Kuuleminen

Marjo Niemen Finlandia-ehdokkuuden saanut teos Kuuleminen hallitsee vyörytyksen. Romaani kysyy, tuleeko ihminen kuulluksi paljastamalla ja tunnustamalla.

Oikeus tulla kuulluksi sekä lakiteknisessä että arkisemmassa merkityksessä voi toteutua, vaikka kuultavaa ei todellisuudessa olisi varsinaisesti kuunneltu. Marjo Niemen viimeisin romaani, Kuuleminen (2021), saa pohtimaan kuulemista ja kuuntelemista: miten ne eroavat toisistaan ja minkälainen merkitys erityisesti kuulluksi ja kuunnelluksi tulemisella on ihmisen elämässä?

Kuulemisessa Titta Kansa, entinen mainostoimittaja, toteuttaa eräänlaista nykyajan versiota Dostojevskin kellarikirjoittajasta: hän on vetäytynyt omaan yksityisyyteensä pohtimaan elämää, ihmisyyttä ja kunnon kellariloukkolaisen hengessä myös julmuutta. Titta on kokenut elämässään romahduksia, ja uudelleenkokoamisprosessi pakottaa  selvittelemään välejä menneisyyden ja itsensä kanssa sekä etsimään ratkaisua niin vanhoista kuin uusistakin suunnista. ”Kellaristaan” käsin Titta tunnustaa ja tilittää kirjoittamalla kirjeitä sekä tutuille että tuntemattomille vastaanottajille. Vimmaiseksi kasvavan kirjemonologin keinoin ja mustan huumorin kautta Kuuleminen syventyy tutkimaan yksilön tapoja rakentaa itseään, etsiä omia selviytymiskeinojaan ja kiinnittyä osaksi maailmaa.

Kuulluksi tulemisen välttämättömyydestä

Yksi teoksen läpäisemistä temaattisista perusvirroista on yleisinhimillinen tarve tulla huomatuksi. Titta kysyy kirjeissään sekä suoraan että rivien välissä, mitä täällä täytyy tehdä tullakseen nähdyksi. Hän ei kuitenkaan vaan tyydy pohtimaan vaan toimii. Tätä edustavat hänen eri suuntiin lähettämänsä kirjeet. Kuuleminen on siis taustalla koko Kuulemisen ajan, sen kerrontamuotokin on puhutteleva: sillä on kuulija sekä teoksen sisällä että lukijan todellisuudessa.

Titta aloittaa monologisarjansa kirjoittamalla kirjeen rakastetulleen. Myöhemmin vuorossa ovat muun muassa isä, ex-terapeutti, igumeeni ja jonkinlainen ravintolamoguli. Monet kirjeiden vastaanottajat ovat tahoja, joilla on ääni ja valtaa joko Titan henkilökohtaisessa elämässä tai yhteiskunnallisemmalla tasolla. Lähes kaikkien vastaanottajiensa korvissa Titta sen sijaan on kokenut jääneensä jollakin tavalla vaille kuulemista. Titan kirjeissä vilisee syytöksiä, anteeksiantoja,  tunnustuksia, ratkaisuehdotuksia, ideoita, pyyntöjä, aneluita ja vaatimuksia. Niissä Titta sekä puhuu suunsa puhtaaksi että etsii reittejä luoda itsensä ja elämänsä uudestaan. Ainakin näennäisesti milloinkaan lannistumatta.

Kirjemuotoinen viesti voi olla yksi tae kuulluksi tulemisesta: ainakin niissä saa aina sanoa sanottavansa ilman keskeytyksiä. Hankalan siitä tekee mahdollisuus, että vastaanottaja ei lainkaan lue kirjettä. Lisäksi Titan hyvin kiihkeätempoisessa elämässä tilanteiden ja tunnetilojen muuttuvaisuus heikentää kirjeiden ajankohtaisuutta: ”Hyvin epävarmaksi kirjoitusten totuuden tekee myös se, että kun saat lähetyksen, on ajatukset jo ajateltu ja kirjattu ylös menneisyydessä” (s. 38). Nämä riskitekijät tunnistaen Titta Kansa kuitenkin kirjoittaa, ja  kirjeet tuntuvatkin viestivän, että joskus tärkeintä on saada sanotuksi, toisinaan tulla kuulluksi ja välillä todella kuunnelluksi. Vastaanottaja tarvitaan aina. Titta tarvitsee kuulemisen tai vähintäänkin mahdollisuuden siihen.

