Emily forever

Emily forever -teoksen kerronta peilaa paljastavasti tapoja, joilla marginalisoitujen ryhmien edustajia usein valtaväestön keskuudessa katsotaan.

Voi Emily rukkaa! ”Katsokaa nyt, siinä hän makaa tyyny jalkojensa välissä ja käsi mahan päällä, katse ikkunaan päin, ulos harmaaseen päivään. Emily, mikä ankea nimi, niin sateesta raskas että vanha täti silittäisi hänen hiuksiaan ja sanoisi: Voi lapsikultaa, ihan yksinkö sinä olet täällä. Ylös sängystä, Emily, täti sanoisi, ja Emily nousee […]” (s. 7.) 

Heti Emily forever -romaanin alussa lukija kutsutaan katsomaan päähenkilöä vanhan tädin topakasta perspektiivistä, ulkopuolelta voivotellen. Pian selviää, että Emily on viimeisillään raskaana, ei vielä edes kahtakymmentä ja poikaystävänsä hylkäämä. Työpaikka Emilyllä kuitenkin on, ja hänestä huolta pitävä äiti. 

Norjalainen kirjailija Maria Navarro Skaranger (s. 1994) sai runsaasti huomiota jo esikoisromaanillaan Alle utlendinger har lukka gardiner (2015). Se on kirjoitettu maahanmuuttajien keskuudessa syntyneellä omalla kielellä, norjalaisella multietnolektillä. Vastaavalla tavalla ovat syntyneet myös tanskalainen ja ruotsalainen multietnolekti. 

Esikoisteosta seuraavat romaanit, Bok om Sorg (2018) ja Emily forever (2021), Skaranger on kirjoittanut kirjanorjaksi (bokmål), joka on toinen Norjan virallisista kielimuodoista. Vastaavaa asemaa multietnolektillä ei ainakaan toistaiseksi vielä ole.  

Tähän mennessä suomennoksensa on saanut vain Emily forever, joka on Outi Mennan kääntämä. Suomennos tavoittaa hyvin teoksen monimutkaisen kerronnan rakenteen. Emily forever kertoo köyhän teinin äitiydestä etnisesti monimuotoisessa lähiössä. Kaupassa, jossa Emily työskentelee, kauppias, Marewan, pitää tiettyihin etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja välttämättömyytenä, jotta kauppa kannattaisi. 

”Hän printtaa kolme paperia, teippaa papereilla olevat varkaiden kuvat pakastimen oveen ja kirjoittaa A4-arkille spriitussilla kurdimafia, varkaita, huutomerkki. Kurdit varastelevat, niin Marewan uskoo, jotkut varastavat hilloa, sullovat monta lasipurkkia reppuihinsa, jotkut varastavat olutta, sullovat tölkkejä reppuihinsa, ja varkaissa on myös bulgarialaisia, tai romanialaisia, jotka eivät välttämättä ole pelkästään Romaniasta, Marewan on nähnyt BG-tunnuksia tien varteen pysäköidyissä isoissa maastureissa, pakistanilaiset eivät ole varkaita mutta sitä vastoin kaikkea muuta joten myös sikäläisten suhteen on oltava varuillaan, Marewan ajattelee.” (s. 14.) 

Myös Emilyn lapsen isä on rikollinen. Huumekauppoihin sotkeutunut Pablo hylkää raskaana olevan tyttöystävänsä jo ennen kiinnijäämistään, jonka jälkeen Emilykin kutsutaan poliisilaitokselle kuulusteluun. Valtaväestön silmissä Emily siis on ilmiselvä rukka, tyttö, joka on sotkenut asiansa pahanpäiväisesti, kuten naapurustoon eksynyt vanha täti saattaisi toimittajalle päivitellä, jos tragedia paisuisi uutisarvoiseksi. 

