Demokratian arvo

Maija Setälä on kirjoittanut harvinaisen ajankohtaisen yhteiskuntaa ja valtio-oppia koskettavan teoksen Demokratian arvo, johon tutustuminen voisi kuulua jokaisen itsestään ja läheisistään välittävän suomalaisen velvollisuuksiin. Teos on ajankohtainen EU:n laajentumisen ja varsinkin kesällä hyväksytyn perustuslakiehdotuksen takia. Teos on kirjoitettu sujuvasti ja sitä on joistakin puutteista huolimatta mukava lukea.

Setälä on tehnyt todellisen uroteon kartoittaessaan lähes kaikki tärkeimmät sekä historialliset että modernit demokratiateoriat sekä niiden ongelmat. Erityisesti ”kansan tahtoa” on painotettu. Tekijä on myös paneutunut äänestysmenettelyjen koukeroihin ja niiden mukanaan tuomiin ongelmiin. Teoksesta paljastuu, että ns. demokratiavaje on retorinen keino selittää pois todellisuutta, demokratiassa ei voi olla vajetta: demokratia joko on tai ei.

Teos jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään demokratiaa ja kansan tahtoa, vaalikilpailua, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sekä nykytyyppiselle demokratialle niin tyypillistä ”deliberatiivista” teoriaa, ts. mallia, jossa demokraattinen päätös muodostuu ennen kaikkea julkisen keskustelun kautta, ei niinkään puhtaasti äänestämällä tasavertaisten vaihtoehtojen välillä. Historiallisen tarkastelun puitteissa käydään läpi niin Rousseau, Mill kuin – tosin kursorisesti ja melko epätieteellisesti – antiikin Kreikan demokratiamalli.

Erityisen hyvin Setälän tutkimus soveltuu korkeakoulujen perus- ja aineopintojen tenttikirjaksi, mutta sen tehokas hyödyntäminen edellyttää asiantuntevan luennoitsijan tukea. Luonteestaan johtuen Demokratian arvoa ei voi arvostella puhtaasti kirjallisten ansioiden pohjalta, vaan otan tarkastelussa kantaa myös asiavirheisiin ja puutteisiin.

Puhtaasti teoksen lukemisen kannalta suurin ongelma on käytetty viitejärjestelmä. Tutkimusta tehtäessä viitejärjestelmää käytetään, jotta lukijalla on halutessaan mahdollisuus tarkastaa annettu tieto, saada selville, mistä tietoa voi hankkia lisää ja/tai lukijalle voidaan antaa itse pääasiaa sivuavaa tietoa. Kuitenkin lukija on se, jonka tehtävä on ratkaista, onko hän kiinnostunut kunkin viitteen tiedoista. Demokratian arvoon valittu viitejärjestelmä on lukijan kannalta ehkä niitä epäystävällisimpiä: viitteet on koottu teoksen loppuun. Tässä systeemissä lukijan on lähes pakko joka viitteen kohdalla plärätä teosta ja selvittää erikseen viitteen merkitys ja mielenkiinto. Pidän loppuviitejärjestelmää lähes huonoimpana mahdollisena.

Yksi hyvä tapa järjestää tutkimuksen viitteet ja lähdetiedot on historiatutkimuksista tuttu alaviitejärjestelmä, jossa lähdeteokset ovat kootusti teoksen lopussa aakkosjärjestyksessä. Myös hakemisto olisi ollut tuiki tarpeellinen. Toki oman hupaisan lisänsä lukukokemukselle antaa, että sivut 1-10 löytyvät toiseen kertaan teoksen lopusta, samoin sivut 193-209. Moisesta on tietysti vastuussa aivan joku muu kuin kirjoittaja.

Teoksessa on jonkin verran myös sisällöllisiä ongelmia, joiden takia siihen kannattaa tutustua joko todella lähteet läpikäymällä tai vaikkapa luennoitsijan tuella. Silmiinpistävän selvä virhe on viittaus Rousseaun Yhteiskuntasopimukseen, josta Setälä toteaa: ”…tulkinta, joka perustuu Jean-Jaques Rousseaun teoriaan. Tämän tulkinnan mukaan kansalla voi olla yhteinen tahto, joka perustuu kaikkien kansalaisten jakamaan käsitykseen yhteiskunnan yhteisestä hyvästä.” Setälän käyttämässä lähdeteoksessa Rousseau kuitenkin nimenomaan toteaa: ”Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä, edellinen katsoo yksityisetua, eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa:…” Rousseau siis nimenomaan sanoo, ettei kansan yhteinen tahto ole kaikkien kansalaisten jakama käsitys. Setäläkin toki korjaa tämän erheen myöhemmin.