Kertomuksen alussa Titta on lukittautunut vaatehuoneeseen, ja myöhemmin hän tiedustelee mahdollisuutta vetäytyä luostariin. Samalla hän silti kurottelee kirjeillään kaiken aikaa kohti toisia ihmisiä kuin kysyen, miten muuten määrittää itseään kuin muiden ihmisten kautta. Onhan kai niinkin, että lopullisen varmistuksen saaminen omasta olemassaolosta vaatii aina toista ihmistä. Titta tunnistaa tarvitsevansa muita ihmisiä voidakseen kiinnittää itsensä takaisin maailmaan. Hänen suhteellisuudentajunsa sekä toiveiden ja todellisuuden välinen raja on kuitenkin suorastaan räikeästi hämärtynyt, minkä seurauksena toivotunlaisten kontaktien saaminen ei ole helppoa. Hieman surkuhupaisaa kaikesta tekee se, että Titta ei lopulta ehkä itse kuule itseään. Pelkästään koskettavaa Kuulemisessa puolestaan on Titan yksinäisyys, joka on välillä turva mutta lopulta vankila, jossa liian pitkään suoritettu tuomio vaikeuttaa sopeutumista sen ulkopuoliseen elämään.

Marjo Niemi hallitsee tunnepitoisen vyörytyksen, joka on erilaisilla mausteilla tuttua myös hänen aikaisemmastakin tuotannostaan

Itsensä määrittely

Kuulluksi tulemisen tarpeen ja sen tavoittelun keinojen käsittely kietoutuvat Kuulemisessa oman tarinan ja itsensä luomisen tematiikkaan. Kuuleminen rakentuu kahdeksasta luvusta, jotka on jaoteltu aihealueisiin rakkaus, sota, laumasuoja, uskonto, eläinkunta, paha, terapia ja raha. Nämä kaikki aiheet edustavat jotenkin ihmisyyteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ihmistä kiinnittäviä tekijöitä. Niiden avulla myös Titta Kansa etsii omaa itseään ja merkityksellisyyttään ja tulee näyttäneeksi niistä jokaisen virkistävän nurinkurisesti. Näiden ”peruspilareiden”, ei niinkään romuttaminen, vaan pikemminkin oivaltava uudelleenvalaisu on Kuulemisen parasta antia.

Lukiessani Titan hillittömiksi purkauksiksi välillä laajenevaa monologia huomaan jo teoksen alkupuoliskolla pohtivani, voiko tähän kertojaan luottaa. Titan kirjeissä esiintyy runsaasti ristiriitaisuuksia ja esitetyt tosiasiat vaikuttavat epäuskottavilta. Sitten ymmärrän, että ei ole keskeistä, mikä on totta teoksen maailmassa, vaan kiinnostavampi kysymys on, mikä on totta Titalle. Titan projektissa ei ole kyse vain tarpeesta saada omaa ääntään kuuluviin, vaan halusta tulla kuulluksi juuri tietynlaisena.

Titta haluaa määrittää itsensä itse: hän yrittää irtautua monista kuvista, joita ennen liitti minuuteensa. Ongelmia kuitenkin seuraa, kun ei ole juuri mitään mihin itsensä niiden sijasta kiinnittäisi. Tullakseen nähdyksi Titta etsii kirjeiden lisäksi tapoja niin erilaisten ideologioiden kuin taiteenkin keinoin; esikuvikseen taiteilijana ja ihmisenäkin hän ottaa muun muassa ITE-taiteen edelläkävijä Alpo Jaakolan, performanssitaiteilija Marina Abramovićin ja Tuomas Akvinolaisen. Välillä Titta Kansa julistaa kuin ”Vierge modernen” puhuja ravistellen itsestään odotuksia, joita häneen esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen takia liitetään. Toisinaan hän yrittää saada itsensä mahtumaan valmiisiin muotteihin.

Titan edesottamukset saavat pohtimaan, kuinka paljon itsekään voi vaikuttaa siihen, miten tulee nähdyksi. Ristiriita sen välillä, miten ja minkälaisiksi haluamme itsemme kertoa ja minkälaisina meidät kuullaan, aiheuttaa herkästi turhautumista. Titta Kansan kohdalla tällainen viestin ja sen vastaanoton välillä tapahtuvan vääristymän lähde on vaihdellen niin ”kuulijoissa”, yhteiskunnassa kuin välillä tosiaan itse ”viestijässäkin”.

