Lukija

Varhainen essee tarjoaa aavistuksia Proustin romaanisarjasta, sillä tyyli on jo hyvin tunnistettava. Parhaimmillaan se virvoittaa itse kunkin henkilökohtaisia kirjallisuusmuistoja. 

Marcel Proust (1871–1922) ei kaivanne esittelyjä. Maailmankirjallisuuden klassikkoa luetaan ja hänestä keskustellaan, myös nyky-Suomessa. John Ruskinin (1819–1900) kohtalo on karumpi. Englantilainen taidehistorioitsija, kirjailija ja yhteiskuntafilosofi oli aikansa luetuimpia ja seuratuimpia eurooppalaisia. Hänen nimeensä vannoi Proustin lisäksi muun muassa Tolstoi. Suomessa hän on jokseenkin unohtunut.

Proustin pääteoksen nimi on muuttunut geneeriseksi, ja kadonnutta aikaa etsitään milloin mistäkin. Ruskinin kirjojen nimet, sellaiset kuin The Stones of Venice (1851–1853) tai Modern Painters (1843–1860), eivät käytössä kulu, eikä niiden tekstiä juuri siteerata. 1900-luvun alkupuolella suomennettiin neljä Ruskinin teosta, sitten seurasi sadan vuoden hiljaisuus. Hannu Poutiaisen suomennosvalikoima Työ, talous ja sielu julkaistiin 2021 (Basam Books). Se ei juuri huomiota herättänyt.

Suomalainen Ruskin-reseptio ja Ruskinin vaikutus suomalaisiin intellektuelleihin olisi kiehtova aihe; tämän kirjoituksen tarpeisiin en onnistunut löytämään asiasta tietoja.

Voi olla, että vilkaisu Proustin tekstiin riittää selittämään Proust-ilmiön ja vilkaisu Ruskinin tekstiin Ruskin-ilmiön. Asiaan ei tässä kannata paneutua. Lukijan jälkisanoina toimiva Sampsa Laurisen laaja essee avaa alustavasti englantilaisajattelijan ominaisuuksia ja omituisuuksia.

Lukija-niminen teos koostuu, ensinnäkin, Laurisen suomentamasta Proustin tekstistä Sur la lecture. Se julkaistiin alun perin kesällä 1905 lyhytikäisessä ”kirjallis-taiteellis-poliittisessa” lehdessä La Renaissance latine. Teksti on esipuhe Proustin kääntämään Ruskinin kirjaan Sesame and Lilies (1865), ranskaksi Sésame et les Lys. Käännös ilmestyi (esipuheineen) vasta seuraavana vuonna eli 1906. Lukijan toisen osan muodostavat Proustin loppuviitteet, ”kirjailijan huomautukset”. Hän siis katsoo jo tässä olevansa kirjailija, ei ”kääntäjä” tai vaikkapa ”esseisti”. Kolmas osa, sivumäärältään pisin, on Laurisen äsken mainittu teksti ”Proust Ruskinin poluilla”.

Voi olla, että edellä kuvatusta rakenteesta johtuen Lukija ei tunnu aivan orgaaniselta kokonaisuudelta. Se on hyvin suomennettu, taiten toimitettu ja ainakin kirjallisuushistoriallisesti mielenkiintoinen. Silti siinä on jotain keinotekoista.

Ruskinia Lukija käsittelee siis vähän. Ennen kaikkea se on kirja Proustista, muistoista, lukemisesta, kääntämisestä ja vielä jostakin, minkä selvittäminen ja etsiminen jää kriitikon tehtäväksi. Ehkä se jää kriitikon velvollisuudeksi. Nautinto se ei välttämättä ole. 

Välittömiä kokemuksia 

Lukija – siis Proustin oma teksti – on lyhyt, muttei helppo. Ensinnäkin se käsittelee asioita, kirjoja ja kirjailijoita, jotka ovat nykysuomalaisessa kulttuurissa enemmän tai vähemmän marginalisoituneet.  Kun Proust kirjoittaa klassikoista, hän kirjoittaa kirjailijoista, jotka ovat klassikoita Belle époquen Ranskan perspektiivistä. Jo mainittu Ruskinin tapaus on hyvä esimerkki – on itse asiassa huvittavaa, että kääntäjän (siis Proustin) kirjoittamassa esipuheessa kirjailija (siis Ruskin) jää täysin sivuosaan.

Kärjistäen voisi sanoa, että Ruskinin ajautuminen kirjallisuushistorian sivuraiteelle alkaa näillä Proustin hänestä kirjoittamilla riveillä.

Toinen asia, joka lukijaa vastustaa, on Proustin kieli. Tämä vastustus tekee ilmeisen hyvää; se on kieli- ja aivojumppaa aivan toisenlaisten tekstien ympäröimälle nykylukijalle. Proustin maineikas tyyli kaikessa täyteydessään, ylimitoitetussa tarkkuudessaan, on jo tunnistettavaa. Mutta toisaalta Kadonneen ajan ensimmäisen osan ilmestymiseen oli vielä kahdeksan vuotta.

Tyylissä on tiheyttä. Ehkä siinä vielä tässä vaiheessa oli myös paksuutta.

