Sukukaktus

Sukukaktus on viisaan naisen kirjoittama esikoisromaani, jossa lukija seuraa päähenkilön matkaa tuttujen paikkojen ja kohtaamisten kautta.

Maritta Lintusen esikoisromaani Sukukaktus on herkistä mutta määrätietoisista lauseista sivelty akvarelli. Se on hienovireinen, hiljaisesti kerrottu taideteos, joka kertoo katkelmia erään nuoren naisen nykyelämästä, lapsuudesta ja suvun historiasta. Vuonna 1999 runokokoelmallaan Liekkikupolit debytoineen Lintusen romaani ei tarjoa lukijalleen helppoa lineaarista tarinaa, jota näinä päivinä kaupallisistakin syistä suositaan. Tarina on koottava itse. On nähtävä vaivaa.

Matka

Unohduksiin painettu maisema levittäytyi huoneeseen – pihakallio ponnistautui lattian läpi, katonrajassa havisivat koivut. Aurinko kiehutti ratapölkkyjen tervan niin, että saatoin maistaa nälättävän tuoksun.

Päähenkilö, nuori historiaa opiskeleva nainen, lähtee romaanin alussa matkalle lapsuuteen äitinsä kanssa. Hän palaa taloon, rautatieasemalle, josta oli muutettava pois liian varhain. Muistot jäivät: Minut on kirjoitettu pihakiveen. Lintunen tutkii lapsuuden maiseman merkitystä kuultavin lausein, jotka paikoin ryöpsähtävät pulppuamaan aistivoimaisiksi virkkeiksi.

Tuttujen paikkojen kautta Lintunen rakentaa päähenkilön matkantekoa kohtaamisiksi. Nainen tapaa toisia naisia ja miehiäkin, sukulaisia ja naapureita, muistoissaan ja romaanin reaaliajassa. Henkilöiden paljoudessa on kirjan rakenteen heikko kohta. Heitä vyörytetään lukijan mieleen liikaa. Onko kaikilla heillä sijansa? Olisiko jonkin henkilön tarina ollut poistettavissa kokonaisuuden siitä kärsimättä?

Naiset ja miehet

Sukukaktus on viisaan naisen kirjoittama. Se tarjoaa poimittavaksi monia kristallisoituneita ajatuksia ihmisyydestä, elämän julmuudesta:

Laskeudun alas, Jiri vetää minua hiuksista.
– Sano mulle nyt se asia. Se mitä et saa sanotuksi.
Vedän itseäni kauemmaksi .— Ajattelen eläintä, joka asettuu selälleen toisen eteen ja paljastaa kurkkunsa. Sanoilla voi luovuttaa itsensä kokonaan toisen valtaan.
– Ei ole mitään sanottavaa. Ei minun tietääkseni.

Lintusen romaani on myös kehityskertomus. Se on naisen tie läheisyyden pelosta kohti luottamusta omaan naisena olemiseensa. Tämän perustana ovat suvun naiset, jotka vaalivat ikkunalaudoilla kukin omia sukukaktuksiaan – omaa historiaansa. Kuinka olla nainen naiselle? Onko se vaikeaa ellei mahdotonta, jos ei ole katsonut tarkkaan sukunsa naisia ja nähnyt heitä sellaisina, kuin he ovat, ja hyväksynyt samalla itsensä?

Miehillä on vankka sijansa päähenkilön elämässä; kova isä paikkautuu myöhemmin pehmeällä, joskin narsistisella, taiteilijamiehellä. Muitakin miehiä vilahtaa sivuosissa, ja osalla heistäkin on naisten lailla omat kipunsa, jotka paljastuvat vasta kirjan loppulehdillä.

Perillä

Päästäkseen perille Sukukaktuksen tarinasta ja löytääkseen näennäisesti yksinkertaisten lauseiden taakse kätkeytyvän voiman, on lukijan pysähdyttävä ja laskettava syliinsä neule, jota aika kiireisesti kutoo. Silloin voi nähdä ja kokea esimerkiksi hetken rakkautta kuten eräs romaanin naisista:

Helmi kerää tahmeat lehmuksen lehdet ja pudottaa ne miehen rinnalle. Ilta tuoksuu vihannalta, järveltä puhaltaa vielä kylmästi, mutta miehen takki Helmin hartioilla on kuin valmiiksi lämmitetty talo, se lämmittää heitä molempia.

Yksi päähenkilön matkoista päätyy vanhaan taloon, josta tulee hänelle lapsuudenkodin vertainen paikka. Hän oppii olemaan yksin ja silti yhdessä: hän uskaltaa rakastaa ja kaivata rakastettuaan talon sylissä.
Tämä talo on syli. Se elää siitä. että minä elän. Se pysyy lämpimänä vain jos minä pysyttelen sen lähellä. Ja minä syön, nukun ja valvon sen sisällä, kuin kohdussa.