Kolkka

Runoelman sijaan Maria Matinmikon teos Kolkka (2019) ilmoittaa alaotsikokseen ”runoromaani”. Tästä rohkaistuneena lähestyn kirjaa proosan puolelta ja maistelen runopitoisen ilmaisun etuja osana kerrontaa ja maailmanluontia. Tiedän Matinmikon palkituksi (Tanssiva karhu -palkinto 2012) runoilijaksi, mutta hänen aiempaan runotuotantoonsa en ole tutustunut. Lähden matkalle aidosti uuteen kielimaailmaan.

Kolkan maailma on nimensä mukaisesti ”maailmankolkka”, rajaseutu.

Varsinaista juonta tässä runoromaanissa ei ole, vaan tekstikatkelmat seuraavat toisiaan väljän matkakertomuksen tapaan.  Matkan varrella tarjotaan vähitellen myös uusia reittejä liikkua teoksen lävitse ja löytää yhteyksiä tekstikatkelmille. Etenkin numeroidut (1-10) aforismit, jotka putkahtavat esiin kaukana toisistaan, pakottavat palaamaan niiden yhteydessä esiintyviin teksteihin. Tällaiset sisäiset linkitykset eivät tosin toimi yhtä johdattelevasti ja koukuttavasti kuin mitä ne voisivat toimia saman tekstin digitaalisessa julkaisumuodossa.

Naiskirjallisuuden maailmankolkka

Kolkan maailma on nimensä mukaisesti ”maailmankolkka”, rajaseutu. Kirjan alussa kertova minä saapuu vieraaseen, ”hirvikamelieläinten” ja ”erämummojen” asuttamaan maahan, josta hän tekee kulttuurieroja ihmetteleviä huomioita. Kertoja jäsentää vierauden kokemusta keskittyen välillä siihen, mikä häntä ympäröi, ja välillä itseensä tulkitsijana. Ympäristöä koskevissa tulkinnoissa kertoja uppoaa outouden kokemukseen antaen tutun ja vieraan aineksen sekoittua lauseisiinsa. Matkaa ei tehdä niinkään kulttuurien välillä kuin vanhan maailman ja oudoksi käyneen modernin maailman välillä: ”Ostoskeskusten kitch-militantti poseeraus jäykistää elimiä sekin.”

Välillä taas mukana kannetut tutut asiat muuttuvat vertauskuvallisemmiksi: ”Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa.” Näin matkakokemus antaa välittömän selityksen metaforille ja liittää valitun metaforan temaattisesti niihin syihin, miksi matkalle on lähdetty. Yhtä aikaa tehdään pientä kehitysmatkaa oman kasvun, elämänmatkan rytmissä, ja pitkää matkaa (nais)kirjallisuushistorian lävitse. Koska Kolkassa sukupuoli ja seksuaalisuus ovat erityisen moniselitteisiä semanttisia alueita, matkan ensimmäinen osio on Edith Södergraniin (ja kokoelmaan Landet som icke är, 1925) viitaten ”Maa jota ei ole”.

Matkakertomuksen rakenne tuo siis teoksen fantisoivaan kuvastoon odotuksia kertojan tarkentuvista huomioista (maisema vieraan kulttuurin läpi nähtynä) ja syvenevistä tulkinnoista (vieras kulttuuri tuttujen kulttuurikehysten läpi ymmärrettynä). Kolkka ei tyydy seisomaan kirjallisten lainojen varassa, vaan jatkaa notkeasti uusia näkökulmia kokeileviin osioihin.

Matkakertomuksen rakenne tuo odotuksia kertojan tarkentuvista huomioista ja syvenevistä tulkinnoista.

Jo toinen osio ”Avaruus, talous ja vähemmistö” sukeltaa syvemmälle omaan semanttiseen sfääriinsä. Kertova ääni leikittelee uudissanoilla kärjistääkseen edellisen osion arkaaisia aihelmia urbaanimmassa sanastossa ja tapahtumaympäristössä: ”Misty Cissy ehdottaa mahdollisimman syvää ja leveää perspektiiviä. Muumioiden fermentoituneita sappikiviä ei saa juoda. Täytyy opetella poistamaan luonnevarkaudet.”

