Valaistut talot

Käyn Maritta Lintusen runoihin sisään kuin astuisin taloon. Jään asumaan. Lintusen toinen runokokoelma on harvinainen lukukokemus. Valaistut talot on ahmittava kerralla läpi, sitten alkaa lukeminen.

Maritta Lintusen ensimmäinen runokokoelma Liekkikupolit (WSOY 1999) jäi minulle vähän vieraaksi, osin sanaston ja kuvastonsa vuoksi. Ortodoksisuus oli vahvasti esillä. Paljon jäi mieleenkin. Joutsenten lähdön kuvaus oli komeaa, runo soi kuin tanssi: ”syksyinen violettiin taittuva lumen valssi”. Parasta oli luonnon kuvaus, siinä Lintunen on vahva. Käy kuten runoilija kirjoittaa, ymmärrys laskeutuu sydämeen. Ymmärrys kasvaa uuden kokoelman myötä.

Kannella on väliä, ajattelen Valaistut talot -kokoelmaa hypistellessäni. Teos houkuttaa, pimeys on kiehtovan pelottavaa. Autiota. Valon heijastus herättää kysymyksiä.

Lintunen rakentaa runojen talonsa turvakseen: ”Taivutan puusta asumuksen / ettei tuuli soittaisi minua puhki.” Talo lumoaa ja sanat soivat musiikkina, onhan runoilija myös musiikin ammattilainen. Eletään tässä hetkessä, mutta myös tuberkuloosin ja transistoriradioitten aikaa. Musiikki vaikuttaa kuin morfiini. Sota on läsnä kirjeessä, joka on ”painava kuin luoti”.

Elämän mosaiikkia

Runoilija kehottaa muistamaan yksityiskohdat ja kirjoittaa pienet asiat näkyviksi – bellikset ja käenkaalit. Runo voi olla kuin albumi, se avaa muistot. Runossa ”Näky” Lintunen muistuttaa, kuinka vähän meistä jää jäljelle, silti me liitymme yhteisen muiston osaksi. Jokaisesta riittää jälkipolvilla ihmettelemistä. Vaivattomasti runoilija herättää lukijan oman kouluajan eloon. ”Kaikki mahtuu pieneen koululaukkuun.”

Sana-arkeologit kaivavat esiin menneisyyden, josta runoilija toteaa: loppumatonta työtä. Ironiaakin runoista irtoaa: ”jumalattoman kallista touhua, mutta onneksi sentään EU-rahoituksella”. Taidamme pettää itseämme ja siirrämme vain rahaa taskusta toiseen. Runoissa tartutaan myös yhteiskunnallisiin asioihin. Runo ”Rajaviiva” herättää ajattelemaan, että olemme ylittäneet monissa asioissa sietokyvyn rajan.

”Tomaattiin kasvoi evänmuotoinen lehti,
kalaan pullistui tomaatinkokoinen mätipussi.

Ihminen päällepäsmäröi luontoa. Olemme kuitenkin nähneet, että luonto on aina ihmistä voimakkaampi.

Maritta Lintusen runokokoelma on monikerroksinen ja sokkeloinen kuin vanha talo; runoissa viihtyy, niihin on hyvä palata yhä uudelleen eri valaistuksissa.

Valaistut talot oli vuoden 2005 Runebergin kirjallisuuspalkinnon saajaehdokas. Lintunen on kirjoittanut myös romaanin, Sukukaktus ilmestyi 2003 (WSOY).