Idiootin valinta

Millaisina internetin blogit ja keskustelupalstat näyttäytyvät lukijoille muutaman vuoden kuluttua? Ovatko ne jokaisen ihmisen arkipäivää ja niiden kieli ja ilme hymiöineen ja ”fea-tureineen” kaikille tuttuja? Monien päiväkirjat ovat jo netissä blogien muodossa. Siirtyykö kaunokirjallisuuskin vähitellen verkkoon? Vai painetaanko verkkotekstit kirjoiksi, niin kuin Marjo Heiskasen esikoisromaanin muoto ennakoi? Teos herättelee kysymään, sillä se hyödyntää taidokkaasti verkkotekstien ilmaisutapoja ja lainaa puolet muodostaan blo-geista.

Idiootin valinta on hauska mutta myös syvälle luotaava teos murrosikäisen pojan ja hänen äitinsä mielenmaisemista. 14-vuotias Nisse alias NiceBit päivittää päiväkirjablogia, jossa hän vuodattaa elämästään ”kujalla olevan” yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Nissen blogitekstit esittelevät teini-ikäisten nettijargonin ihmeellistä maailmaa, ja väleissä lukijalle avataan äidin todellisuutta hänen omalla äänellään – suhdetta lapseen, toiveita ja pelkoja. Äidin katkelmissa tyyli saa olla perinteinen, vailla lisäyksiä kirjoittajan ”muudeista” ja ”mjuusikeista”, hymiöitä ja verkkotermejä, mikä voi olla helpotus, jos netin kielellä leikittely alkaa kyllästyttää.

Heiskasen kieli-imitaatio on kuitenkin vakuuttava ajankuva. Hän rakentaa Nissen puheen-partta taitavasti nuorisopuheen kliseitä imitoiden. Särmää kaksijakoiseen kerronnan ratkai-suun tuo se, ettei Nisse ole kirjoituksissaan jumiutunut pelkkään verkkoslangiin. Puheen rekisterit vaihtelevat teinien puhekielestä runollisuutta tavoitteleviin ilmauksiin, joissa ris-teilevät kirjallisuudesta tutut diskurssit Väinö Linnasta Harry Potter -suomennoksiin.

Nissen huomiot ovat ironisia ja älykkäitä ja hänen tarinansa alkaa pian kiinnostaa. Heiska-sen Nisse onkin kovin hauska ja mielenkiintoinen hahmo, ikäistensä identtinen kopio ja samalla aito, outo yksilö, jonka älykkyys ihmetyttää ympärillä olevia aikuisiakin.

Avointa tiedotuspolitiikkaa

Nissen bloggaaminen kiteyttää hyvin ajan ilmiön: tavallisten ihmisten elämien muuttumisen julkisiksi. Verkkoon päätyy arjen ja mietteiden lisäksi muun muassa äidin yksityinen kirjeenvaihto. Nisse sivuaa jatkuvasti paljastamisen, vastuun ja vapauden kysymyksiä, ja pitää tiukasti kiinni siitä, että muut käyttäjät pääsevät kommentoimaan hänen postauksiaan, häiriköimäänkin.

Välillä linja rakoilee, mutta mieli kuitenkin muuttuu: ”Tervetuloa vaan kaikki hullut! Nyt pääsette blogiini hakkeroimattakin. Musta teilläki kuuluu olla sananvapaus. Mitä siitäki tulee, jos pelkästään kiiltokuvakansalaiset, niinku mä, kirjottaa löpinöitään.”

Netin maailmassa yksityinen on julkista, mutta mitään ei ole tarkoitus ottaa henkilökohtai-sesti: harjoitetaan ”avointa tiedotuspolitiikkaa”. Salanimien takana voidaan olla re-hellisiä, paljastua ja ottaa vastaan törkeyksiäkin – mutta tosiasiassa aliaksetkin ovat vain eräänlaisia julkisia salaisuuksia.

Kun kaikki on avointa, mistään ei voi jäädä kiinni, huomaa Nissen äiti. Avoimuus voikin olla tapa suojautua. Kuten viime aikoina on puhuttu, internetin kanssa kasvaneilla on julki-suuteen hyvin toisenlainen suhtautuminen kuin pre-internet-sukupolvella, ja Heiskasen romaanissa aihe tulee käsittelyyn aidolla ja avaavalla tavalla.

