Ovisilmä

Maritta Lintusen ensimmäinen novellikokoelma Ovisilmä on aitojen tunnelmien herkkävireistä, väliin jopa karun lyyristä tavoittelua. Aikaisemmin kaksi runokokoelmaa, Liekkikupolit (WSOY 1999) ja Valaistut talot (WSOY 2005), sekä romaanin Sukukaktus (WSOY 2003) julkaisseen Lintusen kokemus runoilijana ja muusikkona pääsee parhaiten esiin taitavassa tunnelman luomisessa. Lintusen tapa kirjoittaa on korutonta, hän ei kuljeta vaikeita juonikuvioita tai käytä erityistä kieltä vaan luottaa havaintojensa ja ihmiskuviensa voimaan. Vaatimattomuus on novelleissa parhaimmillaan persoonallista rauhallisuutta, ei sävyttömyyttä.

Vaikka novellien henkilöiden mielenliikahdukset eivät ole suuria, Lintusella on korvaa heidän hetkiensä hartaillekin yläsävelille. Runokokoelmassa Liekkikupolit Lintusen uskonnollinen symboliikka on tarkkaa ja monipuolista, mutta novelleissaan hän haluaa selvästi pitää symbolisen tason sellaisena, johon novellit vain viittaavat. Niinpä kokoelman uskonnolliset viittaukset voi lukea eettisenä pohdintana, sillä symboliikka pysyy hyvin yleisellä tasolla. Ovisilmässä tällaisia metaforia ovat esimerkiksi ylösnousemus ja valkoinen väri.

Symboliikan yleisyys on sekä hyvä että huono asia. Tarkkuus kohdentaisi pohdinnat joihinkin ongelmiin syvällisemmin mutta saattaisi samalla kangistaa liikaa nyt tulkinnallista väljyyttä antavia novelleja. Eettiset kysymykset jäävätkin kokoelmassa haastavasti avoimiksi. Avoimuus toimii hyvin kokoelman ensimmäisessä novellissa ”Yksi polku yli pihan”, jossa perheväkivallan anteeksi antaminen voi tarkoittaa myös sitä, että tulee yhä uudelleen lyödyksi. Samoin eettisen ongelman eteen joutuu lukiessaan novellia ”Piinaviikko”, kun vanhuksen monimerkityksellinen ihmeselviytyminen onnettomuudesta johtaakin siihen, että yksinäisyys ja kärsimys vain jatkuvat.

Ovisilmän henkilöt kiertyvät parissa novellissa traumojensa ympärille. Novelleissa ”Pirunpelto” ja ”Kujanjuoksu” lapsuuden varjot määräävät henkilöiden elämää, hyvässä ja pahassa. Henkilöt ja heidän motiivinsa Lintunen maalaa esiin selkeästi ja taidokkaasti samalla, kun hän jättää hahmonsa uuden kynnykselle odottamaan. Tässä tekniikassa on myös ongelmia. Lintunen ei aina malta jättää aukkoja ja oivalluksen mahdollisuuksia lukijalle. Lyhyessä ja tiiviissä novellissa saattaa muutama liian pitkälle menevä selitys rikkoa kokonaisuuden ratkaisevasti, sulkea novellin ja lyödä henkilön ratkaisut lukkoon, ennen kuin ne ehtivät hahmottua lukijan mielessä.

Näin väittäessäni en tee täysin oikeutta novellien armon ja kärsimyksen teemoille, jotka Lintunen tarinoihinsa onnistuneesti rakentaa. Siitä huolimatta novellit ”Pirunpelto” ja ”Kujanjuoksu” sisältävät muutamia liian selittäviä kohtia. ”Pirunpellossa” nuorena tyttönä metsänistutuksessa työskennellyt nainen muistaa vielä aikuisenakin työpaikallaan kokemansa vähättelyn. Aikuisena hän ottaa revanssia. ”Kujanjuoksussa” päähenkilö tulee köyhistä oloista. Köyhyyden häpeä toimii naisen moottorina, se vie hänet eteenpäin, vallan huipulle. Suoraviivaisuus virkistää mutta jättää lukijankin liiaksi vain odottamaan novellien henkilöiden tavoin.

