerkiksi Leena Krohnilla, johon Verrosta on usein verrattu. Siltikin, juuri tämän ominaisuuden vuoksi, kertomukset onnistuvat tavoittamaan lukijan tehokkaasti ja suhde lukijan ja tekstin välille syntyy. Jotkut kertomukset poikkeavat tästä yleisestä linjasta, esimerkiksi hyvin lyhyt ”Hyönteiset”, jonka mitta luo kontrastin kielen sekä tapahtuman laajuudelle ja symboliikalle. Myöskin unen ja toden suhdetta pohtivassa kertomuksessa ”Trimaraani” on havaittavissa sama ilmiö. Toisentyylistä kerrontaa edustaa realistinen ”Viikonloppuseminaari”, jossa henkilöt ovat hyvin tavallisia ja kerronta arkista.

Henkilökuvaus luo perustan koko kokoelmalle. Kirjailija on paneutunut kuvattaviinsa ja onnistuu luomaan koko henkilögalleriasta yhtenäisen. Tunnelma säilyy alusta loppuun saakka. Samoin kertomukset nivoutuvat luontevasti toisiinsa, ja lukija löytää yhtenäisyyksiä, samoja symboleita ja hahmottaa paremmin koko teosta yhtenä, kokonaisena ja sopusuhtaisena.

Yhteytenä Verrosen aiempaan tuotantoon toimivat tapahtumapaikat, maisemat, saaristot ja meret. Kertomuksessa ”Laivojen hautausmaa” Verronen kertoo tuliperäisen saaren historiaa saarelle eksyneiden ihmisten näkökulmsta, sukupolvien nousemisesta ja tuhoutumisesta, ihmisten syntymästä ja kuolemasta. Kirjailija jättää lukijalle tilaa kehittää oma suhteensa tapahtumaketjuun, ihmisten yksityiseen ja yleiseen menneisyyteen. Pisimmätkään kertomukset koko kirjassa eivät ole kuin muutaman sivun mittaisia. Pituuden yhteys kertomuksen perustaan ja sen aiheuttamien kysymysten laajuuteen jää kiehtovaksi.

Maarit Verrosen Luotettava ohikulkija on mielenkiintoista luettavaa, kannen kuvan lievän surrealistisuuden ymmärtää kirjan luettuaan. Yksinäisinä kertomukset eivät vakuuta niin tehokkaasti kuin kaikkien muiden kertomusten lävitse suodattuneina ja hahmottuneina. Lukemastaan pystyy muodostamaan kaleidoskooppimaisen kuvan, monipuolisen ja kauniin. Ja salaperäisen: koskaan ei tiedä, mihin asentoon sirut seuraavaksi asettuvat.