Älä sylje minua syliisi

Maria Syvälä kirjoittaa esikoisrunoissaan rankasta aiheesta, nuoren äidin mielen sairaudesta. Proosamainen runoteos ei päästä vähällä vyöryttäessään luettavaksi sairastumisen seuraukset: pakkohoidon, työpaikan menetyksen, parisuhdeongelmat. Toimittajataustainen runoilija puhuu monen äänellä lasta ja hoitajaa unohtamatta. Runojen miljöönä on suureksi osaksi mielisairaala vastapainonaan terveiden maailma, josta ”onneksi olen päässyt pois / saan sairastaa itseni terveeksi / olisin seonnut / ellen olisi seonnut”.

Älä sylje minua syliisi on 125 sivun mittainen kronologinen teos, joka alkaa minäkertoja-Tuulin sairastumisesta ja päättyy hänen kotiutumiseensa sairaalasta. Syvälän teos on proosamaisesti kirjoitettu Märta Tikkasen ja Maaria Leinosen runojen tyyliin. Muoto tukee sisältöä; teemoista on hyvä puhua suoraan, sanoja säästämättä, olkoonkin, että monimerkityksellisyydessä ja kuvallisuudessa menetetäänkin. Kuviakin Syvälän runoissa on: ”tunturin paljas laki on paljakka / tuulen kerrostama irtomaa on lössi / sellaista me täällä olemme / tuulen kerrostamaa irtomaata”.

Runot ovat etupäässä minä-muodossa, joskus samalla sivulla käydään myös dialogia: ”Janne sinä pidät minua vankilassa / olet julmin ihminen jonka tunnen / toi on sairaan pään sisältöä / minä olen mielenterveyshoitaja omassa kodissa”. Teksti on kauttaaltaan kirjoitettu pienin kirjaimin ja ilman välimerkkejä. Se on asemoitu runojen tapaan, keskiaukeaman täyttää kirjan ainoa proosaruno, kahden sivun mittainen vuodatus hulluudesta ja terveydestä.

Älä sylje minua syliisi jakaantuu viiteen osaan; kullakin osalla on runo-otsikko, mielestäni hieman irrallinen. Niiden sijaan olisin kaivannut joihinkin runoihin nimeä tai mainintaa siitä, kenestä puhutaan. Nyt minäkertojan tarina uhkaa keskivaiheilla sekaantua muiden sairastuneiden tarinoihin. Tiivistämällä ja keskittymällä vain yhden henkilön elämään teos olisi helppolukuisempi. Teoksen pituus uhkaa uuvuttaa ainakin sellaisen lukijan, jolle mielen sairauden maailma on vieras.

Voiko masennusta leikata, äiti

Minäkertoja puhuttelee useissa runoissa Anni-tytärtään: ”mielenterveysongelma on uhka lapselle / olenko minä uhka sinulle? / äitivaara / näytelmäni synnit prologissa paljastuvat / luunappi / rivakka ravistus / muistatko edes”. Teos on kuin pitkä kirje tyttärelle, jonka vastaukset ja kysymykset on painettu kursiivilla: ”voiko masennusta leikata äiti? / voiko sypoosia leikata äiti?”.

Koskettavimmillaan Syvälän teos onkin sairastuneen äidin ja kotiin isän kanssa jääneen lapsen suhteen kuvaamisessa. Sairaus ei äitiyttä vie, se on ja pysyy, ja äiti on lapselle aina äiti, sairaanakin. ”Kerro Anni kuka on normaali / mieliterveet juoksevat tuolla / terveidensäilömössään / elävät harhassa / että eivät elä harhassa / kilpailevat itsensä hengiltä / uhraavat älynsä älyttömin tavoin maailmassa / jossa järki voittaa.”

Kyllä sää selviit

Kirjan ahdistavaa tunnelmaa keventää välillä raikas huumori, ja aivan mainio hahmo on Tampereen murrettava puhuva omahoitaja-Erkki: ”älä enää pelkää sykoosia / äläkä pelkää yhtään mitään / soon kato sillaiten että pahinta pelossa on ehrottomasti sen pelkääminen/nyvvaan kato kotisatamaan parkkiin ja luu pihalle/ seommoro.” Minäkertoja on parantumisen tiellä, kuten sivuilta voi lukea: ”ruokalassa hihitän /mielin saunaan / sekamuotoinen sauna-affektiivinen häiriö / minua vaivaa / antakaa minulle sähkösaunahoitoa”. Älä sylje minua syliisi on selviytymistarina.

Sota itseään vastaan

Voi hyvällä syyllä kysyä, onko tämä teos terapiakirjoittamista. Entä jos onkin? Syvälä onnistuu parhaimmillaan tavoittamaan sairauden aiheuttaman häpeän ja epätoivon koskettavasti. Hän viljelee paikoin hulvatonta huumoria. Puutteineenkin teos on rohkea tunnustus siitä, mitä ihmiselle tänä päivänä oikeasti tapahtuu.