Teoksessa etniset taustat eivät ole keskiössä, vaikka niihin liittyvät ennakkoluulot tuodaankin kauppiaan näkökulman kautta selvästi esille. Siitä huolimatta käy selväksi, että samoin Emily kuuluu jollain lailla yhteiskunnan ”toisiin” – ihmisiin, joiden yläpuolelle asetutaan ja joita surkutellaan; ihmisiin, joiden ohjaaminen ja ojentaminen on välttämätöntä. Rukattelu luo ironisen kuvan valtavirran katseesta, jolla ei-valkoisia tarkastellaan. Se, että Emily ryhtyy suhteeseen Pablon kanssa, liittää hänet ei-valkoisiin. Toisaalta vihjailu hänen ja äitinsä samanlaisesta miesmausta jättää avoimeksi Emilyn oman taustan. Isänsä Emily mieltää vain ”lyhyeksi ja rumaksi”, jolta hän on perinyt nenän, ihon ja leveät ranteet. 

Kirjallisuudentutkija Maïmouna Jagne-Soreau osoittaa artikkelissaan ”I don’t write about me, I write about you. Four major motifs in the Nordic postmigration literary trend”, että ”ei-valkoinen” tulisi siirtolaiskirjallisuudessa ymmärtää toiseuden kautta, ei niinkään ihonväriin viittaavana määritelmänä. Hän puhuu pohjoismaalaisesta postmaahanmuuttajien sukupolvesta, jonka sisällä yksilöitä ei yhdistä etninen tausta vaan samansuuntaiset kokemukset maahanmuuttajuudesta: heidät määritellään sitä kautta, vaikka heillä itsellään ei edes olisi kokemusta tai muistoja maahanmuutosta. Kirjallisuudessa postsiirtolaisuus tarkoittaa kriittistä suhtautumista maahanmuuttajista kertovien tarinoiden tuottamiseen ja vastaanottoon sekä uusia tapoja tarkastella ja vastaanottaa tällaisia tarinoita. 

Juuri näin Skaranger tekee: hän luo uuden tavan tarkastella ja vastaanottaa marginalisoidun yksilön tarinaa kirjoittamalla kritiikin kerronnan sisään. Emily rukan säälittely on niin ylitsevuotavaa, että se synnyttää ironisen etäisyyden tarkastelijan ja kohteen välille. Vanha täti päivittelee, työnantaja huolehtii isällisen lempeästi, naapuri fantasioi ja poliisinainen arvioi Emilyn olevan noin ”kakkostasoa”: 

”Sellaisia tyttöjä ne aina olivat, naispoliisi ajattelee, tyttöjä jotka tuijottivat tyhjästi eteensä haaveileva ja sumea katse silmissään. […] Ei sillä että Emily olisi tyhmä, mutta ei hän kyllä kovin fiksukaan ole, naispoliisi ajattelee, Emily on ehkä kakkostasoa.” (s. 57.) 

Emily rukan säälittely on niin ylitsevuotavaa, että se synnyttää ironisen etäisyyden tarkastelijan ja kohteen välille.

Emilyn marginaalisuus on myös eksoottista – ja eksoottinen eroottisesti kiinnostavaa. Emily on paitsi rukka myös kiltti (”Emily joka on tosi kiltti, koska on raskaana” [s. 16]), ja sellainen kiehtoo ujoksi kuvailtua naapuria. Naista on helpompi rakastaa nuorena ja uhrina, pelastettavana rukkana. ”Pinnalta päin katsottuna naapuri on hyvä naapuri (sisältäpäin not so much)” (s. 81). Tämä ”not so much” sisältää Emilyn uhriaseman seksualisointia ja sen käyttämistä itseen liittyvien sankarifantasioiden välineenä. 

Väittelevä(t) kertoja(t) 

Kenen näkökulmasta naapuri kuvataan? Tarinan ulkopuolinen kertoja ei osallistu tapahtumiin, vaikka hänen ääneensä sekoittuu myös henkilöhahmojen ääniä. Välillä kertoja puhuu minämuodossa ja kommentoi tarinan tapahtumia. Kertoja käyttää kaihtamatta valtaansa: hän otaksuu, arvailee ja tekee johtopäätöksiä asioista ja hahmoista pelkästään ulkoisten seikkojen perusteella.  

Yhtä fantasia kuin Emily on naapurille, on naapuri myös Emilylle: 

’’Onko naapuri pappi, Em nimittäin arvelee että mies on pappi, siltäkö papit yleensä näyttävät? […] Tai ehkä miehellä on joku muu ammatti, ehkä hän on vaikka sosiaalihoitaja tai ratikkakuski […] Ei, kyllä naapuri varmaan pappi on, koska Em on nähnyt miehen kynnysmatolla kirkollisia lehtiä’’ (s. 39.) 

