Ellen valkeudessa

Marianna Kurton uutta runoteosta kuljettavat scifi, juonellisuus ja roolirunon voimakkaat minät. 

Marianna Kurton kuudes runokokoelma Ellen valkeudessa kasvattaa kotimaisen scifirunouden hitaasti laajenevaa joukkoa. Hiljattain esimerkiksi Mari Laaksonen on kirjoittanut scifirunoja kokoelmassa Degne (Poesia 2022). Ellen valkeudessa rakentuu Ellen-tiklin ja linnun ostaneen rahaa rakastavan miehen – jota Ellen kutsuu isännäksi – äänillä kirjoitetuista pitkistä roolirunoista. Teos vahvistaa Kurton asemaa taidokkaana ja monipuolisena roolirunouden kirjoittajana. Aiemmin Kurtto on näyttänyt taitonsa muun muassa Auringon koko voimalla -kokoelmassa (WSOY 2011), joka kertoo Napoleonista ja tämän rakastajasta Joséphinesta. 

Teemat, kuten sukupuolittuneet valtasuhteet, tunteet ja ihmisen vallanhimo muiden lajien kustannuksella, ovat tuttuja Kurton aiemmasta tuotannosta. Teoksen asetelma saa vastinparin scifirunouden ulkopuolelta: Sanna Karlströmin Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) rakentuu myös voimakkaiden roolirunojen varaan ja kuvaa ihmisten toteuttamia eläinkokeita sekä valtasuhteita ja rakkautta. 

Kokoelmassa on kolme osastoa ja voimakkaan juonellinen kaari. Puhujien äänet ovat teoksen kannatteleva voima, ja vahva minä on keino, joka mahdollistaa puheen vuolaan virtaamisen. Kumpaisenkin puhujan elämät paljastuvat traagisiksi: isännän vastasyntynyt lapsi on kuollut, ja pian sen jälkeen vaimo. Isäntä suhtautuu suruun, kuten kuka tahansa tukahduttavan ja patriarkaalisen kasvatuksen saanut – se jää jakamatta. Yksilön sisään pakkautuvan tunteen kuvaus on osuvaa: 

Autossa on kuuma, matka loputon

kuin vieraalle mantereelle, suru aukeaa

vatsassa kukkana, nahkeat terälehdet,        olen isä  

vailla lasta, olen ryppyyn mennyttä metallia (s. 37) 

Tukahtuneiden tunteiden kanssa elämästä tulee vaarallista ja pelottavaa. Kun isäntä koettaa löytää keinoja turruttaa suruaan, hän ostaa itselleen lemmiksi tiklin, Ellenin, jota pitää sisätiloissa vangittuna. Kokemukset kuoleman kanssa johtavat pyrkimykseen vaikuttaa elämän kiertokulkuun: isäntä lähettää Ellenin laboratorioon syväjäädytettäväksi ja uudelleen henkiin herätettäväksi. Eläinkoe onnistuu. Teos alkaa, kun Ellen nousee manan majoilta takaisin elävien kirjoon: ”ja kun ensimmäistä kertaa räpytin, maailma alkoi alusta / sinisempänä, niin luonteva ele, kuin en poissa olisi ollutkaan” (s. 9). 

Isäntä puolestaan maksaa sillä välin itsensä pois Tellukselta ja lähtee asuttamaan karua planeettaa lähiavaruuteen. Kuten isännän tunteet, myös hänet itsensä syväjäädytetään matkalla kohti raudankatkuista punaista planeettaa, joka jää nimeämättä mutta muistuttaa kaksine kuineen kovasti Marsia. Kaipuu kontaktiin ja tunteiden pakenemisen mahdottomuus konkretisoituvat, kun koti on kaukana: 

                                                        yhä meiltä puuttuu  

täydellinen resepti, yhä sattuu  

kylkeen jota toinen kerran kosketti, rintakehää puristaa (s. 43) 

 
Runoutta rautaisesta planeetasta 
 

Melko yksinkertainen juonikuljetus kerrostaa motiiveja ja runokuvia virtaavaksi merkityskudelmaksi. Isännän hahmo on ajoittain niin karikatyyrimainen tosielämän superrikas avaruusintoilija, että se etäännyttää lukijaa. Silloin tarinallisuus kaappaa yliotteen kielen luomista merkityksistä. Lapsuutensa ulkopuolisuutta perkaava isäntä muistelee:   

                         ja suurissa valkeissa 

taloissa loistivat valot vielä myöhään, minä katselin  

ja päätin tuonne kiipeän, jonain päivänä korkeisiin  

huoneisiin,      lasken nurkassa seteleitä  

kuin pankkiryöstön jäljiltä, silitän patsaita (s. 43) 

