Tapaus Sidoroff

Jyväskyläläinen Maritta Lintunen kirjoittaa runoja, pitkää proosaa ja novelleja. Hänen runoteoksensa Liekkikupolit oli v.1999 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Esikoista seurasivat romaani Sukukaktus, runokokoelma Valaistut talot ja novellikokoelma Ovisilmä ja niiden myötä kaksi Runeberg-ehdokkuutta.

Tapaus Sidoroff on Lintusen viides teos ja vahva osoitus hänen lahjoistaan. Lintunen ei sorru selittämään vaan osaa näyttää. Hän pysäyttää kameransa maisemaan, joka ”kutoutuu violetteihin varjoihin” tai zoomaa sen poikaan, jolla ”pepun paikalla on pennin korput ja kylkiluut ponkottavat kuin naapurin kollilla”. Lintusen kerronnassa riittää kokemuksia kaikille aisteille: ”Pukukopissa haisi vanha hiki. Pistävään lemuun sekoittui jotain pehmeämpää, joka toi mieleen vanhan Tessun tassuhajun”. Lintunen taikoo kuulemaan, kuinka ”lumikiteet nirskahtelivat kuin pienet kiroukset saappaiden alla”, kutsuu maistamaan puolukoita, joista ”suuhun levisi kirpeä happo, autiuden maku”.

Tuppukylältä taistelukentille

Tapaus Sidoroffin ensimmäinen novelli ”Rantavahti” kertoo kylälle ikäluokkansa muistomerkiksi unohtuneen peräkammarinpojan elämästä. Välivuosi lukion jälkeen on venynyt välivuosikymmeneksi ja kelpo koulutodistus unohtunut piironginlaatikkoon. Torvisenlahden ranta on päähenkilön valtakunta, jonne hän pakenee tietoisuutta suuremmasta maailmasta. Sanoja hän ei pääse pakoon.

Nuori mies jaksaa silti haaveilla hetkestä, jolloin hänen todellinen olemuksensa huomattaisiin. Hän sinnittelee tämän ajatuksen voimin aina seuraavaan päivään. Ja hetki tulee. Lintunen raahaa lukijansa ruovikosta iljanteiselle rinteelle kokemaan, miltä miehestä tuntuu unelmiensa täyttymyksen hetkellä.

Palkkio sankariteosta on kuitenkin kaikkea muuta kuin mitä mies on odottanut. Raastava masennus ja pettymys jysähtävät takaisin, kylmettyneeseen kehoon nousee kuume. Äiti kantaa vilustuneelle marjamehua ja koittaa muistaa, mitä pelastettu Anni on aamulla sanonut. Sanat ovat äidille merkityksettömät, mutta pojalle niissä avautuu yllättäen uusi mahdollisuus. Masennuksen tilalle hiipii hentoinen toivo.

Aluksi novellin henkilöt piirtyvät silmien eteen kummelimaisen surkuhupaisina, mutta heidän ajatuksensa ja elämäntyylinsä paljastavat pikkukylän pienet ympyrät ja yhteisön sielunelämän minimaalisuuden. Vastakkainasettelun kyläläisten ja siellä piipahtavien kaupunkilaisvieraiden kesken saattaa tuntea omissa nahoissaan, väliinputoajan hiljainen epätoivo pakottaa kynnet omiinkin lihaksiin. Kaurapellon kupeessa kaupungin laidalla kasvaneena tunnistan molemmat ihmistyypit uskottaviksi.

Niminovelli ”Tapaus Sidoroff” kertoo sodassa loukkaantuneen veteraanin ja hänen poikansa arvomaailmojen törmäyksistä, jotka ovat kasvaneet äänettömäksi valtataisteluksi heidän välilleen. Isä on haaveksinut aikoinaan, että Raimo olisi ajatellut samalla tavalla kuin muutkin nuoret, ” mölissyt vaikka Vietnamin sotaa vastustavien radikaalien ja hippien kulkueissa”, mutta niin ei ole käynyt. Pojasta on tullut kapiainen, ja isää hävettää.