Tällaisin pienin absurdein epäjatkumoin Kolkan virkkeet ja tekstikatkelmat ottavat etäisyyttä toisiinsa. Fragmenttien välille ei pyritä antamaan edes temaattisesti johdonmukaista tulkintatilaa, mitä esimerkiksi sappikivien ja luonnevarkauksien väliltä voisi löytää kirjan tai osion kannalta olennaista.

Tätä nykyrunous on tylsimmillään. Tällaisten epäjatkumoiden tiheyden vuoksi en yleensä lue nykyrunoutta. Mutta lupaus matkan jatkumisesta vie silti eteenpäin, yli pohjattomienkin aukkojen.

Lajihybridit etsivät kotia

Kirjan viimeisessä osiossa palataan, jos oikein ymmärsin, siihen mihin ensimmäinen osio loppui. Nyt ilmaisutapa rauhoittuu ja osio jäsennetään eräänlaiseksi virtuaaliseksi ruudukoksi, josta lukijalle annetaan ohjeeksi ”avata” niitä haluamassaan järjestyksessä. Osiossa hevoset laukkaavat jo vapaina, ollaan päästy naiskirjallisuuden historiassa ilmeisesti Eeva-Liisa Mannerin vyöhykkeelle saakka.

Runoelmalle matkakertomuksen rakenne ei ole tavaton ja Matinmikko käyttää sitä monipuolisesti hyväkseen. Silti olen kirjan useaan kertaan kahlattuani epäselvillä, enkä ainoastaan hyvällä eli tulkinnoissani horjuvalla tavalla, mikä Kolkassa on kestävää erikoisena hybridinä, matkanteon ympärille rakennettuna runoromaanina.

Koska teos on niin runsas, siinä erottuvat kirkkaasti hyvät vs huonot eli omintakeiset vs latteat jaksot. Silloin kun runoilmaisu on hyvää, se on osuvaa ja omaperäistä: ”10. rakkaudessa kaunista on se mitä kukaan ei ole yksinään.” Mutta silloin kun Kolkan ilmaisu poikkeaa selittämättömän kauaksi teemasta ja matkarakenteesta, tekstijakson tarkoitus jää tyhjäksi yksittäisiä uudissanojaan myöten.

Olen kirjan useaan kertaan kahlattuani epäselvillä, mikä Kolkassa on kestävää erikoisena hybridinä, matkanteon ympärille rakennettuna runoromaanina.

Paikoin ilmaisu on tuskastuttavan akateemista ja abstraktia, ajatuksen korkealentoisuuteen luottavaa. Etenkin osiossa ”Reportteri” runoilmaisun mahdollisuudet kompastelevat sukupuolen latteahkoon teoretisointiin. Kyseessä on viidentoista sivun mittainen toimintakuvaus, johon sekoitetaan vähitellen yhä enemmän akateemisia (itse)syytöksiä valkoisen naisen roolista ”kulttuurinarsismin” edustajana. Edes mitään ironiansävyistä cocktailia ei saada aikaiseksi laittamalla peräkkäin ajatus ”minuuden kehikosta” ja sitten kuvaileva virke ”baarijakkaran kokoisesta aukosta” jonne tipahdetaan.

En kumminkaan nimittäisi näitäkään osuuksia tahattoman koomisiksi. Pikemminkin ne ovat tahattoman trendikkäitä. Kolkkaa voi lukea jopa pisteliäänä kommenttina niistä naispuolisten seikkailijoiden matkakertomuksista, joita Miia Kankimäki ja Päivi Laitinen ovat äskettäin julkaisseet.

Mutta parhaimmillaan Kolkka luo – nimensä mukaisesti – juurevan tutusta sanastosta kiihkeän vaihtoehtoisen maailman, jossa kuljeksitaan ”Raybangit” silmillä ja ”krutongit raapivat kitalakea”, milloin ei tähyillä ”Kentaurin ja Kulmaviivoittimen tähdistöön”. Matkakertomusten tavoin teoksesta voi keskittyä poimimaan näitä oman kielilogiikkansa laativia eksoottisia aineksia, hieman kuten Antti Salmisen Lomonosovin moottorissa (2014), joka sekin tempaisi semanttisesti räjähtäneeseen maailmaansa ja tarjoili tukun vaihtoehtoisia lukureittejä.

Näiden lajihybridien antamasta mallista pursuaa varmasti romaanipitoisempaakin avantgardismia. Vielä ne kuitenkin etsivät kotia ja lukijakuntaa printti- ja digitaalisen median välimaastosta.