Pääsääntöisesti runokuvat on hiottu tiheiksi ja monitulkintaisiksi: ”Isäntä tekee pölyenkeleitä punaisessa” (s. 27). Väreistä, etenkin punaisuudesta, rakentuu laajoja metaforia. Hiljaisuus on punaista planeetalla, jolle isäntä matkustaa. Ellen on lajiltaan tikli, lintu, jonka tunnistaa helposti kasvojen punaisesta läikästä. Teoksen kannen punainen täplä alkaa lukemisen myötä merkitä rautaista Mars-planeettaa, tiklin tunnusmerkkiä ja verta, joka on sekä elämän että kuoleman merkki. Punainen on myös raivon ja rakkauden väri. Voimakkaat tunteet ovat kokoelmassa lähellä toisiaan, esimerkiksi kun Ellen pohtii kohtaloaan, miten ”olivat soluni / tieteen nimissä alistuneet, vai rakkauden / joka joskus ottaa oudon muodon” (s. 9). 

Punaisuuden sävy on niin läpitunkeva, että kurkkua kuristaa. Teos uhkuu väkivaltaista kuvastoa: ”Hänen sanansa / olivat puukkoja, hymynsä omenaan viilletty haava” (s. 15). Uhkaavuus saa kokoelmaa värittävän tukahtuneen raivon punaisesta hehkusta entistä enemmän latausta. Värien merkitys korostuu, kun ne rinnastuvat toisiinsa. Sininen on maaplaneetan ja elämän väri. Valkoinen liittyy kuolemaan, hiilten hehkuun, uniin ja ihmisen rakentamiin tiloihin. Punaisuuden pahaenteisyys korostuu, kun sininen jätetään taakse: 

                                                                           sininen valo jäi selän taa  

ja sammui, he ovat nyt toisaalla, enkä tarkoita toisessa maassa  

vaan punaisessa, 

                    kokonaan punaisessa,  

                                            niin punaisessa että yö  

                                                                                      kuin ruoste (s. 18) 

Kurtto luo kieleen draamaa nautinnollisilla leikkauksilla: säkeenylitykset muodostavat rytmiin poljentoa ja lukija tempautuu kielen kannateltavaksi. Runoja tekee mieli lukea ääneen, sillä silloin kieli paljastaa soinnukkuutensa. Scifin genressä on oleellista vaihtoehtoisen todellisuuden rakentaminen, ja Kurton teoksessa maailmaa tuntuu rakentavan perustavanlaatuisimmin metaforien kasautuminen.  

 
Valloittaja ja valloitettu  
 

Pitkät roolirunot mahdollistavat sen, että puhujat muodostuvat lukijan mielessä hahmoiksi, joiden kanssa teoksessa kuljetaan. Voimakkaat äänet ovat teoksen sydän. Linnun ja miehen välinen monitasoinen suhde peilaa laajasti vallan kytköksiä. Isäntä nauhoittaa Ellenin laulua ja pitää tämän vangittuna sisätiloissa. Ellen vihaa isäntää, mutta kuten ihmisen, myös linnun raivo on tukahdutettua: 

– – minä vihasin häntä 

tahdoin puhkoa iirikset, nokkia sormenpäistä jäljet 

ettei kukaan häntä tunnistaisi, pienet tihkuvat 

pisarat olisin nuollut, sekoittanut hänet vereeni 

olisin hämmentänyt nämä ihmiset 

jotka minua sorkkivat 

mutta väkivalta pysyi sisälläni, olin muovikelmuun kääritty kappale 

                                                                                                luontoa (s. 19) 

Vallalla on sukupuolittunut vire, sillä isännän suhtautumisessa naisiin on samankaltaista omistamisen logiikkaa kuin hänen suhteessaan Elleniin. 

                                                On totta että rakastin naisia  

heidän silkkipuseroitaan                     huulia  

ja äkkiä vitriiniin törmäävää naurua, olin onnellinen

yksi käveli kanssani puutarhaan

ja ojensin kahleen sievästä rasiasta. (s. 32) 

Suurin vallankäytön ele on kuitenkin toisen luontokappaleen elämän omiminen. Ellenin ääni arvostelee elämän kiertokulkuun puuttumista: ”millä oikeudella / en saanut kuolemaa joka muille annettiin, minulta varastettiin / ja laitettiin tilalle puutunut, kalkkeutunut / vähän käytetty keuhkopussi” (s. 57). Isännän hahmosta muotoutuu länsimaisen kulutuskeskeisen mielenlaadun arkkityyppi, jonka varaan teoksen kapitalismikritiikki rakentuu. Markkinatalouden ihanne tekee ihmisen luontosuhteesta hierarkkisen ja omistushaluisen. Uskon Jumalaan korvaa usko markkinoihin: ”Jumala, isäntä puhui / on harha, / kangastus heikompien mielessä” (s. 26). ”[I]säntä / ei usko satuihin”, hän uneksii pelkästään ”korkeimmasta tarjouksesta / elämän huutokaupassa” (s. 27). 

