Äänes

Marjo Heiskanen debytoi vuonna 2009 romaanillaan Idiootin valinta. Äänes on hänen ensimmäinen runokokoelmansa.

”Käytän sanoja vain koska ne ovat välttämättömiä”, toteaa yksi kokoelman runoista. Puhe, sanominen ja keskustelu tuntuvat olevan välttämättömiä yhtä lailla. Äänes virittää keskusteluita, päästelee ääneen ajatuksia, hokee ja hakee rytmiä.

Sanakirjamääritelmän mukaan ’äänes’ on sävelen rakennusosa, jossa ei itsessään ole harmoniaa. Otsikko kutsuu siis rakentelemaan: runo täältä ja toinen tuolta, ehkä lopputuloksena syntyy jotakin käsitettävää, kokonaistakin. Runo itse ilmaisee sen näin: ”Tämä on otsikko / herkkä alkukuva / virittää hämmentävän odotuksen, elämänmittaisen kaipuun / auttaa ymmärtämään sen sijaan että helpottaisi.”

Kokoelman runot tavoittelevat puhetta monin tavoin. Toisinaan teksti kirjoittautuu dialogiksi asti, toisinaan riittää kevyt, jutusteleva sävy. Hetkittäin runo ehtii leikitellä puheen eri koodeillakin. Herkullinen rinnastus syntyy, kun mukatieteellinen verbaalikiemurtelu saa seurakseen lapsen kieltä. Kas näin:

”Haluni tavata luonnollisten lukujen joukon monimutkaisessa rakenteessa kaikki ne epästandardit olennot, joita kuuluisi vältellä, koska niiden kotia emme voi jäännöksettä määritellä, on suuri.” Ja ”Eläimet joita oli kun olin pieni / Vesilisko / Vihertikka / Valtava yönsinisenä kiiltävä perhonen ei ollut unta”.

Vielä enemmän kokoelma paneutuu arkisen puheenparren tunnusteluun. Sepä toimiikin hyvin.

Kun Ääneksen runot eivät puhu, ne laulelevat. Tai rummuttavat sanoilla: ”Käytän sanoja vain koska ne ovat välttämättömiä / mättömiä töm töm / käytän töm / mättö mättömiä / koska mättö käytän töm töm”.

Paitsi korvalle, kirjoittaa Heiskanen myös silmälle. Muutama kuvaruno ja typografiset tyylittelyt kirjovat kokoelmaa. Punaisen langan etsijälle Ääneksen kokonaisuus hahmottuu vaikeasti. Toisaalta kokeilemisen riemu tarttuu myös lukijaan. Vielä pitemmälle voisi kuitenkin mennä; nyt tuntuu, että kokoelma kiirehtii tyylikeinosta toiseen sen sijaan, että leikkisi leikin loppuun asti.

Tunto paranee, kuulemma

Kiinnostavaksi kokoelma muuttuu silloin, kun äänessä oleminen alkaa ilmetä myös tematiikan tasolla. Mikki kiertää niille, joita harvoin nähdään estradilla: sairaille, ihan kohta kuoleville, näiden omaisille. Patetia karkoitetaan kauas, joten sairaudesta ja kärsimyksestä erottuu monta olemisen tapaa. Toisinaan sairaus käy päälle ja mitätöi kaiken entisen, toisinaan se antaa tilaa olla. Tunto ainakin paranee, toteaa puhuja.

Sairauden ja kuoleman käsittely huipentuu proosatekstissä ”Saattaen vaihdettava”. Kuolevaa miestään tarkkailevan naisen tunnustus on väkevä kuvaus siitä ajatusten ja tunteiden laukasta, mihin suru ihmisen sysää. Parhaimmat huomiot ovat paljaita: ”Mies toivoo, että nainen jaksaa ostaa kahvia ja leipoa aamiaissämpylät. Miestä huolestuttaa kuolla.”

Monimutkainenkin voi olla kaunista. ”Odotuksen ja tulevaisuuden suhteet” -runon kaltaista ajatuksenpyörittelyä olisi mahtunut mukaan enemmänkin. Ensyklopedioilta tyylinsä lainannut teksti määrittelee arjen ja ajan käsitteitä uusiksi. Mukana on juuri sen verran sarvia ja hampaita, että lukija virkistyy, vähän ahdistuukin.