Isadora

Isadora on helsinkiläisen Marja Wichin (s. 1947) esikoisteos kaunokirjailijana. Sen päähenkilö Isadora on nelikymppinen Kansallisoopperan entinen balettitanssijatar, joka on nuoruudessaan halvaantunut alaraajoistaan liikenneonnettomuudessa pelastaessaan ystävänsä hengen. Nainen liikkuu paikasta toiseen tottuneesti pyörätuolilla.

Ero Isadoran eilisen ja nykypäivän välillä on musertavan suuri ja peruuttamaton. Kertoja tutkii intohimoisesti menneen, nykyisyyden ja tulevan rajapintoja, eroja ja samuuksia. Myös Helsingin kaupunki- ja luontokuvat ovat tärkeitä. Niistä välittyy kirjailijan rakkaus pääkaupunkia kohtaan.

Wich kuvaa melkoisesti Isadoran muistoja esimerkiksi tämän lapsuuden Helsingistä, jossa asioilla oli selvät puolensa. Tällöin kerronnan kohteena on usein Elannon muovikasseja alituiseen kotiin kantava äiti, joka masentuu lukuisten menetystensä vuoksi. Muistoja synkistää eniten tumma kuva Isadoran isoveljistä, lavantautiin menehtyneistä kaksospojista, joiden kuolinsyy paljastuu pikkusiskolle vasta vuosien päästä.

Kertoja tutkii menneen, nykyisyyden ja tulevan rajapintoja, eroja ja samuuksia.

Isadora-romaanissa kengillä on tärkeä funktio. Jo teoksen alussa kertoja alkaa painottaa erilaisten kenkien merkitystä Isadoran kehitykselle:

”Vuoden vanhana hän konttasi kaapille, työntyi ovesta sisään ja nuuhki hameenhelmoja. Äidin kengät kiinnostivat jo silloin. Niitä täytyi saada kosketella. Kovia talvikenkiä, mustaa kiiltonahkaa, jota teki mieli nuolaista, mokkanahalla sormi harasi jännästi vastaan.”

Maailman kauneimmat kengät löytyvät Italiasta, samoin miehet. Isadoran ballerinakengät ovat aikoinaan olleet vaikea pala tytön äidille, jonka mielestä työläisperheen rahoja ei saanut tuhlata niihin. Kenkien merkityksen liikuntavälineenä jakaa halvaantuneen ballerinan elämässä Jokeri, ketterä pyörätuoli. Isadora liikkuu sillä tottuneesti sisätiloissa. Ulos hän uskaltautuu harvoin.

Virtuaalimaailman houkutukset

Havainnollisuudestaan huolimatta Wich kuvaa melko pelkistävästi vammautuneen naisen elämänmenoa. Rutiini on kasvanut Isadoran elämän ainoaksi intohimoksi, ja pienetkin poikkeamat rutiiniin tuntuvat ahdistavilta. Nainen ei avaa ovea kenellekään eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän yrittää pärjätä yksin niin kotona kuin ulkona.

Pikkuhiljaa sisään kiertyvä pelko muuttuu Isadoran ainoaksi seuralaiseksi. Se kärjistyy toiveesta yhteiselosta miehen kanssa. Millaista miestä voi toivoa nainen, joka istuu invavessassa? Ahdistus ajaa Isadoran virtuaalimaailmaan, joka koukuttaa päivä päivältä yhä enemmän. Hän istuu iltakausia ja pikkutunteja tietokoneen äärellä, vastaa miesten yhteydenottoviesteihin ja sepittää tarinoitaan.

”Pääsin kivistävistä jäsenistä. Tilalle sain siskonmakkarat ja virtuaaliprinssien kanssa vietetyt kuumat yksinäiset yöt. Samettipatjaa kukaan heistä ei minulle lähettänyt. Nukkua sain kuitenkin oman oveni sisäpuolella.”

Virtuaalitodellisuus on Isadoran kerronnan toinen puoli. Isadora viestittelee netissä ahkerasti varsinkin Mikaelin kanssa, joka jo viestiketjun alussa muuttuu Arkkienkeli Mikaeliksi. Mikael kuvittelee Isadoran notkeaksi ballerinaksi, joka liikkuu sirosti tanssiparketilla ja kokee siihen liittyviä tuskia.

Ironisesti Isadoran halvaantuneet jalat janoavat juuri tällaista elämää, jota niille ei enää suoda: tanssijan kipuja, jomotusta polvissa ja nilkoissa, tunnottomia varpaita, kortisonipiikin tuomaa helpotusta.

Värikkäät yksityiskohdat kiertävät kerronnan rullalle.

Marja Wich on luonut kerrontaan havainnollisuutta kukkuramitoin. Värikkäät yksityiskohdat Isadoran arjesta, menneisyyden voitoista ja sortuneista unelmista kiertävät kerronnan rullalle kerran jos toisenkin. Isadora osoittautuu lopulta täysveriksi rakkausromaaniksi.

Finaalissa Isadora ja Mikael tapaavat toisensa helsinkiläisessä kahvilassa, ja Isadora huomaa myös Mikaelin kantavan elämän jälkiä ruumiissaan. Jännitys loivenee katarttiseen happyendiin, arkisen yhteiselon lähtömetreille.

Psykoterapeutiksi kouluttautunut Wichn on toiminut toimittajana ja suomentajana ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Kääntäjäuralle mahtuu lähinnä saksankielestä suomennettuja teoksia, muun muassa Thomas Mannin, Heinrich von Kleistin ja Alfred Döblinin kaunokirjoja.

Ntamo-kustantamon tuottama ulkoasu on vaatimaton mutta toimiva. Kieliasussa ja rakenteessa on jonkin verran virheitä, jotka kustannustoimittaja olisi voinut paremmin oikolukea pois. Kerronnan tiiliseinä olisi kaivannut tyylillistä rappausta ja lauseiden tiivistämistä. Romaanin rakenne, jossa virtuaaliviestit, lapsuudenmuistot ja nykypäivän hetket sekoittuvat toisiinsa lähes tauottomaksi tajunnanvirraksi, tuntuu ajoittain hyvin sekavalta, toisinaan taas tehokkaan vieraannuttavalta.