Valtio-opillis-historiallisessa katsantokannassa Setälä tekee lukuisien muiden tutkimusten tapaan virheen tarkastellessaan demokratiaa äänestysmenettelynä, jonka tavoite on äänestäjien etujen maksimointi. Näin hän törmää perinteiseen ongelmaan: ”kansan tahdon ja ”parhaan mahdollisen” tai edes ”enemmistön kannalta parhaan mahdollisen” väliseen ristiriitaan. Condorcet-paradoksia käsitellään äänestysongelmana, vaikka todellisuudessa se on vallankäyttöongelma (Condorcet oli matemaatikko ja uhkapeluri, ei valtiofilosofi) eikä paradoksia siten ole. Aidon Condorcet-paradoksin realisaatio on historiasta hyvin tunnettu sisällissota. Juuri tämä paljastaa parhaiten Setälän ongelman: hän ei ole käsitellyt lainkaan sitä, mistä demokratiassa on reaalimaailmassa kyse. Teos on melko puhtaan teoreettinen, irti demokratian todellisuudesta.

”Kansan tahdon” ja ”preferenssien” ristiriita paljastuu myös seuraavassa esimerkissä: A, B ja C asuvat puutalossa, joka pitäisi maalata. Demokraattisesti jokaisella on yksi ääni, ja A haluaa punaista, B sinistä ja C keltaista. Demokratia, kansan tahto, toteutuu joko neuvotteluissa ja lehmäkaupalla tai siten, että taloa ei maalata lainkaan, se ravistuu ja lahoaa pystyyn. Myös viimemainittu on kansan tahto. Demokratiassakaan ei ole kyse parhaasta mahdollisesta, sillä yhteiskunta ei ole yritys tai tavoitejohdettu yhdistys. Demokratia on puhtaasti tahdonvallan asia, ja kansalla on oikeus tehdä huonojakin päätöksiä. Setälä on sivuuttanut tämän demokratian puolen täysin, mikä johtunee nykyisin niin trendikkään yhdysvaltalaisen demokratiamallin suosimisesta korkeakouluopetuksessa.

Koska Setälä on paljolti paneutunut äänestysjärjestelmien tarkasteluun, hänen demokratia-analyysinsä on jäänyt julistustasolle; teos selittää ne ylevät ja vähemmän ylevät periaatteet, jotka liittyvät demokratiaan. Kun kuitenkin teos puhuu demokratian arvoista, olisi tullut käsitellä myös niitä reaalimaailman piirteitä, instituutioita ja niiden toimintatapoja, joita demokratia edellyttää. Keskittyminen äänestämiseen ainoana toiminnan muotona ja kaiken muun käsittely lähes puhtaasti moraalitasolla, johtaa väistämättä kysymyksiin demokratian reaalisisällöstä; äänestäminen ei voi olla keskeistä, sillä saihan Stalinin Neuvostoliitossakin äänestää – oli jopa pakko. Miraalisilla arvoillakaan ei ole relevanssia, sillä olivathan NL:n moraaliset arvot ainakin kirjoitettuna yleviä.

Olisi siis ollut välttämätöntä kyseenalaistaa demokratiaa myös retorisena vallankäytön keinona. Onko demokratian edellytys kirjoitettu laki, joka on kaikille sama ja jossa näyttö, ei vertaisten mielipide, ratkaisee? Onko Montesquieun ja Rousseaun painottama vallan kolmijako demokratian edellytys? Onko siis Iso-Britannia demokratia? Mikä on poliisin ja armeijan organisoinnin merkitys? Onko yleinen, yhtäläinen asevelvollisuus demokratian edellytys? Quid custodiat custodiantes?

Reaalimaailman demokratiaan Setälä ei puutu. Lähes ohimennen hän viittaa Euroopan Unioniin ja sen rooliin kansallisvaltion merkityksen vähenemisessä. Esitetty kanta osoittaa historiatajun puutetta; tyypillisesti USA, johon Setälä usein viittaa nimenomaan on kansallisvaltio, joka on syntynyt erilaisten pikkuvaltioluomusten pohjalta. Aivan samoin EU:n kehitys saattaa johtaa ”eurooppalaiseen mega-kansallisvaltioon”. Kansallisvaltio on valtiollisen kehityksen tulos, tuote. Valtiot eivät aina synny kansojen pohjalle, vaan myös kansat valtioiden. Tästä on historiassa esimerkkejä pilvin pimein.

Kun näin on ja kun Setälä, moderniin akateemiseen tapaan, teokseen upottamastaan runsaasta työmäärästä huolimatta, ei ota kantaa itse asiaan, demokratian arvoon – jota tietenkään teoriamaailmassa ei ole, sitä voi olla vain reaalimaailmassa – on teoksen nimi vähintäänkin harhaanjohtava. Mikä on Setälän mielestä demokratian arvo? Kysymys jää vaille vastausta. On kuitenkin ansiokasta, että Suomessa vielä tehdään suomenkielisiä tutkimuksia ja että niitä julkaistaan. Kohtuuton hinta toki kostautunee myyntiluvuissa ja kokonaiskatteessa, mutta se ei ole asia, johon voisi vaikuttaa sen enempää arvostelija kuin kirjoittajakaan.