Kokoelmaa voi lukea raamatullisen tulkintakehyksen lävitse. Tikli symboloi taiteessa perinteisesti Kristuksen kärsimyksiä. Linnun kasvojen punaisen läikän kerrotaan kristillisessä perinteessä syntyneen Vapahtajan verestä, kun tikli koetti irrottaa piikkiä Jeesuksen orjantappurakruunusta. Ellen saa Vapahtajasta vertauspinnan, kun tikli tekee tieteellisen ylösnousemuksen. Kurton scifimaailmassa henkiin herättäminen on Jumalan leikkimistä ja moraalisesti arveluttavaa. Elämän kiertokulun sorkkiminen on tieteiskirjallisuuden historiassa keskeinen teema – jo Mary Shelleyn Frankensteinissa (1818) puhalletaan henki elottomaan. Eläimen arvon typistyminen välineelliseksi rinnastuu Kristuksen kärsimyksiin. Kurton teoksessa elämä on pyhää, markkinatalouden maailma syntistä. Viesti on voimakkaan ekokriittinen: viaton luontokappale joutuu kantamaan kasvua palvovan ihmiskunnan synnit. 

 
Sana jää elämään 
 

Viimeinen osasto on kokoelman paras ja monitulkintaisin. Siinä Ellen pakenee laboratoriosta ja linnun ääni pääsee leviämään aiempaa laajemmaksi. Tiklin kautta purkautuu vimmaista puhetta elämän ja toislajisten puolesta: 

                                               Alan mennä 

posket sykkivinä riemusta ja verestä, ja kun olen poissa 

ei rakkautta saa takaisin, mikrobit 

matkaavat kanssani pilvipoutaan, myrskynsilmään 

joka puhkeaa,    ja he heräävät 

                                                    heristävät 

ja tutkivat kaavakkeista mitä menetettiin, mikä hinta 

linnun mykkyydestä maksettiin, siis mikä 

on elämän hinta?                Neulaset,        norkot 

ja salaman vinoon lyömät puut, umpeenkasvanut metsä 

                                                        jonka kylkiin peurat puristuvat. 

Tämä metsä. (s. 58) 

Ellenin elämä on typistetty tieteen välineeksi, mutta lopussa tiklistä tulee aktiivinen toimija, arvostuksensa saava toislajinen. Soljuva puhe hakee yhteyttä laboratorion ulkopuoliseen, kliinisyyttä vastaan vikuroivaan elämään ja ympäristöön. Kuten rakkaus ja raivo, myös elämä ja kuolema ovat saman kolikon kääntöpuolet. Ellen valmistautuu siirtymään kohti lopullista vapautumistaan: 

                                                                  Minun on mentävä,  

                                                                                      pudottava  

toiseen metsikköön, kolmanteen 

elämään jossa puut vihertyvät, rungot pullistuvat 

ja vedet riehaantuvat kuohunnaksi (s. 70–71) 

Loppuhuipennus on mahtipontisuudessaan aavistuksen makeileva, mutta tarjoaa samalla juonellisuudelle kliimaksin. Crescendomainen loppu peräänkuuluttaa elämän itseisarvoa. Lintu kohtaa nuoren tytön soutelemassa ja reflektoi suhdettaan ihmisyyteen. Kohtaamisessa on toiveikkuutta, vaikkei ihminen ymmärrä linnun kieltä. Lopulta ”kaukana teistä” tikli lentää ”nimeänne // valkeudessa” (s. 72). Sana jää elämään ja siirtyy seuraajalle, kuten pyhälle linnulle on sopivaa. 

Lukija on lopussa tyytyväinen. Tarinallisuus kuljettaa kokoelmaa loppuun saakka, eikä juonellisuus jää lisämausteeksi, muttei myöskään itsetarkoitukselliseksi. Kertova ilmaisu on lähestyttävää ja teos sopii varmasti hyvin monenlaisille lukijoille, oli heillä kokemusta runoudesta tai ei. Ellen valkeudessa ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai heppoinen, sillä kursailemattomalta tuntuvan juonellisuuden alla kytee valtaa monipuolisesti ruotiva merkitysverkosto, joka laajenee jokaisella lukukerralla.