Kuka lasta varjelee

Ainakin yhden genren puolella painetulla kirjalla ei ole hätäpäivää: kaksi vuosikymmentä jatkunut dekkaribuumi vain lisää kierroksia. Samaan aikaan rikoskirjallisuus on ottanut itselleen aiemmin muille lajeille kuuluneita tehtäviä: yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisen omatunnon.

On mainstream-proosa sitten keskiluokkaistumassa tai ei, yhteiskunnan kahtia jakautumisen kuvat ja marginaaliin sysättyjen laitapuolen laulut löytyvät yhä useammin rikoskirjallisuuden puolelta. Ja kuten usein tapahtuu, genren kiinnostavimmat edustajat löytyvät pikemminkin laidoilta kuin keskiöstä.

Yhteiskunnan kahtia jakautumisen kuvat löytyvät yhä useammin rikoskirjallisuuden puolelta.

Niinpä Marja Toivion (s. 1955) trilogiassa Lastani et tapaa (2013), Lain yläpuolella (2014) ja Kuka lasta varjelee (2016) ei esiinny sarjamurhaajia ja heitä jahtaavia mestarisetsiviä. Vaan suomalaista arkea, jokapäiväisen elämän pyörityksen kanssa uupuvia yh-äitejä ja tyhjän päälle joutuneita isiä. Varsinaisesti ei edes ratkoja rikoksia, vaan yritetään elää niiden seuraamusten kanssa.

Aiheet ovat silti rankkoja, ja mitä surullisimmassa määrin tätä päivää: avioeroja, huoltoriitoja, lähestymiskieltoja ja parisuhdeväkivaltaa.

Lapset, joiden parasta kaikki ovat ajavinaan, huomaavat jäävänsä pelinappuloiksi. Ja yhtä hyvin molemmilla vanhemmilla kuin eri viranomaisilla on omat agendansa, samoin keinoja kaihtamaton usko asiansa oikeutukseen.

Järvenpääläisellä asianajaja-kirjailija Toiviolla on takanaan parinkymmenen vuoden työkokemus vaikeista huoltajuuskiistoista ja perheväkivallasta. Hänen trilogiansa tarjoaa kurkistuskulman suomalaisuuden nurjalle puolelle, kipeää tekevän arkisiin ja inhimillisiin salattuihin sotiin.

Meillä joka toinen avioliitto päätyy eroon. Vuosittain 25 000–30 000 lasta kokee yhdenlaisen maailmanlopun. Tätä taustaa vasten on hurjaa ajatella, että Talvi- ja jatkosotaa muistellaan joka kirjasyksy suurella volyymilla. Toivio on sen sijaan saanut puurtaa erolasten ja sotajalalla olevien vanhempien maailmaan sijoittuvia romaanejaan aika yksin.

Helsingistä Kuusamoon, ojasta allikkoon

Trilogian keskushenkilö, asianajaja Katariina Elosalo perkaa työkseen tunnemyttyjä ja kipupisteitä, joissa ei välttämättä ole enää kyse kuin nimeksi faktoista. Vaan aivan erilaisista todellisuuskäsityksistä.

Omaa jälkikasvuaankin ”lapsellisemmiksi” taantuneet aikuiset tekevät toisistaan tutkintapyyntöjä, kaivelevat esiin menneet masennus- tai unettomuuskaudet, riita- ja väkivaltatilanteet, joista on vuosien jälkeen jäljellä enää sana sanaa vastaan. Tarkoituksena on osoittaa koko maailmalle vastapuolen totaalinen kelvottomuus ja kykenemättömyys.

Vuosittain 25 000 lasta kokee yhdenlaisen maailmanlopun.

Kuten arvata saattaa, auttajat saattavat itsekin ennen pitkää päätyä avun tarpeeseen. Tai sotkeutua vaikka kuinka likaisiin ja ilkeisiin vyyhteihin.