Äidin suru

Nissen äiti, nelikymppinen Maisa edustaa romaanissa tuota aiempaa sukupolvea mutta ennen kaikkea hän tuo teokseen eletyn elämän painon. Maisa on solubiologi, joka elää eronneen naisen elämää etäsuhteessa ja samalla pojaltaan raskasta salaisuutta pitäen. Itsensä ilmaisussa Maisa ei jää juurikaan Nissen varjoon. Hänen puheensa on tarkkaa ja elävää, ja kerronnan fragmenteista muodostuu vähitellen kipeä tarina äidinrakkaudesta ja lapsen menetyksestä.

Nissen näkökulmasta äiti on, syystäkin, ylihuolehtivainen ja outo – joskus itse lähes huol-lettava. Maisan kirjoitukset puolestaan paljastavat vanhan trauman, joka vuoraa koko hänen olemassaoloaan ja ajatteluaan. Elämä on vaikeaa, lähes mahdotonta, kun mennyt on kaiken aikaa läsnä. Samaten uusi äitiys, vaikka lapsi on niinkin ihana kuin Nisse. ”Luopuisit jo siitä minkä menetit. — Nissestä älä luovu”, neuvoo entinen aviomies.

Romaanin ydin muodostuu Nissen ja äidin välisestä suhteesta, joka on täynnä rakkautta mutta samalla jatkuvaa kyvyttömyyttä avoimuuteen ja sitä kautta ymmärrykseen. Samalla suhde on kuitenkin myös elämää ylläpitävä voima. Tulee mieleen, että äidin ongelma on hänen oma älykkyytensä: hän analysoi ja tarkkailee maailmaa ympärillään, tekee oikeat havainnot, mutta mustien lasien lävitse. Nissen tehtäväksi jää muuttaa äidin katse toiseksi, sitä itse edes tietämättään.

Nisse on äitinsä taakasta vapaa ja useimmiten elämänmyönteinen. Hänen postauksissaan ilmenevät hauskalla tavalla äidin ja lapsen yhteentörmäysten sisältö – toisaalta äidin pelot ja mahdottomat yritykset suojella, toisaalta murrosikäisen pojan rimpuilu kohti omaa itsenäistä minuutta.

Mutkankin kautta ajatus kulkee kuitenkin kohti äitiä: ”Tajusin just, että oon unohtanu ottaa mukaan puhtaat kalsut ja paidan. Muston tullu aika vainoharhanen: aina ku mä puen, mä haistelen jokaisen T-paidan kainalon, puhtaat ja puolipitoiset yhtä lailla. Vittu, tääki fobia ja mania on mutsin syy! Se haukkuu aina, et mä haisen. ’Lapsi, sinun on opittava peseytymään. Oletko pessyt itsesi? Hampaat, kulta!’ Just. Ja vittu, ku hygienia ei oo mun juttu!”

Jatkuva ärtymys kertoo paitsi rakkaudesta, myös tulevasta erosta. Ja tämän äiti oivaltaakin: ”Välillä olen pahoillani — että olen poikani äiti ja hän joutuu olemaan minun lapseni. Olemme aika ajoin siinä määrin hyvää seuraa toisillemme, että on harmi, että hän joutuu vihaamaan minua liikaa vain oppiakseen olemaan rakastamatta minua liikaa.”

Nettipuhe tänään

Vaikka romaani lainaa muotonsa kirjoittamisen ja kommunikaation ajankohtaisista ympä-ristöistä ja ilmaisu on osuvaa ja hauskaa, herättää kokonaisuus joitakin ongelmallisia ky-symyksiä. Netin ilmiöt – blogit, irc-galleria, facebook ja niiden perilliset – muuttuvat vauhdilla kaiken aikaa.

Samalla Heiskasen romaanin suhde internetin maailmaan hankaloituu. Sen muoto ja ilmaisu tuntuu jo nyt jäänteeltä kovaa vauhtia muuttuvalta aikakaudelta, mikä on epäilemättä tietoinen, muttei ongelmaton valinta. ”Idiootin valinta”, tokaisisi Nisse ehkä lempeän ironi-sesti.

Teos onkin eräänlainen hybridi: perinteinen romaani, jonka keskeiseksi rakenteeksi ja si-sällöksi on ujuttautunut nuoren internetsukupolven tämänhetkinen tapa viestiä ja kirjoittaa. Kestääkö se aikaa huvittavana reliikkinä vai kiinnostavana dokumenttina?