”Naapuri on yksinkertainen sielu, EIPÄS OLE, mutta hän on yksinkertainen sikäli kuin yksinkertaista pidetään negatiivisena ja tavallisuutta positiivisena, – – (s. 41). 

’’Emilyhän on pelkkää fantasiaa, hänen [naapurin] mielikuvituksensa tuotetta, eikö vain” (s. 83).  

Henkilöt kuvataan teoksessa toisten hahmojen tai kertojan oletusten kautta, ja havainnot sekoittuvat havainnoijan sisäiseen maailmaan. Stereotyyppeihin kohdistuvat odotukset ja oletukset väittelevät, mutta eivät täysin onnistu kaappaamaan kuvailemaansa hahmoa puolelleen. Lukijalle syntyy vaikutelma, että määrittelijöiden väittelevä hälinä vaientaa kuvauksen kohteen: silloinkin, kun näkökulma on näennäisesti Emilyn, ulkopuolinen kertoja kertoo tarinaa hänen puolestaan. 

Romaanissa kerronnan näkökulmat vaihtelevat. Yksi repliikki voi sisältää kokonaisen dialogin: ”Onko Em joutunut koskaan väkivallan uhriksi, ai minkälaisen väkivallan, oikean väkivallan, vai lasketaanko poskille läpsiminenkin väkivallaksi?” (s. 58). Toisinaan minämuodossa puhuva kertoja on hyvin empaattinen Emilyä kohtaan, mutta mukana määrittelyssä on myös aimo annos vallankäyttöä ja jopa ilkeyttä: ”En raaski hylätä Emiä näin haavoittuvaisena. […] Katsokaa häntä, tuolla hän työntelee vaunujaan näkymättömänä ’voisin olla kuka tahansa’ -ihmisenä matkalla metrolle. Vauva on pakattu ihan liian kuumaan lämpöpussiin, jonka Em on ostanut vanhempainrahalla (vanhempainraha ei ole oikeaa rahaa, joten turha iloita, Emily, kohta vauvasi itkee).” (s. 146.) 

Kertoja houkuttelee lukijaa asettumaan Emilyn yläpuolelle, mutta usein asetelmasta paljastuu sääliin kätketty vallankäyttö. Jokin tekstissä, esitystapa tai kerronnan kompleksisuus, myös puolustaa Emilyä jatkuvasti ja asettuu vastahankaan häntä alentavan tarinan kanssa. Esimerkiksi kohdassa, jossa Emily juttelee uuden äitiystävänsä, Alexan kanssa, hienovaraisesti paljastetaan Alexan utelun perimmäiset motiivit, hänen vastenmieliset virkistäytymispyrkimyksensä toisen epäonnessa: 

”Alexa hakee heille toiset kokikset. Sun täytyy olla tosi vahva, Alexa sanoo. Mä en tajua miten sä pystyt. Hän nojautuu pöydän yli, nojaa sillä tavalla (tunkeilevasti) että voisi melkein ottaa Emin kädet omiinsa. Miten teille kävi, häipykö se vaan, varottiko se mitenkään etukäteen? […] Em ei todellakaan tiedä, hän ei ymmärrä mitä Alexa ajaa takaa kysymyksillään, miksi tämä tenttaa häntä noin? Hän naurahtaa ja sanoo, ettei ole koskaan ajatellut itseään tyypillisenä yksinhuoltajaäitinä.” (s. 153.) 

Tahallisen ja tahattoman vääristelyn, väärinymmärtämisen, huhujen ja tunteisiin vetoamisen sumuverhon takaa totuutta on vaikeaa – tai mahdotonta – tavoittaa. Emilyn yksinhuoltajaäiti on esimerkki marginalisoidusta identiteetistä, joka on imaissut viranomaisten valvovan katseen osaksi itseään. Hänellä on jatkuva tarve tarkkailla ja korjailla käytöstään ja tarinaansa, koska pelkää niiden olevan jatkuvan arvioinnin kohteena: 

”On asioita, joita äidit eivät voi koskaan myöntää tai paljastaa muille, kuten esimerkiksi se, että hän oli kymmenen vuotta sitten silittänyt Emin paidat ja housut pelätessään että joku tekisi hänestä lastensuojeluilmoituksen.” (s. 80). 

