Miestä näkyvissä; Paperilla toinen

Miestä näkyvissä ja Paperilla toinen kuvaavat oman polun etsintää suhdekiemuroiden kautta. Esikoisteoksilla on onnistuneet hetkensä.

Yksi kirjallisuuden vakioteemoista on oman polun etsiminen ja omaksi itseksi kasvaminen. Tästä on käsittääkseni kyse myös Marja Kankaan ja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteoksissa.

Naisen elämää

Kankaan romaani Miestä näkyvissä (2020) voitti WSOY:n ja Prisman järjestämän Tarinan viemää – kirjoituskilpailun, jossa etsittiin viihteellistä, ihmissuhteista kertovaa lukuromaania. Kankaan teos täyttää kriteerit täydellisesti: ihmissuhdesoppa kiehuu niin väkevänä, että silmiä kirveltää.

Tarinan päähenkilö on näyttelijänä työskentelevä Sirkku, jota elämä huitaisee ikävästi avokämmenellä. Aviomies Jalo kävelee seitsemän yhteisen vuoden jälkeen ulos avioliitosta, yllättäen ja selittelemättä. Ihana kesäloma muuttuu raivoisaksi selviytymistaisteluksi, jossa tavoitteena on vain pysyä pinnalla ja edes jotenkuten järjissään.

Kirjan toisessa jaksossa, kun akuutein kriisi on muun muassa alkoholin ja irtaimistoon kohdistetun aggression avulla selätetty, Sirkku alkaa etsiä uutta kumppania. Seuraa ohi lipuva kavalkadi erilaisia ehdokkaita. On huuhteluaineelta tuoksuvaa, selkeästi artikuloivaa luokanopettajaa, on ”Thaikuissa” reissaavaa huoltomiestä, on deodoranttia ja muita kemikaaleja välttelevää vegaania. On huonoa ja vielä huonompaa seksiä.

Harharetkien jälkeen Sirkku alkaa vähitellen ymmärtää yksinolon hyvät puolet ja tajuaa suorittaneensa elämäänsä ulkoisten askelmerkkien mukaan. Kaikkien ei ehkä sittenkään ole pakko tavoitella vakaata, ”kunnes kuolema erottaa” – parisuhdetta, rennon huolettomasti sisustettua puutalokotia ja 1,6 lasta, jollei tämä kaikki aivan oikeasti ole ominta itseä.

Parisuhdeveivaukseen tuovat vaihtelua kuvaukset Sirkun työkuvioista, joissa tosin niissäkään Sirkulla ei suju kovin mallikkaasti. Nainen saa roolin kaupunginteatterin studionäyttämön kokeellisesta produktiosta, jossa on tarkoitus tutkia maskuliinisuutta ja Sirkun roolihahmon tehtävänä on kyseenalaistaa ”valkoisen heteromiehen positio”.

Kyseenalaistetuksi tulee kuitenkin Sirkku itse. Eipä aikaakaan kun nainen lempataan törkeästi työryhmästä ulos. Nelikymppisen naisen asemaa teatterialalla konkretisoi hyvin se, että Sirkun tilalle otetaan eläin, elävä kani.

Vaikka lause liitää ja sanailu on miellyttävän napakkaa, paikoin tuntuu, että aihetta vatvotaan liian perusteellisesti.

Hauskaa mutta tiheää

Kaikesta edellä sanotusta voi tietysti jo päätellä, että Kankaan romaanin kulmakiviä ovat kärjistäminen ja liioittelu. Se pätee niin tapahtumiin kuin henkilöhahmoihin.

Miehet ovat muutamilla vedoilla piirrettyjä karikatyyrejä, samoin monet naishahmot. Monin paikoin piirrekimput kyllä naurattavat kovasti. Mainio tyyppi on esimerkiksi Sirkun ystäväpiiriin kuuluva Alma, joka on universumia apuun huuteleva, tarotkortteihin ja kristalleihin luottava täyshörhö. Hykerryttävään henkilökuvaan kuuluu tietysti kouluikäisen tyttären imettäminen, yrttiteet ja grillatut istukat.

Kirjojen kansissa näkyy yhä enemmän tunnettujen henkilöiden kirjasta antamia kehuja. Kankaan teosta toimittaja Laura Friman luonnehtii muun muassa hillittömän hauskaksi ja ahmimista aiheuttavaksi.

Olen Frimanin kanssa osittain samaa mieltä. Monta kertaa Kangas asettelee sanansa niin, että hekottelua ei voi välttää. Parhaimmillaan suorasukainen ja sarkastinen dialogi tuo mieleen Anna-Leena Härkösen tekstit.

Ahmimiseen en silti tuntenut tarvetta. Vaikka lause liitää ja sanailu on miellyttävän napakkaa, paikoin tuntuu, että aihetta vatvotaan liian perusteellisesti. Kolmesataaviisikymmentä sivua suhteellisen tiheään ladottua tekstiä on tällaiselle kirjalle aika laaja mitta.

Seksistä ja äitiydestä

Emmi-Liia Sjöholmin omakohtaista esikoisteosta Paperilla toinen ei sen sijaan voi moittia liiasta laajuudesta. Päinvastoin ytimen ympärille olisi voinut sommitella enemmänkin sisältöä.

Sjöholm kuvaa lyhyisiin jaksoihin järjestetyssä tekstissä nuoren tytön kasvua aikuiseksi naiseksi ja äidiksi. Kohtaukset ovat välähdyksenomaisia, ja niissä liikutaan ajassa rennosti edestakaisin.

Kertoja jakaa avoimesti karuja muistoja niin aborttiklinikalta kuin lukemattomista kohtaamisista vaihtuvien seksikumppaneiden kanssa. Vaaleammilla sävyillä ladattuja taas ovat hetket, joita tulee vastaan oman biologisen lapsen kanssa tai miesystävän pojan äitipuolen roolissa.

Keskeisessä osassa kirjassa on seksi, jota kuvataan suoraan ja häpeilemättä, suorastaan naturalistisesti. Nautinto ei juurikaan kuulu kokemuksiin. Tyttö on seksisuhteissaan usein alisteisessa asemassa tai vähintäänkin huomiota herättävän miellyttämisenhaluinen. Hän on täysin rajaton ja etäällä itsestään, mitä kaikesta maalailusta ja tunteilusta riisuttu ilmaisu vielä hienosti alleviivaa.

En voi silti sanoa innostuvani loputtomasta laukeamisten, suihinottojen ja masturbointien erittelystä. Toisteisuus yksinkertaisesti pitkästyttää, vaikka halutessaan sen voikin nähdä puuduttavan samanlaisena etenevän tosielämän kuvana.

Paperilla toinen on huokoinen, sujuvalukuinen teos, mutta siinä on paikoin turhaa muistikirjamaisuutta ja sellaista henkilökohtaisuutta, joka ei jaksa nousta yleisesti kiinnostavaksi. Kirjassa on silti myös kristalliset, kirkkaat hetkensä.

Parhaimmin Sjöholm onnistuu kirjoittaessaan äitipuoleudesta ja äitiydestä. Sanat eivät ehkä kerro mitään uutta, mutta ne koskettavat yhtä kaikki: ”On viikonloppuja, jolloin istun hiekkalaatikon reunalla ja itken, koska maanantai ei tunnu koittavan koskaan. On viikonloppuja, joiden en halua koskaan päättyvän.”