Pääosaan nousevat lukemista koskevat lapsuusmuistot. ”Kukapa ei minunkin laillani muistaisi lomapäivien lukemisiaan, joihin uppouduimme vaivihkaa ja hellittämättä päivän kaikkina jokseenkin rauhallisina tai kajoamattomina hetkinä, jotka vain saattoivat tarjota siihen turvapaikan” (s. 8). Ja:

Viimeisen sivun jälkeen kirja loppui. Oli pysäytettävä etsivän katseen kirma, vaiennettava sitä hiiskahtamatta seurannut ääni, seisahduttava vetääkseen henkeä ja huokaistava syvään. Rauhoittaakseni mieleni, jota jo liian pitkään olivat hajottaneet erinäiset aiheet, tarvitsin toisenlaista, hallittua liikettä, joten nousin kävelemään edestakaisin vuoteeni viertä katse yhä kiinnittyneenä kohteeseen, jota olisi turha etsiä huoneesta tai sen ulkopuolelta, sillä se sijaitsi vain sielullisella etäisyydellä, jollaista ei käy mittaaminen metrein eikä peninkulmin, kuten muita välimatkoja, eikä sitä voisikaan sekoittaa ”johonkin muuhun”, jota ajattelevan katse käy ”poissaolevaksi”. (s. 21–22.)

Omakohtaisesti tunnen, miten tässä saavutetaan jotain olennaista, jotain vaikeasti sanallistettavaa kävelemisen ja lukemisen välisestä yhteydestä. Minä muistan – muistavatko kaikki? – asian lapsuudesta.

Näistä lapsuuden välittömistä kokemuksista Proust siirtyy myöhempiin aikuisuuden lukemisiin, välillisiin kokemuksiin. Kenties juuri hänelle ominaisella tavalla myös ne tuntuvat yhtä välittömiltä kuin lapsuuden kokemukset, ainakin Proust saa asiat näyttämään siltä. Joka tapauksessa hän marssittaa esiin muistoja antiikista, historiasta, filosofiasta ja Ranskan kirjallisuuden klassikoista.

Jos Lukijalla on (moraalinen) ydin, se saattaisi olla tämä: ”Mikäli uskottelemme, että totuus voidaan syöstä paikoiltaan kirjansivujen väliin, se aineellistuu, ikään kuin kokonaan toisten valmistamaksi hunajaksi, jota voimme vaivatta noutaa kirjastojen osastoilta ja maistella passiivisesti mielen ja ruumiin täydellisessä lepotilassa” (s. 35).

Ketäpä Proust tässä varoittaisi, ellei ennen kaikkea itseään. 

Nautintojen aika 

Ruskinia kääntäessään Proust ei osannut englantia kovin hyvin. Hänen äitinsä Jeanne Weil Proust (1849–1905) auttoi, mutta äidinkään kielitaito ei ollut moitteeton. Sitten äiti kuoli. Proustia itseään työ oli kuitenkin jo ehtinyt opettaa – hänen ensimmäisessä Ruskin-ranskannoksessaan La Bible d’Amiens (1904, alkuteos The Bible of Amiens, 1884) oli virheitä, toinen eli viimeinen ranskannos – siis Lukija – on Sampsa Laurisen mukaan paljon huolellisempaa työtä. Mestariksi opettelevan kirjailijan seikkailut kääntäjänä muistuttavat vanhasta epäilystä: Ihan hyvä, jos kääntäjä osaa kieltä, josta hän kääntää. Tärkeämpää kuitenkin, että kääntäjä osaa kieltä, jolle hän kääntää. 

Ainakin yksi virhe Proustin esipuheeseen jäi, huomauttaa Laurinen, erään toisen ranskantajan huonon englannintaidon aiheuttama. Englantilaisesta sisustussuunnittelijasta ja monialataiteilijasta William Morrisista (1834–1896) puhuessaan Proust väittää tämän ehdottaneen huoneen sisustuksessa käytettäväksi asukkaan suosikkitaideteosten painokuvajäljennöksiä. Tosiasiassa Morris edellytti nimenomaan alkuperäisiä teoksia. Käännöksessä yksityiskohta kääntyi päinvastaiseksi – ja samalla kokonainen sisustusfilosofia.

Yleiseen kirjallisuushistoriaan liittyvien yksityiskohtien ohi Lukija kuitenkin usuttaa kutakin lukijaa oman henkilökohtaisen, välittömän tai välillisen, kirjallisuushistorian muistelemiseen. Ja siinä kriitikon velvollisuudet kuinka ollakaan muuttuvat nautinnoiksi.

Minäkin muistan: on kesä ja sade soittaa peltikattoa ja minä luen vintillä Turms kuolematonta. Muistan miltä tuntuu Alf Henriksonin Antiikin tarinoita, kun on toipumassa keuhkokuumeesta ja saa maata vanhempien vuoteessa. Tai ensikosketus Tinttiin (Tintti kuun kamaralla) sairaalavuoteella. Tai kirjastoautosta lainattu Jules Verne koulupäivän jälkeen. Ja ennen kaikkea: miten lintsaan matikantunnilta ja menen Riihimäen kirjastoon lukemaan Jean Cocteaun Valkoista kirjaa…

Mutta kolme viimeksi mainittua ovatkin ranskankielisen kirjallisuuden klassikkoja.