Paljastuminen ja tunnustaminen

Itsensä tietoiseen määrittelyyn liittyy hallinnan tunteen saavuttaminen ja itsekontrolli, joka Titalla välillä pettää. Itsehillinnän menetystä tai tunteiden yliotetta ilmentävät onnistuneesti kielellisesti rouheat, harkitsemattomalta ja vapaalta vaikuttavat ja juuri siksi kirjailijan taitoja hyvin esiintuovat kerrontajaksot. Ne osoittavat, että Marjo Niemi hallitsee tunnepitoisen vyörytyksen, joka on erilaisilla mausteilla tuttua myös hänen aikaisemmastakin tuotannostaan: esimerkiksi romaanissa Ihmissyöjän ystävyys (2012) henkilökertoja-kirjailija latelee joka käänteessä sydämensä täydeltä Euroopan synkän historian lukuja, ja Runeberg-palkittu Kaikkien menetysten äiti (2017) on tiheätunnelmainen, kipeästä äiti-tytär-suhteesta kumpuava monologi.

Kuulemisessa Titan monologin ryöpsähtelyt liittyvät paljastumiseen. Niiden kautta Titta tulee kertoneeksi sellaista, mitä ei ehkä suunnitellut. Ne hohkaavat myös itsevarmoissa ja kaikkivoipaisuutta uhkuvissa kirjeisiin väsymystä ja epätoivoa. Uusia puolia Titasta paljastaa myös osa kirjeiden lomaan, sivun oikeaan laitaan asemoiduista kerrontaan ilmavuutta tuovista tekstikatkelmista. Ne ovat kuin väläyksiä ulkopuolisesta maailmasta ja täydentävät kertomusta sekä juonellisesti että temaattisesti.

Tahattomien paljastuksien ohessa Titta K. kuitenkin pohtii myös tietoisen ja täydellisen itsensä paljastamisen, kaiken kertomisen, mahdollisuutta osana eheytymistä. Ainakin kuvitelmissaan hän uskoo tulevansa valmiiksi paljastamalla kaiken kipeän vapaaehtoisesti.

Avoimuus saa Kuulemisessa toisenkin variantin, tunnustamisen. Monet Titta Kansan kirjeet saavat nimenomaan tunnustuksellisia piirteitä. Paljastusten tavoin myös Titan tunnustaminen vaikuttaa välillä tahattomalta, välillä tarkoitukselliselta. Latautuneinta tunnustuksellisuuden osalta tunnelma on kuitenkin luvussa Pahuus, jossa Titta esittelee kehittelemäänsä Hirviö-terapiaa. Siihen osallistujien olisi määrä kertoa mahdollisimman koruttomasti kaikista alhaisimmista ajatuksistaan ja julmimmista teoistaan ja näin tunnustaa oma hirveytensä.

Itsensä täydellisen paljastamisen ja sitä kautta eheytymisen strategia on nykymediassa taajaan toistuva teema. Myös Titan elämässä ja ideoissa se tarjoaa mahdollisuuden rehellisyyteen, aitouteen ja itsensä hyväksymiseen. Samalla se tarjoaa ratkaisua myös silloin, kun elämän toisenlaiset realiteetit tulevat vastaan. Sattuvasti paljaimpana Titta näytetään lukijalle Kuulemisen viimeisessä luvussa Raha. Se myös heijastaa kertomusta ja Titan elämää kokonaisuutena. Siinä Titta kirjoittaa itsensä toiveikkaana Hannah Gadsbyn Nanetteen (2018) viittaavaan rahasammoksi kaavailemaansa stand up -numeroon. Ehkä itsensä eheyttämisen yhteydessä voi samalla myös rikastua tai edes saada elantonsa.

Avoimuus on Kuulemisessa sekä keino tulla kuulluksi että ratkaisu minuuden syvimpiin kysymyksiin. Sekä paljastamisessa että tunnustamisessa olennaisessa osassa ei ole vain teon tekijä, vaan myös kuulija, yleisö. Kun Titta esittelee päättömyyteen asti vietyjä ideoitaan, joissa tunnustamisen ja paljastamisen ideologia viedään äärimmilleen, Kuulemiseen rakentuu kiinnostava vastavoima. Se näyttää huomatuksi ja kuulluksi tulemisen tarpeen myös erilaisesta, ironisia sävyjä saavasta kulmasta ja herättelee kysymyksiä paljastamisen ja tunnustamisen rajoista.

Ristiriita sen välillä, miten ja minkälaisiksi haluamme itsemme kertoa ja minkälaisina meidät kuullaan, aiheuttaa herkästi turhautumista.