Kuka lasta varjelee alkaa suorastaan harmonisesti: Katariina, nelikymppinen sinkkunainen on pettynyt rakkaudessa, saanut lopullisesti tarpeekseen pääkaupunkiseudun hektisyydestä, asianajajapiirien valtapeleistä ja selkäänpuukotuksista.

Uusi elämä tuntuu aukeavan Kuusamossa. Eläköityvä kollega myy mielihyvin praktiikkansa työnsä jatkajalle. Katariina tapailee apulaispoliisipäällikkö Jukkaa ja ottaa samalla selvää edesmenneen isänsä viime vaiheista pohjoisessa. Isän, joka ei menneiden vuosikymmenten joustamattomaan tapaan saanut pitää mitään yhteyttä tyttäreensä.

Lapin ja Pohjanmaan rajamailla kuviot tuntuvat mutkattomammilta, ihmiset rennommilta ja juurevammilta. Käräjämatkoilla kertyy toki kilometrejä, elämä on jatkuvaa reissaamista Oulun ja Rovaniemen käräjäoikeuksien ja eri virastojen välillä. Mutta mikäs siinä on vaaramaisemissa ajellessa.

Asianajajien keskinäiset suhteetkin tuntuvat miellyttävällä tavalla maanläheisiltä ja kollegiaalisilta.

Näillä lakeuksilla ei pilkata työnantajaa

Siis kaukana kavala Helsinki, jossa on näkyvillä selvä luokkajako: Suomen Asianajajaliiton establishment-väellä on oma golfin, lomaosakkeiden ja hulppeiden huviloiden pienoismaailmansa. Kun taas Katariinan kaltaiset puurtajat ja idealistit ovat tehneet oikeusapujuttuja valtion taksoin, usein moniongelmaisten ihmisten keskuudessa.

Ennen pitkää pohjoisessakin on piru irti. Urbaniin ökyilyyn, egoiluun ja hälläväliseen ihmissuhdeshoppailuun kyllästynyt Katariina joutuu kohtamaan muuttotappio-Suomen nurjat puolet: puhumattomuuden, salailun ja näkymättömät naruista vetäjät.

Hän ryhtyy avustamaan Kirsi Vaarasta, joka epäilee ex-miehensä pahoinpitelevän heidän yhteistä lastaan, viisivuotiasta Iinaa. Pahaksi onneksi ex-mies Lauri on työ- ja elinkeinoministeriön vientipalkinnon tuore voittaja ja Puusto Yhtiön toimitusjohtaja.

Näillä leveysasteilla vähän joka toinen on jonkun avainasemassa olevan pikkuserkku, koulu- tai armeijakaveri. Lisäksi pohjoisessa palvotaan työpaikkoja. Ja Lauri on yhteisönsä tunnustettu tukipylväs. Yhteisön, jossa poliisipomot, asianajajat, luottamusmiehet ja virkamieseliitti ovat monin tavoin toisiinsa sidoksissa, metsästysseurojen, Lions-klubin ja laskettelu- ja hiihtoreissujen merkeissä.

Kuusamon äsken niin seesteinen ilmanala on pian myrkyllisistä huhuista raskas.

Joten aika selvistäkin todisteista ja Iinan ilmeisestä pahoinvoinnista viis, todistamisen taakka kääntyy Kirsiä vastaan. Lastensuojelu haluaa kuulla lisää masennuksen vuoksi oireilleen äidin terveydentilasta ja Iinan päiväkotipoissaoloista.

Koneisto painaa päälle. Oikeutettu huoli muuttuu kyttäämiseksi ja pompottamiseksi. Lastensuojelun kotipalvelu tunkee Kirsin ja Iinan elämän kutsumattomaksi vieraaksi.

”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa”, Vesa-Matti Loirin tulkitsema kansanjohtaja Vihtori Kosola puhisee Arvo Salon Lapualaisoopperassa (1966).

