Kurpitsavaunut

Marjo Isopahkala kyseenalaistaa Kurpitsavaunut-kokoelmassaan normaalia ja epänormaalia. Naiseen kohdistuvat odotukset saavat runoilijan kirjoittamaan mm. säkeistön: ”Isän 50-vuotissynttäreillä/ minua arvioidaan kuin karjaa./ Olen hyvin kasvatettu,/ kun olen hiljaa.”

”Onpa siinä pitkännäköinen mies,
sanoo isä kun tulee metsätöistä
ja kotona odottaa sulhasehdokas
puku päällä ja mustassa kravatissa.

Äiti venyy onnesta soikeaksi,
suunnittelee penkin päässä häitä.

Minulla on vaaleanpunainen hame ja nuttura,
ne yrittävät tehdä minusta normaalin.”

Kurpitsavaunut on Isopahkalan oma esikoiskokoelma. Hän on aikaisemmin julkaissut yhteiskokoelman Intohimon hullu huhtikuu yhdessä Mika Terhon kanssa. Isopahkalan nimi on runoista kiinnostuneille tuttu myös J. H. Erkon runokilpailusta, jossa hän sai vuonna 2001 kunniamaininnan. Lisäksi Marjo Isopahkalan runoja on voinut lukea monista lehdistä ja julkaisuista, mm. vuoden 2001 MotMotissa ilmestyi viisi hänen runoaan.

Oikeastaan Isopahkala on siis jo kokenut tekijä. Parhaimmissa runoissa tämä näkyykin, mutta Kurpitsavaunut-kokoelmaa leimaa kyllä jonkinasteinen epätasaisuus. Ehdottoman positiivista Isopahkalan runoudessa on sen anteeksipyytelemättömyys ja konkreettisuus. Kurpitsavaunullinen runoja varmasti erottuu omintakeisena runouden valtatien liikenteessä. Lukijalle ei tarjoilla unettavan tuttua keskuslyriikkaa vaan lihatiskin sisäelimiä, Pohjanmaata ja leppäkerttumuhennosta.

Kurpitsavaunujen runoista jää viimeistellympi ja kirjallisempi kokonaisvaikutelma kuin Isopahkalan ja Mika Terhon ja yhteiskokoelmassa julkaistusta runoista.

Uskon, että tiukempi editointi olisi tehnyt Kurpitsavaunuille hyvää. Nyt mukana on joitakin aika heikkoja tai vähintään keskeneräisiä runoja. Ymmärrän kyllä, että Isopahkalan estetiikkaan kuuluu rosoisuus; se vaatii kuitenkin työtä siinä missä muukin estetiikka. Esimerkiksi runo ”Rakkaus” jää melko laimeaksi sekä muodon että idean tasolla. Runot ”Turun Neitsyt Maria” ja ”Rouva Rakkaus” on julkaistu Intohimon hullu huhtikuu -teoksessa, ja samat runot – pienin, lähinnä visuaalisin muutoksin – ovat mukana myös Kurpitsavaunut -kokoelmasta. Vaikka kuva rouva rakkaudesta punaisessa takissa omenakassinsa kanssa onkin viehättävä, ei runo kokonaisuutena ollenkaan kuulu Isopahkalan parhaisiin. Siksi sen uudelleen julkaiseminen ihmetyttää.

Isopahkalan runojen yksityiskohdat ovat useimmiten herkullisia ja toimivia, mutta kompositioon olisi vielä monessa runossa kannattanut kiinnittää enemmän huomiota. Useita runoja lukiessani mietin myös runojen visuaalisia ratkaisuja. Ne tuntuvat välillä aika sattumanvaraisilta. Proosarunon muotoa olisi voinut hyödyntää kokoelmassa enemmän.

Runoilijan asenne saa kurpitsavaunut liikkeelle; sama asenne myös välillä tökkii rattaissa. Minusta on ilo lukea rohkeita, jälkiä jättäviä runoja, jotka eivät häviä omaan eteerisyyteensä. Näin juuri toimivat Isopahkalan vahvimmat tekstit. Välillä asenteesta tulee liian selvästi väline, joka näkyy kuin takkiin unohtunut henkari. Pohjanmaa-aiheiset runot toimivat useimmiten hyvin, ja niitä olisi lukenut mielellään lisääkin. Isopahkalalla on taito kuvata pohjalaista elämää valaistuksessa, joka ei ole yksiselitteinen. Ironia ja myös tietynlainen hellyys kuuluu pohjalaisuuteen liittyvissä runoissa usein.

Kurpitsavaunut on epäilemättä lahjakkaan tekijän kirjoittama. Tiukemmilla muokkaus- ja karsimiskriteereillä olisi saatu vaunut vierimään vielä paljon pidemmälle.