Emily forever eli ikuisesti toistuvat kohtalot 

Emily on sairauseläkkeellä olevan yksinhuoltajan tytär. Emily synnyttää Liamin, josta tulee yksinhuoltajan poika. Sekä Emilyn että Liamin isät jäävät lastensa elämässä etäisiksi hahmoiksi, joihin lapset myöhemmin tutustuessaan pettyvät: ”Noinkohan miesmaku voi periytyä äidiltä tyttärelle, noinkohan Em valitsi väärin vain koska äiti oli aikoinaan tehnyt väärän valinnan. Tällaisia äiti saattoi joskus pohtia.” (s. 31.) Myös ongelmat tuntuvat periytyvän: ”Aina on perheitä joilta asiat eivät vain onnistu, toisinaan epäonni kulkee suvussa, suvun geeneissä alati vaanivana. Se varjostaa Emiä missä hän ikinä kulkeekin, se näkyy rastina hänen neuvolakortissaan.” (s. 23.) 

Kantavatko geenit taipumusta epäonnistumiseen vai tuomitseeko siihen ulkopuolinen katse – Emily rukan kohtalon voivottelu? Skaranger hyödyntää tanskalaisen kirjailijan Kirsten Thorupin teoksesta ottamaansa sitaattia, jota teoksen lähdeosiossa kertoo hieman muokanneensa romaaniin sopivaksi: ”Emily on täysin tietämätön siitä, että elää suloisessa valheessa, ja hän solahtaa vaivatta yksinhuoltajaäidin rooliin, joka hänelle on paperilla alusta saakka annettu.” (s. 142). Yhteiskunnalla on varattuna Emilylle surkuteltavan rooli, eikä apua tunnu olevan tarjolla sen ulkopuolella. Toisinaan Emily väsyy niin, että Liam jää heitteille: ”Ja välillä Liam jää tyystin vaille huomiota, mutta vasta muutamaa kuukautta myöhemmin, hän saattaa maata tai istua yksin lattialla telkkarin ääressä melkein koko päivän Emilyn nukkuessa makuuhuoneessa omassa sängyssään, Em ei jaksa edes liikahtaa ennen kuin Liam huutaa täyttä kurkkua.” (s. 150). 

Lapsi kasvaa syyttämään äitiään ja alkuperäänsä, rakentamaan identiteettiään hylkäämisen ja kelpaamattomuuden kautta: ”Liam miettii myöhemmin sitäkin, miksei hänen äitinsä ottanut sairaanhoitajalta pillereitä ja antanut hänen valua vessanpönttöön. En tajua minkä takia mulla ei ole kunnollista isää, minkä takia mä olen niin totaalisen torjuttu ja hyljeksitty?”(s. 151.) 

Emily forever loppuu siis hieman pessimistisiin tulevaisuudennäkymiin. Mutta kenen tarinaa siinä edes kerrotaan? Lopussa nimittäin kertojankin takki alkaa olla kaikesta sepittelystä tyhjä. Kun kertoja on kuvannut Emilyn ja naapurin välisen kohtaamisen, hän on yhtäkkiä aivan uupunut: ”Miehen häivyttyä Em jää ovelle seisomaan. Nyt en osaa aavistaakaan, mitä hän ajattelee.” (s. 166.) 

Lopussa kertojankin takki alkaa olla kaikesta sepittelystä tyhjä.

Tapa, jolla Emily forever kertoo paitsi Emilyn myös monen muun, kuten yksinhuoltajaäidin, Pablon ja naapurin tarinan, saa miettimään, onko kirja ironinen esitys fiktion syntyehdoista ja vastaanotosta ylipäätään. Fiktiossahan on kyse kuvitelmien lavastamisesta todellisuudeksi. Jokaisen – niin kirjailijan, henkilöhahmon kuin lukijankin – sisäinen maailma vääristävine suotimineen on pohjimmiltaan tavoittamaton. Niinpä esimerkiksi vähemmistöihin kohdistuvista oletuksista voi syntyä tarinoita, joita kuvattu itse saattaa katsoa kuin peilikuvaa naurutalossa – järkyttyneenä, huvittuneena tai jopa loukkaantuneena.