Raimon mielestä isä on jäänyt sodassa osamaksun puolelle. Niinpä hän raahaa tätä ympäri maata veteraaniyhdistysten vuosijuhlissa, desanttien muistohetkissä ja puolustusvoimien lippujuhlissa. Asettamalla puolinaamaisen ja puhumattoman isänsä näytille kaiken kansan eteen Raimo yrittää saada tämän tuntemaan syyllisyyttä. Isä ei murru, ei edes sotilaallisen väsytystaktiikan alla, vaan säilyttää salaisuutensa. Arvatenkin hautaan saakka  vain lukija saa tietää, miksi niin on parempi.

Sidoroffin miesten kautta Lintunen tarttuu aiheeseen, josta enimmäkseen vaietaan. Sotilaiden sarkatakkiin kun on lyöty valmiiksi jalon sankarin leima. Kuka heistä uskaltaa tunnustaa pelkäävänsä niin paljon, ettei halua lähteä sotaan tai ettei suostu tappamaan toisia ihmisiä? Mitä tehdään rintamakarkureille? Antti Tuuri käsittelee samaa aihetta romaanissaan Kylmien kyytimies (Otava 2007), novellin keinoin Lintunen tuo keskusteluun yhden näkökulman.

Lapsuudenmuistoja, pelikenttiä ja ihmismielen nitkahduksia

Novellissa ”Punatähti” lapsuudenaikainen muisto äänettömästä venäläislentokoneesta vaivaa keski-ikäisen naisen mieltä, sekoittuu hänen uniinsa ja muuttaa niiden kautta muotoaan. Nainen haluaa osoittaa muistonsa oikeaksi. Hän lukee kirjastossa sotahistoriaa ja lehtileikkeitä ja jopa soittaa puolustusvoimien ilmavalvonnan johtokeskukseen  vain tehdäkseen itsensä naurunalaiseksi. Muistosta kasvaa pakkomielle, minkä aviomies lopulta ymmärtää.

Tässä novellissa loppukohtaus vaikuttaa laskelmoidulta, mutta näennäisesti suljettu loppu sai minut silti tupsahtamaan ansaan: löysin itseni netistä penkomasta ilmailun ja kylmän sodan aikaisten hävittäjälentokoneiden historiaa. Ehkä naisen muisto oli sittenkin aito ja oikea.

”Jääpeilissä” rynnätään ummehtuneen pukukopin kautta pakkasjäälle, missä mailat ryskyvät ja hiki sumentaa silmät. Pilkka lentää poikien kesken, eikä jääkiekkovalmentajan poika Saku saa isältään erityiskohtelua. Joukkueen kapteeni Tuukka jaksaa ivata ja nyppiä Sakua siihen saakka, kunnes harjoituspeliä on jäljellä enää muutama minuutti. Silloin kaikki muuttuu: veri lentää, ja monen ihmisen elämä saa uuden suunnan.

Luistelukenttä muuttuu ”Jääpeilissä” kohtalon peliareenaksi, ja poikien tehtäväksi jää valita, kenen puolelle asettua. Poikien välinen lojaalisuus hämmästyttää heidät itsensäkin: mustavalkoiset tapahtumat saavat yllättäviä värisävyjä. Novellin avoin loppu sohaisee mielikuvituksen liikkeelle ja suorastaan vaatii kehittelemään tarinalle vaihtoehtoisia loppuja.

Novellissa ”Vakoojat” päähenkilöllä on suloinen salaisuus. Vaimo hellittelee teepaketin tuomia muistoja rakastajan kanssa vietetyistä hetkistä, hänen miehensä elää tyytyväisenä tylsäntavallista elämäänsä aavistamatta mitään. Kiinni jäämisen pelko ja syyllisyys käyvät kuitenkin sietämättömiksi. Lehtikasaan talvipesää tuhertavat siilit joutuvat novellin verta oksentaviksi sijaiskärsijöiksi ja salasuhde saa nolon lopun.

Ällötystä ja illuusioita

Inhorealismi läjähtää kasvoille novellissa ”Stradivarius”. Musiikinopettaja Julle haisee vanhalle viinalle, hielle ja rasvaiselle tukalle. Hän ottaa Päivin luottojärjestäjäkseen. Päivin paras kaveri Anne lyöttäytyy yhteen itsevarman ja komean Ylösen kanssa. Sinisilmäinen nuoruus katoaa tyttöjen murentuneen ystävyyden myötä.