Kvartaalikapitalismin, Ideaparkien ja Kehittyvien maakuntien Suomen maailmanaikaan vastaava erehtymättömyys on siirtynyt talouden nokkamiehiin. Lastensuojelukin uskoo mieluummin kuusamolaisille leivän pöytään tuovaa piällysmiestä kuin hänen nurkkaan ajettua ex-vaimoaan.

”Laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat”, tiivistettiin sama asia jo Lapualaisoopperassa.

Juorujen kaikkivaltaisuus

Eikä Katariina itsekään pääse helpolla: hänen isänsä viimeisten vuosien suuri rakkaus, sittemmin yksin jäänyt ja pitkän työuran tehnyt Sirkka on viimeisenä tahtonaan ja rakkaudentekonaan lahjoittanut kaiken omistamansa Katariinalle.

Sukulaiset eivät niele tätä alkuunkaan. He haluavat leimata Katariinan junantuomaksi ja onnenonkijaksi, vanhan naisen muistisairauden hyväksikäyttäjäksi. Kuusamon äsken niin seesteinen ilmanala on pian myrkyllisistä huhuista raskas.

Sitten vielä uusi, orastava suhde Jukkaan muuttuu ihmisten väliseksi kauhun tasapainoksi, peitetarinoiksi toisensa jälkeen. Ainakaan mies ei ole lainkaan niin toipunut omasta avioerostaan kuin on väittänyt. Muitakin naisia liittyy kuvioon.

Eikä apulaispoliisipäällikön natsoilla uskalla uhmata paikkakunnan mahtimiehen, Katariinaa vastaan pauhaavan ja Lapin Kansan mediayhteyksiään auliisti käyttävän Lauri Vaarasen tahtoa.

Toivio käsittelee, kuten koko trilogiassaan, isoja teemoja: kuinka vaikeaa tai mahdotonta on tuntea edes kaikkein lähimpiään? Ja ennen kaikkea, voimmeko luottaa edes itseemme. Sillä hyvällä asialla olevat ihmisetkin sortuvat matkan varrella ylilyönteihin ja omavaltaisuuksiin, Katariina ihan yhtä lailla kuin asiakkaansa ja oikeussalivastustajansa.

Kuinka vaikeaa on tuntea edes kaikkein lähimpiään? Voimmeko luottaa edes itseemme?

Ennen pitkää Katariina tuntee olevansa ilman muuta vaihtoehtoa kuin paluu maitojunalla etelään. Sosiaalinen kontrolli ja juorujen kaikkivalta tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Tulokkaan riemu ja uuden alun tunnot ovat vaihtuneet kosmiseen yksinäisyyteen, arktisen hysterian ensi oireisiin.

”Lisää viiniä lohdukkeeksi. Sillä elämä oli murheita täynnä. Hän asui yksin maankorvessa, Suomen perukoilla. Lähes tuhannen kilometrin päässä tutuista Helsingin-ympyröistään. Pelkkä valkean kaupungin siluetti lievittäisi tuskaa hädän hetkellä. Tornien ja talojen lomassa kanssaihmiset tohinoissaan. Heistä voisi ammentaa voimaa. Täällä rakennukset olivat matalia ja rumia, metsät synkkiä ja järvet jäässä. Ihmiset kuin orvot pirut, tuntemattomia murretta myöten.” (s. 170-171)

Lastensuojelun kafkamaisuus

Ehkä kovimmat paukkunsa Toivio on ladannut romaaninsa yhteiskuntakritiikkiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan purkutalkoiden keskellä puhutaan paljon lasten ja muiden heikoimmassa asemassa olevien, kuten mielenterveysongelmaisten pahoinvoinnista.

Vasemmiston tarjoamat vastalääkkeet tuntuvat vain joskus hämmästyttävän auktoriteettiuskoisilta: lisää toimivaltuuksia viranomaisille, samoin määrärahoja ja laitospaikkoja. Ilman sen kummempaa keskustelua ja muutospainetta asiakaslähtöisyyden suuntaan.