Vakava hauskuus

Pelkään, että olen toistaiseksi jättänyt liiaksi sivuun Kuulemisen ehkä näkyvimmän piirteen: huumorin. Kuuleminennimittäin on kiistatta teoksena sekä vakava että hauska. Omaan nauruhermooni monet romaanin komiikaksi tunnistettavat elementit eivät tosin aivan osu.  Epäuskottavuuteen asti jatkuva kohellus ja ilmiselvän ironian puskeminen kääntyy välillä kerrottua vastaan. Tuntuu, että minulta lukijana viedään löytämisen ilo siinä pisteessä, johon ironia viedään esimerkiksi Titan kiittäessä isäänsä vuolaasti varhaislapsuuden lukuisista yhteisistä kauhuelokuvahetkistä. Toisaalta hienovaraisuus, jota sitäkin Kuulemisessa toki on, ei välttämättä kuuluisikaan vimmaisen teoksen ensisijaisten keinojen valikoimaan – edes huumorin osalta.

Kuulemisen suorankaan komiikan pääasiallinen tehtävä ei ehkä sittenkään ole varsinaisesti hekotuttaa, vaan herättää lukijassa nauru, jossa ”häivähtää traaginen tietoisuus olemassaolon kohtuuttomuuksista”, kuten Tommi Melender kuvaa Kuulemisen huumorin luonnetta kritiikissään (Parnasso 3/2021). Myös tästä johtunevat teoksen herättämät mielleyhtymät Dostojevskin kellarikirjoittajaan, joka saa lukijassa aikaa samanlaisen enemmän vakavan kuin vapautuneen naurun.

Yksi Kuulemisen huumorin lähde on Titta Kansan kohtuuttomuus. Koska Titan ideoiden päättömyys ei ole tulkinnanvaraista vähänkään suhteellisuudentajuiselle lukijalle ja muiden tämän henkilöhahmon ominaisuuksien kuvaus jää melko vähäiseksi, alkaa tämä lähennellä karikatyyria. Toiset lukijat tällainen henkilöhahmon etäisyys saattaa jättää kylmäksi, omasta mielestäni piirre on enemmän onnistunut tyylikeino kuin miinus sen kytkeytyessä moniulotteisesti teoksen teemoihin.

Kellarikirjoittajan tavoin Titta ilmentää ihmisyyttä erossa muista sekä siitä lähes vääjäämättä seuraavia itsepetosta ja mittasuhteiden vääristymistä. Minuuden sekalaisesti kootuista palasista rakennetussa maailmassaan, hieman muun maailman vierestä huudellessaan Titta Kansa lopulta saa etunimensä pyytämää huomiota ja sukunimensä vihjailun mukaisesti voi tehdä ja tulee sanoneeksi sellaista, mihin muut maailmassa kiinni olevat eivät voisi tai osaisi tarttua. Hän on kaikessa koomisuudessaan muun muassa sen yksinäisen ja haavoittuneen; herkän, kohtuuttoman ja hukassa olevan nykyihmisen kuva, joka monissa asuu. Sellainen ihminen pysyy aisoissa niin kauan kun suojakuori pysyy ehjänä.

Ensimmäisessä kirjeensä alkupuoliskolla Titta kysyy rakastetultaan: ”Aavistitko jo pientä liioittelun makua? Performanssin lemua?” (s. 10.) Näen tämän suoraan lukijalle osoitetuksi uhmaksi. Samalla se ennakoi tulevaa ja viittaa jo viimeiseenkin lukuun, jossa Titan elämä esitetäänkin jonkinlaisena performanssina. Saman kappaleen lopussa on myös näpäytys: ”Suosittelen pysymään tarkkana, sillä niin kuin hyvin tiedetään, liioittelua ei sallita oikein mielellään naisille” (s. 10). Huomio on ehkä totta, mutta ylilyönnit eivät ole  äärimmäisyyksiä rakastavassa nykymaailmassa harvinainen keino varmistaa omaa kuulluksi tulemista. Titan pidättelemättömyys ja päättömyys on toki osa rohkeaa naiskertojuutta, mutta samalla se tuntuu edustavan kuulluksi tulemisen ja vaikuttamisen keinoa, jolle nykymaailman jostakin syystä uuvuttaman voi olla vaikea edes löytää vaihtoehtoja.

Palaan vielä lopuksi kuulemisen ja kuuntelemisen kysymykseen: tuleeko Titta Kansa yrityksissään lopulta ehkä vain kuulluksi, jos sitäkään, vai kuunteleeko joku häntä myös? Tarinan tasolla tämä jää avoimeksi. Itse haluaisin kuitenkin ajatella lukijana myös kuunnelleeni. Titta Kansan kuunteleminen myös kannattaa, sillä kaiken yltiöpäisyyden ja vauhdin keskellä, melkein niihin hukkuen, hänen kynästään lähtee mieleen jääviä kiteytyksiä kuten esimerkiksi: ”[…] haava on paikka, josta valo pääsee sisään! Ja raha!” (s. 188, ja ”[a]jan ristiviestintä jauhaa hyvät ihmiset väkisinkin silpuksi” (s. 220).