Päivi löytää kukkakaupan kulmalta Jullen pudottamat koepaperit ja päättää toimittaa ne opettajalleen. Jullen kotona selviää, miksi luokan pojista ei ole tälle vastusta. Ruokottoman vastenmielisen ulkokuoren alta paljastuu pieni mies, joka pönkittää itsetuntoaan säälittävin ja tuomittavin keinoin. Päivi nousee kostoon ja valjastaa Jullen salaisuuden aseeksi myös Annea vastaan: se parhaiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa.

Nuoruuden viattomuus saa ”Stradivariuksessa” kyytiä. Herkät tunnelmat ja tyttöjen salaliittolaisuus vaihtuvat hilseensuomuista harmaaseen nojatuoliin ja märkään housukankaaseen, josta nousee samea haju. Tätä novellia en yökkäilemättä pystynyt nielemään, mutta ihan pakko se oli lukea viimeiseen sanaan saakka. Onneksi.

”Saalistajassa” työpaikkansa, asuntonsa ja miehensä menettänyt nainen rakentaa antikvariaatin nojatuolista itselleen hiljaisuuden saarekkeen ja vaipuu pohjalle itsetuntonsa kera. Eräänä päivänä antikvariaatin myyjä, vanha mies, ojentaa naiselle kirjan, joka muuttaa hänen elämänsä. Sattumat eivät ole enää sattumia, vaan nainen ryhtyy tekemään omia valintojaan niiden perusteella  hän uskoo, että keino hallita omaa elämää on vihdoin löytynyt.

Läheisyyttä ja hengenheimolaisuutta janoava päähenkilö löytää kaukorakkauden ja hakeutuu lopulta tämän kanssa puheisiinkin. Hän päättää antaa asioiden edetä omalla painollaan ja huomaa sitä odotellessaan kiinnostuvansa myös kirjan kirjoittajasta.
Nainen palaa antikvariaattiin ja penkoo sen varastohuoneesta esille laatikon, jonka sisältö saa roolit kiepsahtamaan nurinpäin. Saalistaja käännähtää saaliiksi.

Ihmisellä lienee sisäsyntyinen halu vierittää vastuuta omasta elämästään jollekin toiselle. Riippuu ihmisestä ja hänen ympäristöstään, onko toinen jumala, kohtalo, karman laki vai tähtikartta, ”Saalistajassa” se on kirja, jonka oppeja noudattamalla kaikelle löytyy tarkoitus, ja jälleen Lintunen esittelee ihmisen, jonka todellisuudentaju hämärtyy.

Pitsisukkia ja pakomatkoja

Viimeinen novelli ”Kanadanhanhi” lennättää kylmäkiskoiseksi haukutun tädin kotikonnuilleen Suomeen yli viiden vuosikymmenen jälkeen. Hänen kuolleen veljensä tytär päätyy tahtomattaan tädin oppaaksi.

Kanadasta pelmahtanut täti on muhkea sekoitus pohojoispohojalaista isottelua, pitsireunaisia nilkkasukkia ja Tonttu Toljanderin Hilda Häkkyrää. Täti ihmettelee lapsuudenkotinsa pihalla: ”Herraisä mikä fiiling. /…/Miten minä oon voinna kottiutua niin toutally toiselle mantereelle?”

Täti lähtee paluumatkalle rapakon taakse ja jättää autonpenkille unohtuneen hattunsa lisäksi jälkeensä sukuroudan arvoituksen siihen saakka, kunnes täti kuolee ja hänen leskeltään saapuu kirje. Sen myötä täti asettuu veljentyttären silmissä täysin eri valoon ja tytär joutuu valitsemaan, mitä viestejä suostuu viemään eteenpäin.

Lintunen osaa luoda päähenkilöittensä sisäisistä ristiriidoista käsin kosketeltavan, välillä viiltävänkin kuvan. Aistivoimaisuus on hänen valttinsa. Novelleissa se pääsee oikeuksiinsa kertomusten tukevana kivijalkana. Näistä aineksista Lintunen rakentaa yhä uusia ovia avaavan talon, joka pysyy pystyssä ankarimmillakin myrskyillä.