Toivio tuntuu tässä suhteessa olevan viehättävän vanhakantainen yksityisajattelija, humanisti ja kafkamais-byrokraattisen vallan kriitikko. Hänen silmissään huostaanotoista ja muista järeistä keinoista lasten ongelmat vasta alkavatkin. Samoin vanhempien lopullinen putoaminen ja arjen hallinnan menetys.

Kaikkea ei todellakaan voi selittää kiireellä, sosiaalimenojen leikkauksilla tai epäpätevillä sijaisilla.

Lastensuojelusta on kasvanut vallankäyttäjä ja instituutio muiden joukossa. Sille ovat ominaisia omavaltaisuus, hätiköidyt johtopäätökset, jommankumman huoltoriidan osapuolen juoksupojiksi tai -tytöiksi asettuminen ja toisen osapuolen henkinen nurkkaan ajaminen.

Koska omien virheiden myöntäminen merkitsisi arvovaltatappiota, mieluummin roikutaan kynsin hampain niissä alkuperäisissä tulkinnoissa.

Lastensuojelusta on kasvanut vallankäyttäjä ja instituutio muiden joukossa.

Toivion trilogiassa on hieman modernin TV-kerronnan virstanpylvään, entisen rikostoimittaja David Simonin luoman The Wire -sarjan (HBO 2002-2008) kaikuja.

Simon käy sarjassaan läpi Baltimoren kerrostuneen suurkaupunkitodellisuuden valtakeskittymiä, katutason huumekauppiaista kaupungintaloon ja koulujärjestelmästä ay-liikkeen kautta mediaan. Ei ole hyvää tai pahaa, vaan harmaan loputtomia sävyjä. Jalotkin pyrinnöt hukkuvat korruption ja valtapelien rattaisiin.

Samaan tapaan Toivio läpivalaisee suomalaista yhteiskuntaa, viranomaisten välisiä hyväveliverkkoja ja reviiritaistoja. Kuka lasta varjelee – kuten koko trilogia – on vallankäyttö- ja väkivaltateemoineen myös mitä suurimmassa määrin #MeToo-ajan kirjallisuutta. Mutta jälleen ilman mustavalkoisuuksia ja asetelmallisuuksia.

Toivion kirjoissa yhtä lailla nainen voi olla mustasukkainen manipulaattori tai hysteerinen vieraannuttaja. Sellainen, joka puhuu lapselleen isästä pahaa minkä ehtii ja demonisoi exäänsä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä.

Duunariporukoista auttajiin ja autettaviin

Kirjallisuuskeskusteluissa on haikailtu perinteisen työläiskirjallisuuden perään – ja julistettu yksi jos toinenkin lajinsa viimeiseksi.

Näissä haikailuissa on anakronismin makua. Enää ei vain ole sellaista savupiippuduunarien luokkaa kuin Toivo Pekkasen, Väinö Linnan ja Kalle Päätalon aikoihin. Tehtaatkin on purettu, tai muutettu luovan luovan työhuonetiloiksi, yritysmaailman pikkujoulukäyttöön.

Mutta jos tulkitaan työläiskirjallisuutta hieman laveammin, niin suomalaiseen arkeen, uudelleen pystytettävien luokkarajojen nurjalle puolelle ja osattomien ihmisten elämään samastuva kirjallisuus elää ja voi hyvin.

Kuvauksen kohteet ovat vain vaihtuneet miehisistä duunariporukoista lasisiin lapsuuksiin, mielenterveys- ja päihdeongelmiin, pätkätöihin ja elämän syrjässä kiinni sinnittelyyn.

Mieleen tulevat vaikkapa Elina Hirvosen (s. 1975), Maria Peuran (s. 1970), Kreetta Onkelin (s. 1970) tai Hanna Marjut Marttilan (s. 1961) kirjojen hahmot. Tai lajisukulaisista vaikkapa Antti Tuomaisen (s. 1971) katu-uskottavat, Kallio-romantiikan läpäisemät rikosromaanit.