Arkisen tarkkaa salamyhkäisyyttä

Ihmisten kohtaamisten aiheuttama kitka paljastaa paljon enemmän kuin traumat novelleissa ”Kappelikeikka”, ”Naapurukset” ja ”Viestintuoja”. Ne päästävät valloilleen Lintusen kyvyn luoda eläviä ja monimerkityksisiä novelleja, jotka kätkevät sisäänsä salaisuuksia mutta pysyvät silti arkisen tarkkanäköisinä. Novellissa ”Kappelikeikka” nuori kirkkomusiikinopiskelija suorittaa pakollista harjoitteluaan maakunnassa. Muusikonalku kohtaa monia asioita ensimmäistä kertaa; työelämän, kummalliset työkaverit, kirkon rutiinit, kuoleman ja koko elävän elämän, johon urkujen takana viihtyvällä opiskelijapojalla ei tavallisessa arjessaan ole juuri kosketusta. Pojan ja alituisesti höpöttävän seurakuntatyöntekijän elämien erilaisuudesta syntyvä komiikka kantaa pitkälle. Synkät sävyt piirtyvät vaivihkaa esiin.

Novellissa ”Naapurukset” elämänsä täysin hallitseva mies kohtaa ensimmäistä kertaa naisen, joka saa hänestä otteen. Tarkat yksityiskohdat ja havainnot luovat miljöötä ja miehen mielenmaisemaa rinnakkain. Symboliikka selitetään, mutta se pitää silti hellittämättä otteessaan. ”Viestintuoja” on ennen kaikkea sympaattinen novelli, jossa henkilö kohtaa lapsuutensa menetyksen. Lapsuuden leikkien ja fantasiamaailman upea voimakkuus luo vertauskuvalliseen novelliin lohtua.

Yhden tilanteen varaan rakennetut novellit ”Piinaviikko”, ”Ovisilmä” ja ”Bluestiimi” eivät ole kilttejä tai eheyttäviä tarinoita. Niiden traagisuutta leikkaa musta hirtehinen huumori, ja niiden henkilöihin sopii hyvin kokoelman alkuun sijoitettu sitaatti Steinbeckilta: ”Ukko kamppaili kuin nurkkaan tungettu kissa, jota koirat ahdistivat. Ajan mittaan jokin koirista tappaisi hänet varmasti, mutta silti hän ei hellittänyt.” Näiden novellien henkilöt eivät ole erityisen herkkävaistoisia, ja Lintusen kuvaustapa onkin kiinnostavassa ristiriidassa kuvattavien sitkeiden ja särmikkäiden selviytyjätyyppien kanssa.

Muutamissa novelleissa, erityisesti viimeisessä novellissa ”Kotimiehet”, häiritsee lievä tapahtumattomuus ja varovaisuus, joka tosin tukee hienovireisyyttä mutta myös samalla vie terää teemojen kehittelyltä. ”Kotimiehet” kertoo kahdesta lapsesta, jotka joutuvat selviämään keskenään viikot, kun äiti on toisessa kaupungissa töissä. Mitä pidempi novelli on, sitä vaikeammin se kantaa ainoastaan impression varassa.

Ovisilmä-kokoelman konstailematon tyyli liippaa läheltä Tuula-Liina Variksen novellien rentoa tarinointia ja Riina Katajavuoren kokoelman Kirjeitä Jekaterinburgiin todenmakuisia novelleja. Lintunen on miellyttävä muttei mitäänsanomaton. Pinnalta hänen tekstinsä vaikuttaa tyynemmältä ja lempeämmältä kuin se loppujen lopuksi on. Lintuselle kirjoittaminen on ihailtavan luontevaa lajista riippumatta. Pienet värähdykset aiheuttavat hänen novelleissaan suuria aaltoja.