Toivion trilogian lähimpinä sukulaisina voisi mainita Annamari Marttisen (s. 1960) ja Anja Snellmanin (s. 1954) tuoreet kirjat. Marttisen Vapaa (Tammi 2015) kuvaa maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa viruvan kolmikymppisen Mahdin ja hänen suomenopettajansa välistä läheisyyttä ja etäisyyttä. Snellmanin Lähestyminen (WSOY 2016) taas helsinkiläisen korvaushoitoklinikan ”romuna tai roinassa” raahustavia asiakkaita ja heidän psykoanalyytikkoaan Tindraa.

Ihmiskasvoista proosaa

Suomalaisen proosan uusi yhteiskunnallisuus ei rajoitu syrjäytyneiden väliseen solidaarisuuden tai sen puutteen puntarointiin. Yhtä hyvin kuvataan auttajia, keskiluokkaisia idealisteja, jotka yrittävät omienkin huoliensa kuristamina saada muutosta aikaan. Siis juuri sellaisia kuin Katariina Elosalo.

Katariinalla on onneksi tukijoukkonsa. Toivio salakuljettaa romaaneihinsa sivuhenkilöiden kautta vinkeää ajankuvaa ja huumoria. Koska Katariina on itsekin välillä syytettyjen penkillä, Helsingistä kiidätetään apuun emeritus-advokaatti Seppo ja hänen vaimonsa Hilla.

Ihmissuhdeoireilu on jätetty kirjallisuudessakin turhan usein nuorten ihmisten kontolle.

Monomaaninen työnteko ja stressin hoito alkoholilla ovat jättäneet jälkensä trilogian aiemmistakin osista tuttuun Seppoon. Kuolemanpelko, sydänoireet ja erektiovaikeudet nakertavat. Eikä hyväsydäminen, mutta viinin avulla tunnetilasta toiseen heittäytyvä kuvataiteilija Hilla ole aina sen vakaampi tapaus.

Toisaalta kuusi-seitsenkymppisen pariskunnan tempoilu, draamailu ja Sturm und Drang tuntuvat lohdulliselta kuvaukselta meidän kaikkien ikuisesta keskeneräisyydestä. Ihmissuhdeoireilu on jätetty kirjallisuudessakin turhan usein nuorten ihmisten kontolle – ja ikäihmisille on varattu pettävä seesteisyys.

Vastaavasti jo trilogian avauksesta Lastani et tapaa tuttu goottityttö Veera tuo mukaan 2010-luvun alakulttuureja ja diginatiivisukupolven tuntoja. Hänelle ovat tulleet tutuiksi niin Järvenpään sosiaalisairaala, lastensuojelun tukiasunnot kuin Aseman lasten ja Al-Anonin vertaistukiryhmät.

Lasisen lapsuuden kokenut Veera on joutunut olemaan tavallaan aikuisempi kuin omat vanhempansa, sinnittelemään ja kehittämään pärjäämisen strategioita. Kun hänen tukihenkilönsä ja ystävänsä Katariina on tahollaan eksistentiaalisen kriisinsä kourissa, auttajan ja autettavan, kuuntelijan ja kuunneltavan roolit menevät vääjäämättä uusiksi.

Toivion trilogian ensimmäinen osa jäi vielä hivenen luonnosmaiseksi, rönsyileväksi ja turhan runsaan henkilögalleriansa vietäväksi.

Kaksi jälkimmäistä osaa ovat huomattavasti skarpimpaa ja täysipainoisempaa proosaa. Samalla ne ovat hienoja osoituksia siitä, miten pohjimmiltaan viihdyttävän lukuromaanin ja rikoskirjallisuuden keinoin voidaan tuoda isoja asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Eikä yksilöiden tarvitse välttämättä särkyä. Sillä heillä on toisensa, vastavoimana kasvottoman byrokratian myllyille.